Nimi: Huispauksen maailmanmestaruuskisat 1966
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Status: 3/3
Tiivistelmä: Tässä kelmeässä valossa voin onnitella itseäni siitä, miten olen pärjännyt oman sydänsuruni kanssa eli vanha jengi koossa huippuaitiossa.
Kirjoittajan sana: Liekehtivässä pikarissa kerrotaan, että Englanti ei ole isännöinyt huispauksen mm-finaalia kolmeenkymmeneen vuoteen, ja siitä ajatus tähän ficciin syntyi. Tässä vilisee kirjoista tuttuja nimiä Dracon isoisästä alkaen. Päähenkilönä on oma hahmoni Rhea, Hestia ja Gwenog Jonesin äiti.
Julkaisin tän ficin kokonaisuudessaan jo pari viikkoa sitten, mutta onnistuin soosaamaan jotain ja poistamaan koko tekstin. Nyt uusi yritys!
Huispauksen maailmanmestaruuskisat 1966
Ensimmäinen luku
”Vedonlyöntiä! Vedonlyöntiä! Rouva, haluatteko laittaa kaljuunanne likoon Australian vai Islannin puolesta?”
”Leikkiluudanvarret alennuksessa! Jokaisen tulevan huispausmestarin täytyy aloittaa jostakin! Voin vakuuttaa, että nämä ovat täysin turvallisia ja… ohops, no, jokainen putoaa luudalta joskus…”
”Rouva Jones, hyvää päivää! Kai teillä on jo kaikkarit huomiseen mestaruusotteluun?”
Rhea Jones pysähtyi kaikkarikojun eteen ja hymyili velholle, jonka muisti nähneensä huispauskatsomoissa monet kerrat, mutta jonka nimeä ei nyt millään saanut mieleensä.
”On toki”, Rhea sanoi ja osoitti kaikkareita, jotka roikkuivat nahkahihnassa hänen kaulallaan. Kaikkareita myyvä velho näytti hivenen nololta.
”Niin, tottahan toki Hienoimpien huispaustavaroiden omistajalla on kaikkarit… mutta onhan tytöilläkin omansa? Minulla on myynnissä myös lastenkokoja. Näitä on hyvin helppo säätää, ja nappuloita on minimimäärä."
Rhea vilkaisi Gwenogiin, joka oli nukahtanut rattaisiin, sekä Hestiaan, joka roikkui äitinsä kädessä. Ennen kuin Rhea ehti sanoa mitään, yleensä ujo ja varautunut Hestia yllätti ja sanoi kirkkaalla äänellä:
”Minä sain isältä kaikkarit syntymäpäivälahjaksi, kun täytin viisi.”
”Ah, niin tietysti, niin tietysti…”
”Ja Gwenog ei vielä oikein jaksa katsoa huispausta. Se on vasta pieni”, Hestia sanoi ja Rhea virnisti. Hestian sanat eivät pitäneet täysin paikkaansa. Gwenog jaksoi seurata huispausta siinä tapauksessa, mikäli Rapakon Palloseura pelasi. Rhea arveli sen johtuvan Rapakon kaapujen tummansinisestä väristä. Sininen oli Gwenogin lempiväri, ja koska Australian maajoukkueenkin kaavut olivat tummansinisiä, Rhea uskoi Gwenogin jaksavan katsoa huomista mestaruusottelua hyvinkin kiinnostuneena, ja tytön menettävänsä hermonsa varsin äänekkäästi, mikäli Australia ei pärjäisi.
Kaikkareita myyvä velho oli saanut asiakkaikseen kaksi nuorta noitaa, joten Rhea huiskautti velholle kättään hyvästiksi ja ryhtyi työntämään Gwenogin rattaita eteenpäin kohti kauppakujan loppua ja ruokakujan alkua.
