Title: Tuulen lailla
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Pokémon Sun & Moon
Characters: Kaki, Lizardon, Kakin isoisä
Genre: Drama
Rating: S
Disclaimer: En omista hahmoja, vain lainailen niitä tekstiini. En myöskään ole saanut minkäänlaista korvausta tämän kirjoittamisesta.
Summary: Kaki pääsee viimeinkin lentämään Lizardonin selässä vaarinsa kanssa.
A/N: Mukana haasteessa
Kerää10, johon kerään tällä ficillä hahmon Kaki. Ajattelin, että olisi mukava kirjoittaa Kakin varhaislapsuudesta, ajasta ennen sarjan tapahtumia, jolloin hänen isoisänsäkin on vielä elossa. Kaivelin animen jaksoista pari takaumaa heistä, joissa yhdessä he juurikin lensivät Lizardonin selässä (päin tulivuorta
). Totesin, että ei tainnut Kakin isoisää liiemmin mietityttää erinäiset turvatoimet edes oman lapsenlapsen kanssa, minkä sitten osaltaan siirsin tähän.
(Jos joku ihmettelee, miksi tarinassa mainitaan satulan yhteydessä tanko, niin Kakin Lizardonilla on selässään satula-mikälie, jonka etuosassa on joku ohjaustangon näköinen, mistä pidetään kiinni. (kuva) Siihen yritän viitata tässä.Tuulen laillaKaki on aina tarkasti seurannut sivusta, kun vaari lentää Lizardoninsa selässä yläilmoissa, tilalta pois ja takaisin. Osa Kakista pelkää joka kerta, sillä Lizardon lentää nopeasti ja niin korkealla, että se näyttää suorastaan pikkiriikkiseltä, vaikka maankamaralla seistessään onkin vaariakin pidempi. Mutta siinä missä Kaki pelkää, hän on myös utelias ja haluaisi itsekin kokea saman vauhdin ja jännityksen kuin vaarikin. Lentäminen näyttää paitsi hurjalta myös hauskalta. Vaari ei kuitenkaan koskaan ole ottanut häntä mukaan. Ei ennen kuin nyt.
”No, Kaki, tätähän sitä olet toivonut, etkö olekin?” vaari kysyy lempeästi naurahtaen, kun Kaki reagoi hänen kysymykseensä lähinnä kauhistuneelta näyttämällä.
”Joo, mutta, mutta…” Kaki ei halua perääntyä tästä tilaisuudesta, kävisihän sellainen hänen viisivuotiaan ylpeydellekin, mutta kun hän muistaa taas, miten korkealla ja nopeasti Lizardon aina lentää, hänen jalkansa alkavat tuntua heikoilta.
”Ehkä et siis vielä olekaan valmis”, vaari tyytyy toteamaan yksinkertaisesti. Sanoillaan hän haluaa sekä tarjota lapsenlapselleen mahdollisuuden perääntyä ilman painostusta että kokeilla, onko tässä niin paljon sisua kuin hän on aina ajatellut.
Toteamuksella onkin Kakiin juuri se vaikutus kuin tämän vaari olettikin.
”Kyllä varmasti olen!” Kaki tokaisee ja puristaa kätensä määrätietoisesti nyrkkiin. Hän ei halua näyttää vaarin silmissä pelokkaalta vaan päinvastoin olla tälle ylpeydenaihe. ”En minä pelkää!”
Mutta kyllä hän pelkää, ja vaarikin tietää sen. Tämä ei kuitenkaan halua pelon olevan pysäyttävänä esteenä.
”Hyvä niin”, vaari sanoo taputtaen Kakia olalle. ”Siispä nouse satulaan, niin voimme lähteä.”
Lizardon odottaa heitä vähän matkan päässä. Erikseen pyytämättäkin se asettautuu maahan pitkälleen, jotta Kakin olisi helpompi kiivetä satulan selkään, ja päästää sitten matalan murahduksen, kun mitään ei heti tapahdukaan.
”Ei sillä, että minä pelkäisin”, Kaki aloittaa hiljaa, ”mutta mitä jos minä putoan?” Satulassa ei ole mitään turvakiinnityksiä, ja he nousisivat pian taivaalle ties kuinka monen metrin korkeuteen!
”Lizardon ei anna sinun pudota”, vaari vastaa rohkaisevasti. ”Enkä minä.”
