Nimi: graphite
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Cobra Kai
Tyylilaji: Slice-of-life
Ikäraja: K-11
Paritus: Daniel LaRusso/Johnny Lawrence
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N:
FFF1000 -haasteen sanasta
450. Corretto.
graphiteSe jo sinällään pisti silmään, että Johnny istui rauhallisesti pöydän ääressä kuin joku tolkun ihminen. Daniel oli kyllä muutaman kerran aiemmin päässyt todistamaan, että hän niin halutessaan osasi keskittymisen taidon – mutta se tuli yllätyksenä, että Johnny huomio oli kiinnittynyt piirustukseen.
”Sinähän olet tuossa taitava”, sanoi Daniel. Johnny veti välittömästi käsivarsiaan suojaavaan asentoon, niin kuin Daniel olisi äkkiarvaamatta tarjonnut tobikomizukia päähän. Osa piirustuksista meni vähä ryppyyn, mutta niin paperit jo alun alkaenkin vanhojen kirjekuorien takapuolia, tai jostain vähän isommasta pahvista käsin pieniksi leikattuja siivuja.
”Nämä on minun omia papereitani, älä tule siihen vinkumaan.”
Daniel katsahti lattialle. Pöydän alla oli siipaleiksi riivitty mainosstandi, josta juuri ja juuri tunnisti LaRusso Auton omistajan, vaikka naamasta oli leikattu suorakaiteen muotoinen pala. Pöydällä rikosväline itse, yrttisakset keittiöstä. Daniel tunsi ärtymyksen neulan pistävän takapuoltansa.
”Kyllä meillä olisi lapsilla ollut ihan piirustuspaperiakin askarteluhuoneessa”, hän totesi. ”
Ja myös arkartelusakset” hän lisäsi päässänsä. Johnnya ojentaessa ehdottomasti kannatti toimia kuten dojolla, ja osoittaa kehitettäväksi vain yhden virheen kerrallaan.
”
Paskarteluhuoneessa”, Johnny vinoili oikein eläytyen siihen miten muka sanan mukana olisi noussut oksennusta suuhun. Eipä sikäli, etteivätkö askarteluhuone, aurinkohuone, televisiohuone ja päivälepohuone erikseen olisi Danielistakin tuntuneet absurdilta liioittelulta. Mutta sellaisessa talossa hän nyt asui, koska sellaiseen hänellä oli varaa. Tuskin hän olisi yhtään sen vähemmän onnellisempi Johnnyn vuokrakämpässä, jossa arvokkain sisustusyksityiskohta oli vuosikymmenen ihmisennöyhtää kerännyt kokolattiamatto. Onneen tarvitsee loppujen lopuksi niin vähän, ehkä toisen ihmisen. Äidin. Herra Miyagin. Amandan.
Johnnyn.
Mutta ei stepupattu hygienia tietysti mikään huono lisä Johnnyn yleishabitukselle ollut. Hän oli Danielin luona asuessaan opetellut uudestaan pesemään kynnenaluset. Oikeastaan hän sopi sisustukseen paremmin kuin Daniel itse, joka sisimmässään kuitenkin oli liian suurissa camopöksyissä turpiinsa ottava newjerseyläisdorka. Johnny taas oli siistiksi trimmattuna vähän niin kuin kotiaviomieheksi kokoaan tarkoitettu harrastelijataiteilija. Daniel silmäili piirustuksia sen, mitä Johnnyn mustasukkaiselta piilottelulta sai.
”Hei, come on beibi. Itse en osaa piirtää edes – ”
” – edes tikku-ukkoa. Uuurghhhhh heitä voltti”, keskeytti Johnny. Ilmeisesti tämä keskustelu on käyty jonkun kerran ennenkin. Daniel hymyili. Ajatus teini-ikäisestä Johnnysta piirtelemässä karateukkoja englanninkielen vihkoon kavereiden kurkkiessa ärsyttävästi olan takana oli aika söpö mielikuva.
Johnny piirsi lyijy- ja mustekynillä, sekä muutamalla tussilla: mustalla ja punaisella. Vaikka piirustusten aiheet olivat yleisluontoisen miehekkäitä terävähampaisine eläimineen ja muskeliautoineen, niiden esitystavassa oli herkkyyttä. Johnny oli selvästi käyttänyt aikaa valojen ja varjojen tutkimiseen, ja vaikka tussista tuli kovaakin kontrastia, niin yhtä lailla pehmeä oli pehmeää.