Hiekkatie oli tallaantunut tuhansien ja taas tuhansien noitien ja velhojen jaloissa tomuiseksi, ja Hestia aivasteli tämän tästä. Elokuun ilta-aurinko ja pöly saivat myös Rhean silmät vuotamaan, mutta hän ei valittanut, ei nyt, kun ensimmäistä kertaa hänen elinaikanaan huispauksen maailmanmestaruuskisojen loppuottelu järjestettiin Iso-Britanniassa, ja kaikki oli sujunut oikein mallikkaasti.
Rhea ja hänen miehensä Peter omistivat Viistokujalla Hienoimpia huispaustarvikkeita -liikkeen, ja he olivat pystyttäneet pienen kojun myös kauppakadulle kisojen ajaksi. Kauppa oli käynyt ihan hyvin, ja Rhea oli iloinen, että he olivat ottaneet mukaansa myös myymäläapulaisensa Hopen. Ilman Hopen apua olisi ollut liki mahdotonta lähteä Hestian ja Gwenogin kanssa kiertelemään alueella.
”Äiti, tuolla on jäätelökoju! Saanko minä jäätelön?” Hestia kysyi ja osoitti värikästä kojua, jonka ylle oli loitsittu kirkkaankeltaisella Qaino Vahvahqon nimi.
Rhea myöntyi, vaikka kojulle oli melkoisen pitkä jono. Mutta pitihän huispauksen maailmanmestaruuskisoissa syödä jäätelöä edes kertaalleen! Niinpä hän työnsi rattaat jonon jatkoksi, ja Hestia lähes pomppi innosta.
Jäätelökojun takana suuri huispaustadion piirtyi vasten pilvetöntä taivasta. Tuuli juuri sen verran, että Australian, Islannin ja kansainvälisen huispausliiton liput liehuivat huippuaition yllä niin kauniisti, että Rhea arveli muistavansa näyn loppuelämänsä. Hän oli juuri kehottamassa Hestiaakin katsomaan, kun punahiuksinen velho hänen edessään kysyi:
”Sinähän olet Rhea Jones?”
Rhea nyökkäsi ja mietti, pitäisikö hänen tuntea pisamakasvoinen velho jostakin.
”Kiva! Selostatko sinä loppuottelun?” velho kysyi innoissaan. Jono hänen edessään eteni yllättävän nopeasti.
”Ei, en. En minä ole selostanut otteluita enää vuosiin. Glynnis Griipsis selostaa huomenna.”
”Okei… minä toivoin, että olisit palannut selostamaan tällaisen juhlamatsin kunniaksi”, velho sanoi ja punastui vähän. Sitten hän kääntyi nopeasti tuijottamaan eteensä kohti jäätelökioskia.
Rhea hymyili, mutta vakavoitui sitten. Hän oli urallaan unelmoinut maailmanmestaruuskisojen selostamisesta, mutta nyt tuo haave tuntui tavattoman kaukaiselta, yhtä kaukaiselta kuin taivasta vasten piirtyvä huispausstadion. Nykyään Rhean haaveet olivat paljon arkipäiväisempiä, ne koskivat lähinnä Hestiaa ja Gwenogia tai sitten kauppaa. Kauppakin oli kuitenkin enemmän Peterin kuin hänen unelmansa, vaikka Rhea tytöstään siellä nauttikin.
”Äiti, meidän vuoro”, Hestia nykäisi Rheaa kädestä.
Ja kun Hestia sitten sai suuren jäätelöannoksen käteensä, Rhea ei ollut varma, kumpi säteili kirkkaammin; viisivuotias tyttö vai elokuun aurinko.
”No niin, nyt varovasti sen kanssa. Mennään etsimään jostain istumapaikka. Onpa täällä tungosta…”
”Rhea! Täällä on tilaa!”
