Nimi: Harhaluoti
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Vain muutaman dollarin tähden
Genre: Canoninjälkeinen angst ja hurt/comfort. Ficlet (485 sanaa).
Ikäraja: k11
Paritus: Manco/Douglas Mortimer
Yhteenveto: Jostakin kimposi harhaluoti. Ulkona oli pikkupoika, joka ei voinut olla kymmentä vanhempi. Manco ei ole puhunut tuntikausiin sanaakaan.Vastuunvapaus: Vain muutaman dollarin tähden ei ole meikäläisen omaisuutta, enkä minä tee tällä työllä minkäänlaista voittoa.
A/N: Lemppariharrastukseni on roikottaa lempihahmojani niskavilloista ja katsella niitä sillee hmm. Mitä jos pistäisin tämän itkemään.
Tästä on Archive of Our Ownissa englanninkielinen versio otsikolla
Ricochet (T/K11). Ficlet300 sanalla 140
kymmenen.
HARHALUOTIManco seisoo huoneen ainoan ikkunan ääressä, selkä huoneeseen päin ja olkapäät varoittavan korkealla. Hän ei ole puhunut tuntikausiin sanaakaan.
Mortimer lukitsee oven heidän takanaan ja huokaa. Hänkään ei ole juttutuulella.
He ovat viimeiset kaksi viikkoa piirittäneet tyyppiä, joka miestensä kanssa piti kokonaista pikkukaupunkia vallassaan. Sellaiset työt ovat ikäviä – niihin liittyy aina liikaa sivullisia, ja se on erityisen vaarallista silloin, jos asiat menevät päin helvettiä ja kärjistyvät ammuskeluun kaupungin pääkadulla.
Tänään asiat kärjistyivät juuri sellaiseen ammuskeluun.
Ja tänään – tänään, jossain kaiken keskellä, jostakin kimposi harhaluoti. Ja ulkona oli pikkupoika, joka ei voinut olla kymmentä vanhempi. Luoti osui häntä suoraan rintaan.
Roistot saatiin kyllä taltutettua, osa hengiltä ja osa muuten nalkkiin, mutta se tuntuu laihalta lohdulta.
Kun Manco viimein kääntyy katsomaan Mortimeria, alkuillan aurinko heijastuu liian kirkkaana hänen silmistään. Mortimer ottaa hitaan askeleen häntä kohti, ja Manco katsoo häntä niin kuin haluaisi käskeä häntä pysähtymään, muttei pystyisi.
”Aseesi?”
Manco epäröi. Mortimer odottaa. Hän tulee lähemmäs vasta sitten, kun saa siihen luvan pienenpienellä nyökkäyksellä.
”Annahan tänne se.”
Kaikki on hyvin, Mortimer ei sano.
Lupaan pitää sen tässä, hän ei sano.
Minunkin aseeni ovat lähellä, hän ei sano.
Hän ei koskaan ole nähnyt Mancoa näin kireänä. Hänen kätensä eivät tärise, kun hän riisuu asevyönsä ja antaa sen Mortimerille, mutta lähellä se on.
Manco antaa Mortimerin riisua häneltä hatun ja ponchon, mutta kun Mortimer alkaa avata hänen bandanansa solmua, tarttuu Manco hänen kyynärvarsiinsa töksähtävällä, äkkinäisellä liikkeellä.
Mortimer pysähtyy. Mancon kasvoilla on jotain – hän yrittää niin kovasti pitää ilmeensä liikkumattomana. Hyvä kun silmiään räpyttää. Hyvä kun katsoo Mortimeria päinkään.
”Hän ei
tehnyt mitään”, hän kuiskaa hiekkapaperinkarheaksi kuivuneella äänellä.
”Ei niin.”
Mortimer silittää kämmenensä Mancon olkavarsia pitkin ylös, ja Manco nykäisee päätään poispäin, katsoo Mortimerista ohi. Hänen otteensa Mortimerista kiristyy, ja höltyy, ja kiristyy taas. Mortimer puristaa hänen olkapäitään.
”Etkö aio kysyä”, Manco mutisee hetken kuluttua jotenkin katkeran kuuloisesti.
”En.”
Manco näyttää niin epäluuloiselta, niin – alistuneelta, että Mortimerin sydäntä särkee.
”Kuulehan nyt”, hän sanoo vakavana. ”Sinä voit kertoa minulle mitä tahansa. Sinä tiedät sen. Mutta sinun ei koskaan, koskaan ole pakko.”
Mancon sormet nytkähtävät. Hän hengittää luonnottoman hallitusti, ja vieläkin hän koettaa vain pyöräyttää silmiään ja katsoa ylös sen sijaan että räpyttelisi, jottei Mortimer vahingossakaan näkisi mitään sellaista, josta saattaisi, luoja paratkoon, haluta tietää jotain.
”Helvetti vieköön, ukko – ”
”Tule lepäämään”, Mortimer kehottaa.
Manco naurahtaa kankeasti.
”En tiedä, onko se viisasta – minä”, hän hengittää syvään. Valo tarttuu hänen silmäkulmaansa, kimaltaa siinä. ”En minä tiedä.”
”Kyllä minä sinut kestän.”
Mortimer voi vain arvailla, uhkaako Manco murtua siihen paikkaan pelkästään hänen sanojensa takia vai ehkä siksi, kuinka epäröimättä ja varmasti hän sanansa sanoo.
Hän ohjaa Mancon sängylle, vetää hänet kanssaan pitkälleen ja kerää hänet syliinsä, toinen käsi hänen hiuksiaan haravoiden. Hän tuntee, kuinka Manco vapisee, kuinka hänen hengityksensä tahtoo karata rytmistään.
Päästä irti, hän ei sano.
Sinä saat luottaa minuun tällä tavalla, hän ei sano. Manco tietää kyllä, mutta helpommaksi se ei sitä tee.
Kun hän viimein antaa kyynelten tulla, pitää Mortimer hänestä tiukemmin kiinni.