Sanat rauhoittavat Kakia vain vähän, vaikka hän luottaakin vaariin. Niinpä hän kapuaa satulaan, koska ei suostu perääntymäänkään, ja tarttuu tiukasti kiinni edessään olevaan tankoon. Hän ei halua edes ajatella, mitä käy, jos hänen otteensa siitä irtoaa.
”Et sinä putoa, lupaan sen”, vaari jatkaa puheluaan kiivetessään Lizardonin selkään Kakin taakse. Pojan mieli tyyntyy hieman, kun hän tuntee vaarin kehon niin lähellä itseään. Aivan kuin tämä olisi häntä suojaava kuori tai haarniska. ”Ja sitten mennään!”
Lizardon puuskauttaa sieraimistaan paksun savupilven ja levittää siipensä. Ne halkovat ilmaa ja saavat hiekan pöllyämään. Kaki henkäisee jännittyneestä kauhusta, kun muutamalla siiveniskulla Lizardon nousee maanpinnalta ilmaan. Hän puristaa jalkojaan niin lujasti pokémonin kylkiä vasten kuin kykenee ja pitelee satulan tangosta kiinni rystyset miltei valkeina. Häntä pelottaa niin, että on pakko sulkea silmät. Nyt, kun tasainen maa on kadonnut heidän jalkojensa alta, olo on hutera, ja hänestä tuntuu koko ajan, että he putoavat.
”Nopeammin!” vaari kuitenkin vain yllyttää Lizardonia, ja Kakin tekisi mieli huutaa, että ei missään nimessä. Nykyinen vauhti tuntuu hänestä melkein kammottavalta. Hän kuitenkin pysyy hiljaa, ja niin Lizardon lyö siivillään lisää vauhtia.
Kakilta kestää hetki tajuta, että kasvava vauhti tekeekin lentämisestä tasaisempaa ja siten mukavampaa. Hän avaa silmänsä mutta puristaa ne välittömästi taas kiinni nähtyään, miten korkealla he ovat. Viileä, hieman suolainen ilmavirta piiskaa hänen kasvojaan, ja hänen puristusotteensa satulan tangosta on niin tiukka, että kädet alkavat jo väsyä.
”Pidä silmäsi auki, poika”, vaari kehottaa ja laskee kätensä hetkeksi Kakin olalle. ”Sinun täytyy katsoa maailmaa samoilla silmillä kuin Lizardonkin, oppia olemaan yhtä sen kanssa, jos haluat oppia lentämäänkin.”
Kestää hetken, ennen kuin Kaki uskaltaa taas avata silmänsä. Hän kuvittelee olevansa Lizardon, jolle lentäminen on yhtä luontevaa kuin hänelle juokseminen, yrittää miettiä, miltä siitä tuntuu. Ja sitten hän lopulta saa silmänsä auki – ensin vain vähän, kunnes tottuu niitä kuivattavaan ilmavirtaan.
He ovat jättäneet kotitilan taakseen ja lentävät nyt meren yläpuolella. Kaki erottaa kauempana saarten horisontit ja haistaa ilman suolaisuuden paremmin kuin aiemmin. Lizardonin lento on tasaista, ja vain yksittäiset siiveniskut rikkovat muuten katkeamattoman liidon, jolloin Kaki joka kerta henkäisee kauhistuneena.
”Et sinä putoa”, vaari sanoo taas kerran. ”Ole yhtä Lizardonin kanssa, sielullasi ja kehollasi, ihan niin kuin se on yhtä tuulen kanssa.”
Lizardon mylväisee iloisesti ja vapautuneesti, ja se muistuttaa Kakia niistä äänistä, joita heidän tilansa Kentaurokset ja Dorobankot päästävät aina laitumella kirmatessaan.
Lizardon nauttii tästä, Kaki ajattelee ja yrittää omaksua itselleen saman tunteen.
Hän lentää, hän on vapaa kuin tuuli, pysäyttämätön. He kaikki ovat. Lizardonin selässä hän on vapaa menemään minne vain.Ja vaikka pelko yhä näivertää Kakin vatsanpohjaa, ja jalat ovat heikot joko jännityksestä tai Lizardonin kylkien tiukasta puristamisesta, hänen sisällään alkaa kuplia jotain kevyttä ja ihanaa. Onko se sitä samaa iloa, jota Lizardon ja vaarikin tuntevat? He ovat vapaita, osa tuulta, eikä mikään kahlinnut heitä paikoilleen.