Rhea käännähti etäisesti tutulta kuulostavan äänen suuntaan ja näki kauimmaisessa pöydässä Euphemia Potterin ja tämän pojan. Rhea oli tavannut pojan vain kerran aikaisemmin eikä muistanut tämän nimeä. Jason ehkä? Tummahiuksinen poika oli Hestiaa vuoden vanhempi, ja oli ollut pienimuotoinen seurapiiriskandaali, kun Euphemia ja Fleamont Potter olivat saaneet jälkikasvua vanhoilla päivillään. Rhea ei seurapiireistä ollut kiinnostunut, mutta hänen isoäitinsä päivitti tärkeimmät uutiset hänelle pyytämättä.
Rhea käänsi Gwenogin rattaat kohti Euphemian pöytää ja nyökkäsi Hestiaa seuraamaan. Hestiasta näki, että hän olisi mieluummin syönyt jäätelöään rauhassa, mutta minkäs teit, tilaa ei ollut.
”Mukava nähdä pitkästä aikaa”, Rhea sanoi Euphemialle samalla kun työnsi Gwenogin rattaat läheisen puun viereen auringonsuojaan. Euphemia nousi kättelemään Rheaa kaksinkäsin eikä Rhea voinut olla näkemättä, että lähes hänen jokaisessa sormessaan välkehti timanttisormus.
”Voi, niin on! Tässä on minun poikani James, en muista, oletteko tavanneet. Ja sinun tyttäresi Hestia ja…”
”Gwenog”, Rhea sanoi ja Euphemia hymyili.
”Aivan, nimetty Huistuntaussuon ensimmäisen naishuispaajan mukaan, totta kai, nyt muistankin Griseldan kertoneen.”
Rhea hymyili jähmeästi. Isoäiti paitsi päivitti hänelle kaikki taikamaailman juorut, varmasti myös kertoi hänen asioitaan auliisti eteenpäin.
”Mikä jätski sulla on?” James kysyi Hestialta, joka oli istuutunut poikaa vastapäätä. Hestia katsoi Jamesia ensin vähän epäilevästi, mutta vastasi sitten:
”Jahtaajan jääyllätys.”
”Mulla oli sama. Kaikki kovat tyypit tilaa sitä”, James sanoi hyväksyvästi ja Rhean mielestä ärsyttävän pikkuvanhasti. Hestia sen sijaan näytti tyytyväiseltä ja alkoi luskoida jäätelöään pieni hymy huulillaan.
”Meillä on paikat huippuaitiossa huomisessa matsissa”, James sanoi rehvakkaasti. Euphemian ja Rhean katseet kohtasivat, ja Euphemia pudisti anteeksipyytävästi hymyillen päätään.
”Niin meilläkin. Meillä on aina. Minun äitini oli liigan huispausselostaja ennen minun syntymääni ja saa meille aina paikat huippuaitiosta”, Hestia sanoi ja kuulosti jopa rehvakkaammalta kuin James. Rhea ei ollut koskaan kuullut tyttärensä puhuvan sillä tavalla.
”Vau”, James henkäisi ja käänsi katseensa Rheaan, ”oli varmaan siistiä olla huispausselostaja.”
”Oli siinä puolensa. Kumpaako te kannatatte, Australiaa vai Islantia?” Rhea kysyi kääntääkseen keskustelun pois itsestään.
”Islantia”, James vastasi heti.
”Fleamont ja minä kannatamme Australiaa, koska Royston Idlewind on jahtaajana aivan omaa luokkaansa, mutta James on saanut jostakin päähänsä kannattaa Islantia. Jouduin ostamaan hänelle viikinkikypäränkin”, Euphemia pyöräytti silmiään.
”Vau”, oli Hestian vuoro sanoa.
”Se jäi telttaan, mutta näytän sen sulle sitten huippuaitiossa”, James sanoi.
”Idlewind on kyllä pelannut hienon kauden, mutta en usko, että hän yksinään pystyy nujertamaan Islannin vahvaa puolustusta”, Rhea sanoi ja lisäsi mielessään: ainakaan toivottavasti. Royston Idlewind oli hänestä aivan liian täynnä itseään.