”Onko tämä omakuva?” Daniel kysyi ainoasta valmiiksi piirretystä ihmisestä. Sen vieressä oli toinenkin ihmisen hahmotelma, mutta se oli vallan kesken.
”Älä katso sitä, se on huono”, Johnny ärjäisi, ja olisi varmaan repinyt paperin palasiksi, ellei Daniel olisi ollut kärpästä nopeampi. Johnny oli piirtänyt itsensä nuorempana kuin nyt. Nuorempana kuin Daniel häntä oikein muisti. Piirustusjälkeä havaitsi tuskin ollenkaan, Johnny oli työstänyt lyijykynäpiirrosta niin hellästi, että se oli kuin ei olisi piirustus ollutkaan, vaan sievä pieni valokuva. Ero oli suuri sen vieressä olevaan ihmishahmoon, joka ihan muutamalla aggressiivisella viivalla sutaistu liikkeeseen.
”Ja tuohan olen minä”, totesi Daniel. Vaikka hahmolla ei ollut kunnolla edes kasvonpiirteitä, ei tikkumaisista raajoista ja mustaksi sutatusta tukasta voinut erehtyä. Oli samaa aikaan erikoista nähdä itsensä toisen ihmisen silmin, mutta myös sen taakse, niihin ajatuksiin, jotka Johnny oli varannut itselleen.
Johnny Lawrence oli hahtuvainen grafiitin jälki paperissa. Ronski pyyhkäisy peukalolla hävittäisi kaikella kärsivällisyydellä esiin hahmotellut kasvot paperilta. Danielilla voisi pyyhkiä perseensä, eikä se mihinkään siitä kuluisi. Voiko asiaa sen selkeämmin esittää?
”Joisitko
cafe corretton kanssani aurinkohuoneessa?” Daniel kysyi. Olisiko tämä italialainen koti ilman espressokonetta ja tuoreena jauhettua kahvia?
”En juo”, vastasi Johnny.
”Correttoon tulee alkoholia.”
Jos hiljaisen harkinnan voisi nähdä, niin olisi se tulipunainen. Daniel näky Johnnyn siinä nyt juuri sellaisena kuin hän itsensä esitti. Niin herkkää, että yksi puuskauskin kaataisi hänet nurin.
”No ehkä yhden”, sanoi Johnny. Kylläpä ihmiseen voi mahtua niin paljon tunteita. Johnny olisi kai halunnut puhua jotain itsestään ja Danielista, yhdessä. Rakkaudesta, joka paperilla oli näkyvillä molemmin päin, sekä herkkänä että rajuna. Daniel oli iskenyt häntä suoraa sydämeen – tai kantapäällä päähän, miten sen nyt ottaa. Tajunnanräjäyttävällä vauhdilla aivoon. Mutta se mikä oli helppo piirtää, ei ollutkaan niin helppo sanoa.
Daniel tiesi, että aina kosketus ei ole hyvästä. Että silloin kuin oikein tuntuu alastomaksi riisutulta, ja kaikin tavoin syvälle sisälle asti paljaalta, voi lähestyminen olla liikaa. Daniel puuhasteli kahvimyllyn kanssa. Johnny vatsan turvaksi käpertyneessä selästä huokui kaikki ne pahat asiat mitä hänelle suinkin koskaan sanottu. Että eihän piirtäminen nyt ole mikään harrastus, tai musiikki, tai yhtään mikään kaunis. Hän ei saanut edes haluta kahvia, jos se ei ollut palanutta hirvenkusta. Aurinkohuoneessa oli bambumatot ja lepakkotuolit. Näkymä uima-altaalle, valkoisilla kivillä päällystetty polku ovelta veteen. Ja Johnny niin kotonaan aamunkultaisena.
”Tehdään tästä sinulle ateljee – on nimittäin talon antavimmat ikkunat”, Daniel ehdotti.
”Ime munaa”, sanoi Johnny, mutta ei jännitys olisi kaikonnut hänen harteiltaan, jos Daniel olisi väärää asiaa miellyttääkseen tarjonnut.
FIN
