Halusin valita arpajaisiin jotain oman mukavuusalueeni ulkopuolelta ja tällä oli hupaisalta kuulostava nimi.
Enkä pettynyt! Olipas kivaa lukea ficci, missä Sirius ja Severus molemmat elävät ja mitä se tarkoittaa tulevaisuudessa. Enpä ollut ajatellut, että Severukselle olisi merkityksellistä, että Harry nimeää tyttärensä Lilyksi. Kuulosti jotenkin hauskan nostalgiselta, kun Severus kutsui Jamesia riiviöksi.
Joskin oikein Siriukselta puolustaa Jamesia, en uskoisi, että hän kuuntelee kenenkään sanovan noin kummipoikansa lapsesta, olkoon taustalla kuinka läheinen suhde tahansa. Altais huomauttikin, että mitähän Severus tuumaa Albuksen toisesta nimestä.
Oih, tämä kiusaaminen ja rakastava vittuilu oli koko tekstin helmi. Heti alusta tykästyin heidän kemiaansa, kun Severus käytti Siriuksesta sukunimeä suuttuessaan tälle. Siinä on aina jotain hellyyttävää ja hilpeää, kun parisuhteen osapuolet kutsuvat toisiaan sukunimellä, varsinkin silloin, kun ollaan suuttuneita toiselle.
Sirius oli ihana, kun halusi varmistaa, että Severus olisi valmis lähtemään nimiäisiin. Tuntui jopa, että hän kehui heti alkuun, miltä tämä näyttäisi huivin kanssa, jotta saisi tämän paremmalle tuulelle ennen kuin kysyisi vaikeasta aiheesta. Vaikka se ei sitten toiminut, kun hän ajatteli, kun Severus vastasikin happamasti.
Uhh, olen löytänyt uuden rakkauden jälleennäkemisseksiin, joten huomio siihen miellytti. Erinomaista, että molemmat huolehtivat, että jäljet siitä olivat kuitenkin peitettävissä ulkopuolisilta.
Severus olisi voinut vannoa, että Sirius häilyi sillä hetkellä ihmis- ja animaagimuotojensa välillä, sillä tämä osasi koirana ilmaista myötätuntoa paremmin kuin miehenä koskaan.
Voin niin kuvitella tämän, se, kun koira jotenkin onnistuu näyttämään epäröivältä ja niin näen, että Sirius osaisi tehdä sen paremmin koirana.
”Piskiseni, minä aion pystyä istumaan Pottereilla. Et siis pääse jyystämään minua viideksi minuutiksi. Sen sijaan menet vaihtamaan tuon kaamean asuntekeleesi. Tiedän, että sinulla on siistimpikin.”
Sirius lähti mutisten jotain sen tapaista kuin kyllä äiti.
”Minä en ole sinun äitisi, Musta!” Severus huusi hänen peräänsä.
Tämä sanailu! Tekisi mieli nostella enemmänkin, mutta sitten kommentti olisi pelkkää lainausta. Piskiseni on tosi herttainen ja kuulostaisi muussa kontekstissa ilkeältä, mutta Severuksen rakastavana vittuiluna se kuulostaa juuri oikealta ja siihen perään samoin Siriuksen äitittely ja lopulta Severukselta keitti yli.
Tuntui todella, että heidän rakkauden kielensä on toiselle pään aukominen. Tykkään niin heidän välisestä dynamiikasta ja Severus vielä lohduttaa Siriusta, kun ei ehdi pikaiselle, että voivat mennä haistattamaan paskat tämän äidille. Todellista rakkautta.
Kiitos tästä, oli erinomainen lukukokemus!
