Title: Orpokodin aikaan
Author: Dprm
Oikoluku: Proudfoot
Genre: Draama
Pairing: ei ole
Rating: S
Disclaimer: Hahmot ovat J.K. Rowlingin keksimiä, tarina omasta päästä (muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta).
Warnings: -
Summary: Tom Valedro on aina tiennyt olevansa erityinen, mutta mitä sitten tapahtuu kun hän saa kuulla olevansa velho ja pääsevänsä pois orpokodista suurimmaksi osaa vuodesta? Poikaa on aina kuitenkin viehättänyt se tunne, että pystyy hallitsemaan muita ja olemaan mahtavin...
A/N: Iski kirjoittamisen halu, ja tämä aihe tuntui mukavan "todelliselta" ja helposti lähestyttävältä. (Ooämgee et puhun syvällisiä!) Saa nähdä, että millainen tästä nyt sitten tulee...
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tom vajosi sängylleen silmät ahnaasti kiiluen; eräs vanha mies - Dumledoor, vai mikälie hänen nimensä oli ollutkaan - oli tullut varoittamatta Tomin orpokotiin ja kertonut pojan olevan velho! Se kaikki mitä Tom osasi, oli siis ollut taikuutta... Mitä mahdollisuuksia hänellä siis olikaan! Vaikka osasi hän jo muun muassa hallita heikkojen eläinten mieliä, ilman minkään vanhan paason opastustakaan. Sen hän oli oppinut itse.
"Herätys, Tom!" nainen koputti Tomin huoneen oveen. Tom nousi äänettömästi sängystä ja heitti vaatteet päälleen nopeasti luikahtaen oven viereen odottamaan malttamattoman orpokodin naisen kiukunpuuskaa.
"Tom, minä en jaksa joka aamu hoputtaa sinua! Nosta se perseesi sängystä tai tulen oven -" nainen työnsi ovea täydellä voimalla ja hämmästyi huomatessaan ettei se ollut edes lukossa. Hän kompuroi hieman ja suoristautui, vilkaisten samalla sänkyyn joka oli tyhjä. Nainen vilkaisi vasemmalle ja oikealle ja huomasi Tomin seisovan oven vieressä täysissä pukeissa. Nainen säpsähti.
"Tom, mikset ikinä vastaa kun minä -... Äläkä aina säikäyttele minua!" nainen totesi saatuaan taas kaiken auktoriteettinsa kasaan. "Tänään on se retki, jos et muista! Ja kampaa hiuksesi..." hän lisäsi jatkaen arvokkaasti matkaansa seuraavan lapsen ovelle, samalla hivellen oikeassa nimettömässä olevaa kaiverrettua hopeasormusta.
"Kyllä, rouva Maple", Tom kuiskasi hiljaa, mulkaisten naista kulmiensa alta katse inhoa täynnä. Poika käveli ääneti Maplen takaa ja suuntasi kohti pientä ruokalaa, jossa hän söi tuskin mitään koko aikana.
"No niin", rouva Cole ilmoitti aamiaisen jälkeen. "Tänäänhän on se kaikkien kipeästi odottama retki meren rantaan..." (Tom tuhahti) "...joten toivoisin, että jokainen käyttäytyy siivosti. Hakekaapa takkinne ja muodostakaa jono oven eteen." Rouvat Maple ja Cole hakivat eväskorin, kun lapset malttamattomasti odottivat retken alkua ulko-ovien edessä. Tomkin oli hieman täpinöissään... tänään tapahtuisi vaikka mitä, sen Tom tiesi vastatessaan ilkikurisesti rouva Maplen hymyyn.
Tuuli piiskasi lasten ja kahden hoitotädin kasvoja pienen rannan tuntumassa. Oli alkusyksy ja taivas oli harmaa lukuunottamatta oranssinkirjavaa auringonnousua horisontissa - se värjäsi maiseman salamyhkäisesti.