”Vau”, Kaki henkäisee. Hänen olonsa on nyt eri tavalla kevyt kuin alussa, vapautunut ja huoleton, vaikka Lizardonin tehdessä käännöksen takaisin ʻĀkala-saarta kohti hän painautuukin lähemmäs vaaria turvaa hakien.
”No niin, eiköhän tämä riitä tältä erää”, vaari toteaa, kun he lähestyvät kotitilaa. ”Lizardon, laskeudutaan!”
Lizardon murahtaa takaisin kuin myöntyvän vastauksensa ja suuntaa liitonsa alaspäin. Vauhti kiihtyy jälleen, ja Kakin vatsaa kouraisee, kun hän kuvittelee heidän pian törmäävän maahan kuin pakkolaskun tehnyt lentokone. Lizardon kuitenkin hidastaa sitä ennen, antaa ilmavirran tarttua taas siipiinsä ja sitten kevyesti tömähtäen laskeutuu maahan takajaloilleen. Kun he viimein ovat taas maanpinnalla, Kakin ote satulan tangosta hellittää. Jos vaari ei istuisi hänen takanaan, hän todennäköisesti liukuisi pitkin Lizardonin selkää kunnes putoaisi maahan. Hän huokaisee syvään vaariin nojatessaan.
”Sehän ei mennyt lainkaan hullummin ensimmäiseksi lennoksi”, vaari toteaa nauraen. Hän laskeutuu Lizardonin selästä ja auttaa Kakinkin pois satulasta. Omille jaloille päästyään Kaki lyyhistyy välittömästi maahan, mikä saa vaarin römeän mutta lempeän ja hyväntuulisen naurun vain lisääntymään. ”Noinko paljon sinua pelotti?”
”Ei minua pelottanut!” Kaki vastaa itsepintaisesti, vaikka hän melkein vapisee kaiken jännityksen ja pelon varistessa pois hänen kropastaan. Jalatkin ovat yhä aivan liian heikot seisomiseen.
”Jos niin sanot”, vaari naurahtaa. Hän nostaa pojan kainaloiden alta pystyyn mutta huomatessaan, etteivät tämän jalat kanna, kaappaakin tämän syliinsä. ”No? Miltäs se tuntui?”
”Se… se…” Kaki ei löydä sanoja kaikille tuntemuksilleen, ja aluksi hän vain tuijottaakin vaariaan mitään sanomatta. Sitten hänen silmänsä alkavat vuotaa, ja melkein hädissään hän pyyhki niitä kämmeniinsä, sillä ei vieläkään halua vaarin ajattelevan, että häntä pelottaisi. ”Se oli upeaa!” hän parahtaa sitten. ”Me lennettiin kuin tuuli!”
”Noinko oli?” vaari kysyy lempeästi hymähtäen. ”No, jos en silmistäsi ihan väärin näe, niin taisit löytää yhteyden Lizardonin kanssa, nähdä saman kuin sekin.”
”Joo!” Kaki henkäisee eikä yritä estää, kun vaari pyyhkii sormellaan kyyneleitä hänen silmäkulmastaan.
”Vähempää minä en lapsenlapseltani odotakaan.” Hän viittoo kädellään Lizardonia seuramaan. ”No niin, aika palata kotiin. Tule, Lizardon!”
Kävellen matka taittuu huomattavasti hitaammin ja hieman töyssyisesti, mutta Kakia se ei haittaa. Hän nojaa päätään vaarin olkaan, hipelöi sormillaan tämän harmaata, karkeaa partaa ja kertaa mielessään ensimmäistä lentokokemustaan Lizardonin selässä. Vaikka häntä oikeasti pelottikin, samaan aikaan se oli hänestä upeaa. Hän sai tuntea suolaisen tuulen kasvoillaan, nähdä meren ja Alolan saaret korkealta yläilmoista, liidellä vapaana ja kevyenä, olla melkein kuin osa Lizardonia… Jokin siinä kaikessa oli suorastaan huumaavaa, ja hän tarvitsee lisää.
Mutta vaikka osa Kakista haluaakin päästä tuulispäänä takaisin taivaalle, juuri sillä hetkellä mikään ei tunnu paremmalta paikalta kuin tukeva maa jalkojen alla ja vaarin lämmin, turvallinen syli. Lentämään ehtisi myöhemminkin.