”Jännittävä matsi luvassa, se on varmaa. Mutta James, nyt meidän pitää mennä etsimään isä. Hän joutui hoitamaan jonkin työjutun, mutta on varmaan jo palannut teltalle”, Euphemia sanoi ja nousi ylös. Auringonvalo välkehti hänen lukuisissa sormuksissaan.
”Nähdään huippuaitiossa”, James huikkasi Hestialle, joka nyökkäsi innoissaan. Rhea ei voinut kuin ihailla lasten kykyä ystävystyä, siihen ei tarvittu kuin samanlainen jäätelömaku.
”Äiti, saisinko minäkin viikinkikypärän?” Hestia kysyi heti, kun Euphemia ja James olivat hävinneet ihmisvilinään.
”Ettekö te eilen puhuneet isän kanssa, että hän ostaa sinulle matsiin kengurunkorvat?”
”Gwenog voi saada korvat. Minä haluan sarvet.”
Samalla hetkellä Gwenog rattaissa heräsi ja rääkäisi pahanpäiväisesti nähdessään isosiskonsa edessä jäätelökulhon.
XXX
Toinen luku
Aurinko oli laskemassa, kun Rhea astui teltasta ulos. Peter oli jäänyt lukemaan Gwenogille ja Hestialle Tanili Kanilin käkättävää kantoa iltasaduksi, ja Rhea oli päättänyt lähteä kävelylle.
Teltta-alueella oli rauhallista. Joidenkin telttojen edessä noidat ja velhot valmistivat illallista nuotion ääressä, ja muutama lapsi lenteli leikkiluudanvarsilla, mutta muuten oli hiljaista. Kaikki varmaankin keräsivät voimia huomiseen loppuotteluun, Rhea ajatteli ja nautti hiljaisuudesta kiireisen ja meluisan päivän jälkeen.
Leirintäalueeksi muuttuneella kentällä oli tuhansia telttoja, kaikki keskenään erilaisia. Monen teltan kattoa koristi tuuliviiri, ja jotkut olivat rakentaneet telttansa eteen jopa pienimuotoisen puutarhan. Islannin ja Australian liput täplittivät telttoja siellä täällä, ja Rhea oli tyytyväinen siitä, miten huispausfanit osasivat olla sovussa keskenään, vaikka kannattivatkin eri joukkueita.
”Islanti voittoon”, julisti punapartainen velho kävellessään Rhean ohi. Rhea hymyili hänelle kohteliaasti, mutta hänen hymynsä kuoli, kun hän näki tutun velhon tulevan ulos suuresta kaksikerroksisesta teltasta, jonka musta kangas oli koristeltu hopeisilla käärmekuvioilla. Teltan (tai ehkä sitä pitäisi kutsua pieneksi taloksi) julkisivua koristi suuri ikkuna, jota kotitonttu parhaillaan pesi.
Kynnyksellä seisova Abraxas Malfoy ei nähnyt Rheaa, koska oli lukinnut katseensa korkeilla tikkailla vaarallisen näköisesti huojuvaan kotitonttuun.
”Dobby, ihan totta. Ei sinun tarvitse pestä sitä. Se likaantuu heti uudelleen, kun polku pölyää ihan tuossa vieressä.”
”Emäntä vannotti Dobbya, ettei isännän ja nuoren herran saa joutua häpeämään täällä yhtään mitään”, kotitonttu sanoi ja kurottautui luutunsa kanssa kohti ikkunan yläkulmaa. Sen toinen jalka lipesi tikkailta, se vinkaisi, ja Abraxas syöksyi tikkaiden viereen.
Dobby sai kuitenkin tasapainotettua itsensä käännähtämällä kohti polkua, ja silloin sen suuret silmät porautuivat Rheaan.
”Isännällä on vieras.”