Lapset hakivat vuorollaan eväskoreista itselleen leivän ja kupposen kuumaa kaakaota. He söivät ja joivat ne nopeasti ja kiiruhtivat leikkimään. Tom kutsui muutaman lapsen mukaansa ja he suunnistivat merenrannan kivikkojen lomasta huomaamattomalle paikalle kallioiden kupeeseen. Siellä oli mustanpuhuva luola, jonne Tom johdatti lapset kasvava hymynkare huulillaan...
Kului tunti, kunnes Tom ja kolme muuta lasta tulivat ulos luolasta. Muut lapset olivat vaisuja ja kalmankalpeita, mutta Tom näytti epämiellyttävän omahyväiseltä.
"Mikä on?!" rouvat Maple ja Cole kysyivät ihmeissään, kun nelikko saapui takaisin sinne missä muut olivat. Mutta lapset vain pudistelivat päitään ja istuutuivat hiljaa rantahiekalle.
Rouva Maplen katse osui Tomiin, joka ei näyttänyt yhtään tavallista kalpeammalta, vaan jopa hymyili tukahdetusti. "Tom, seuraa minua", rouva osoitti Tomin peräänsä ja he kulkivat hetken aikaa muista pois päin, kunnes saapuivat pienelle kallion kiellekkeelle sopivan kuuloetäisyyden päähän muista.
"Kerro minulle, Tom, mitä olet tehnyt noille lapsille?"
Tom tuijotti hiljaa ja hänen hymynsä leveni. Poika viittasi sormellaan naisen lähemmäs itseään ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Maplen kasvot valahtivat valkeiksi kuin sydäntalven ensilumi, ja hän pudisteli päätään epäuskoisesti muutaman kyyneleen vieriessään poskella.
"Ei, Tom. Sano ettei se ole totta!"
Mutta Tom vain hymyili jälleen, ja näytti nauttivan naisen epätoivosta ja ahdingosta. Taas Tom oli ollut muita parempi. Nokkelampi. Orpokodin kasvatti Tom, köyhä Tom... säälittävä Tom...
Ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä Tom saapui kallioiden takaa takaisin muiden lasten seuraan. Rouva Cole katsoi ympärilleen, ja ihmetteli missä hänen kollegansa viipyi.
"Tom, missä rouva Maple on?" hän kysyi. Mutta Tom ei vastannut. Poika vain istui hiekassa kädet polviensa ympärillä, tummat silmät tuikkien oudosti.
"Herran tähden, Tom!" rouva Cole tiuskaisi ja lähti riuskasti kävelemään sinne suuntaan mistä Tom oli tullut, ja minne hän oli mennyt muutamaa kymmentä minuuttia sitten rouva Maplen kanssa.
Kului tovi, ja toinenkin. Sitten... korvia vihlova kirkaisu kaikui rannalla, otti ääntä jylhistä suolaveden muokkaamista kallioista... Tom nauroi.
"Erään Lontoolaisen orpokodin työntekijä, rouva Alice Maple, on löydetty kuolleena orpokodin läheisen rannan kalliokivikosta. Kuoleman syytä tutkitaan..." rouva Cole sammutti radion ahdistuneena. Hänen päässään pyöri. Orpokotiin täytyisi löytää uusi työntekijä, mahdollisimman pian jos mahdollista... ja oliko sillä pojalla, Tomilla, jotain osuutta asiaan? Jos oli -... sitä rouva Cole ei edes halunnut ajatella! Hän huokasi jälleen kerran, sammutti valot huoneesta ja lähti portaita ylös omaan makuuhuoneeseensa lukiten sen oven visusti. Eikä hän tiennyt että samaan aikaan alakerrassa pieni poika nimeltään Tom, pyöritteli kaiverrettua hopeasormusta pitkissä sormissaan, ja nauroi makeasti itsensä uneen...
// Picca lisäsi ikärajan otsikkoon