Abraxas kääntyi ja jähmettyi nähdessään Rhean. Pieni, hämmentynyt hymy nousi hänen huulilleen ja hän otti nopeasti kaksi askelta kohti Rheaa, mutta pysähtyi sitten äkisti kuin tietämättä, mitä tehdä. Rhea tiesi, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain, mutta sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun. Kaksi vuotta oli pitkä aika olla näkemättä toista, niin pitkä, että kaikki sanat tuntuivat menettävän merkityksensä. Abraxasin katse kuitenkin antoi ymmärtää, että heidän välillään mikään ei ollut muuttunut. Sen ymmärtäminen sai Rhean tuntemaan olonsa yllättävän keveäksi.
”Arvelinkin, että tapaisimme täällä”, Abraxas rikkoi lopulta hiljaisuuden. Hänen äänensä oli yhtä lempeä kuin ennenkin. Koska Rhean oli vaikeaa katsoa häntä silmiin, hän laski katseensa miehen kaulalla olevaan syntymämerkkiin. Sekin oli samanlainen kuin ennen, vaaleanruskea ja lähes sydämenmuotoinen.
”Tuletko kävelylle?” Rhea kysyi, koska ei kestänyt hiljaisuutta. Abraxas näytti yllättyneeltä eikä sanonut hetkeen mitään. Rhean sydän alkoi lyödä nopeampaa, ja hän katui suoraa ehdotustaan. Mutta sitten Abraxas kääntyi avaamaan telttansa oven ja sanoi:
”Lucius, minä käyn kävelyllä.”
”Ihan sama”, kuului teltasta laiska ääni. Abraxas hymähti ja kääntyi sitten kohti Dobbya:
”Älä sitten putoa.”
”Isäntä nauttii nyt vain rauhassa kauniista kesäillasta”, Dobby sanoi ja vilkutti iloisesti isännälleen. Rhealle tuli hyvä mieli siitä, että kotitonttu selkeästi piti Abraxasista. Mutta ei se ollut ihme, kaikki pitivät hänestä. Ehkä juuri siksi hänet oli valittu taikaministerin neuvonantajaksi, hän oli suora, mutta aina ystävällinen kaikille.
”Mennään”, Abraxas sanoi ja työnsi letistään purkautuneet vaaleat hiussuortuvat korvan taakse. Hän näytti olevan hämmentynyt siitä, että he kaksi todella olivat lähdössä yhdessä kävelylle. He eivät olleet kävelleet vuosiin vierekkäin. Mutta oli ollut aika, jolloin he olivat olleet erottamattomat, Luihuisen ja Rohkelikon huispausjoukkueiden kapteenit. Luudanvarsilla viholliset, maankamaralla parhaat ystävykset, myöhemmin rakastavaiset. Ja sitten ei enää mitään.
”Onko Lucius viihtynyt Tylypahkassa?” Rhea kysyi ensimmäisen mieleensä tulevan kysymyksen, kun he ohittivat teltta-alueen porttia vartioivan velhon. Rheasta tuntui, että velho katsoi heitä kuin yllättyneenä siitä, että juuri he kaksi kulkivat yhdessä, mutta varmasti Rhea vain kuvitteli.
”No, viihtynyt ei ehkä ole se sana, jota ensimmäiseksi käyttäisin. Hän sai ensimmäisen lukuvuotensa huipennukseksi porttikiellon muodonmuutosten tunneille.”
”Miksi ihmeessä?” Rhea kysyi yllättyneenä ja Abraxas naurahti kuivasti.
”Professori McGarmiwa ei tunnu arvostavan Keep calm and Grindelwald -kaiverruksia luokkahuoneensa pulpeteissa.”
”Epäilemättä ei. Mutta… porttikielto?”
”Dumbledore sai tietysti puhuttua McGarmiwalle järkeä ja kumottua porttikiellon, mutta jotenkin tämä kaikki on kääntynyt Luciuksen pienessä päässä suureksi saavutukseksi. Olen yrittänyt selvittää, että eikö tosiaan kukaan toinen yksitoistavuotias ole saanut Tylypahkassa porttikieltoa jollekin tunnille, mutta valitettavasti tutkimukseni ovat tuottaneet laihan tuloksen, ja nyt Lucius kuvittelee olevansa erityinen.”
Rhea oli ajatellut, että Abraxas ei enää koskaan puhuisi hänelle tervehdystä enempää, mutta tuossa mies nyt jutteli kuin unohtaneena sen kaiken samean ja onnettoman, mitä heidän välillään oli ollut. Mutta kun Abraxas kääntyi katsomaan Rheaa silmiin, Rhea tajusi, että ei Abraxas oikeasti ollut unohtanut yhtäkään intohimoista suudelmaa, ei yhtäkään epätoivoista yritystä olla yhdessä, ei yhtäkään isänsä kolkkoa uhkausta siitä, mitä tapahtuu, jos Abraxas ei nai puhdasverisestä suvusta.
”Miten sinä voit, Rhea?”
”Minä… ihan hyvin. Liike menestyy ja tytöt kasvavat ja minä… kaikki on ihan hyvin.”
Abraxas katsoi häntä taas silmiin, mutta ei sanonut mitään. Hiljaisuuden vallitessa he kääntyivät polulle, joka johti huispausstadionille. Stadion oli pimeänä, paitsi ylimmässä tornissa olevassa selostajan aitiossa paloi valo. Rhea tunsi pienen haikeuden piston jossain keuhkojensa kupeessa.
”Kaipaatko selostamista?” Abraxas kysyi. Hänellä oli aina ollut taito ottaa puheeksi juuri ne asiat, joita Rhea ajatteli.
”Joskus”, Rhea vastasi. Polku oli käynyt hämäräksi, teltta-alueen valot eivät riittäneet tänne asti, ja Rhea tajusi olevansa Abraxasin kanssa kahdestaan kesäyössä. Sen tajuaminen sai hänen sydämensä hakkaamaan kiusallisen nopeasti.
”Vai usein?”
”Määrittele usein”, Rhea naurahti vähän väkinäisesti.
”Useammin kuin minua?” Abraxas kysyi ja Rhea seisahtui nopeasti. Myös Abraxas pysähtyi ja kääntyi katsomaan Rheaa. Miehen katse oli lempeä eikä yhtään päällekäyvä, mutta silti Rheasta tuntui kuin Abraxas olisi painanut hänet vasten seinää ja vaatinut vastauksia.
”Tämä ei ole mitenkään asiallinen keskustelunaihe”, Rhea sanoi hiljaa ja laski katseensa miehen silmistä tämän syntymämerkkiin. Entisaikaan sitä olisi sanottu pirunsuudelmaksi. Rhea tiesi, että piru ei haaleaa merkkiä ollut koskaan suudellut, mutta hän itse oli. Ja suutelisi vieläkin, jos Abraxas ei olisi Malfoy tai jos Rhea ei olisi syntynyt jästimyönteisyydestään tunnettuun Maalisvallien sukuun.
”Tiedän, anteeksi”, Abraxas huokasi ja sulki hetkeksi silmänsä. Sitten hän taikoi huulilleen pienen hymyn ja sanoi:
”Muistatko, kun kerroin sinulle siitä esi-isästäni, joka oli kuningatar Elisabet ensimmäisen hovimiehenä?”
”Siitä ensimmäisestä Lucius Malfoysta? Muistan.”
Rhea oli rakastanut kuunnella historiasta kiinnostuneen Abraxasin tarinoita suvustaan. Suurin osa Malfoyista oli ollut pahoja tai ainakin mielenvikaisia, mutta mahtui mukaan onneksi myös tolkullisia noitia ja velhoja. Ja jotenkin kummasti Malfoyt tuntuivat aina olevan paikalla siellä, missä historian suuret mullistukset tapahtuivat.
”Minä olen päässyt tutkimuksissani eteenpäin, ja olen aika varma, että Lucius kirosi kuningattaren sen jälkeen, kun tämä oli torjunut hänen kosintansa.”
”Millä tavalla? Ai että… ai että Elisabet ei koskaan menisi naimisiin?” Rhea kysyi muistaessaan kuulemiaan tarinoita neitsytkuningattareksi kutsutusta Elisabetista.
”Tismalleen. Tässä kelmeässä valossa voin onnitella itseäni siitä, miten olen pärjännyt oman sydänsuruni kanssa. Tälläisella verenperinnöllä olisin voinut kirota sinut tai Peterin hyvinkin rumasti”, Abraxas sanoi ja hymyili surullista hymyään. Ennen kuin Rhea ehti ajatella kahdesti, hän oli tarttunut miestä kädestä.
”Sinä olet liian hyvä velho kirotaksesi ketään.”
”Valitettavasti. Jos minulla olisi ollut rohkeutta vastustaa isää silloin, kun hän uhkasi sinua kuultuaan meistä, me…”
”Sinä istuisit Azkabanissa ja tilanne olisi vielä lohduttomampi kuin mitä se on nyt”, Rhea sanoi painokkaasti.
Abraxas huokasi raskaasti ja painoi otsansa vasten Rhean otsaa. Rhea tiesi, että jos joku näkisi taikaministerin neuvonantajan olevan näin läheisissä väleissä jonkun muun kuin vaimonsa kanssa, olisi skandaali valmis. Eikä hän sitä paitsi halunnut satuttaa Peteriä. Varovasti Rhea irrotti otteensa Abraxasin kädestä ja astui pari askelta taaksepäin.
”Ei tehdä tästä vaikeampaa kuin mitä tämä on jo nyt.”
”Olet oikeassa. Sitä paitsi minun pitäisi mennä katsomaan, ettei Lucius kiduta kotitonttua tai tee jotain muuta hänelle ominaista”, Abraxas sanoi ja näytti väsyneeltä. Rhea yritti tukahduttaa sen ilon, jota tunsi tajuttuaan, ettei Abraxasin vaimo ilmeisesti ollut tullut mukaan kisoihin.
”Oletan, että sinulla ja Luciuksella on paikat huippuaitiossa huomenna”, Rhea sanoi ja Abraxasin ilme kiristyi.
”On. Ja nyt vasta tajusin, että niin varmasti teilläkin on. Miten en ollut ajatellut tätä”, Abraxas huokasi, ja Rhea tarttui häntä uudelleen kädestä.
”Minä olin ajatellut. Ja olen varma, että kaikki menee hyvin.”
”Ei minulla ole mitään Peteriä vastaan. Ei hän ole tehnyt mitään väärää. Minun isäni on.”
”Annetaan kuolleiden olla”, Rhea sanoi ja kurottautui halaamaan Abraxasia. Mies yllättyi, mutta kietoi nopeasti kätensä Rhean ympärille. Halaus oli pitkä, mutta kun Abraxas nosti kätensä Rhean niskaan, Rhea perääntyi. Abraxasin harmaat silmät paloivat, ja Rhea tiesi miehen näkevän saman tulen myös hänen silmistään.
”Mene pelastamaan kotitonttusi”, Rhea kuiskasi ja Abraxas kirosi hiljaa.
”Isä olisi minusta ylpeä. Abraxas Malfoy, kotitonttujen pelastaja.”
”Jokainen palvelee lahjoillaan”, Rhea virnisti ja Abraxas naurahti. Sitten hän vakavoitui ja sanoi:
”Jäätkö sinä vielä tänne?”
”Jään. Ajattelin käydä stadionilla.”
Vino virnistys valaisi Abraxasin komeat kasvot.
”Ja sinullako ei ole ikävä selostamista?”
”Selostamisen lopettaminen oli oma päätökseni. Sen kanssa minä elän. Sinua minun on ikävä. Mutta senkin kanssa minä elän. Huomiseen, Abraxas”, Rhea sanoi ja kääntyi, ennen kuin Abraxas ehti vastaamaan.
