Nimi: Ruohonkorret
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Kevyen surumielisenpuoleinen, mutta onnellinen hurt/comfort. Ficlet (210 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Koskelan Aleksi/Leppäsen Valenti
Yhteenveto: Jälleennäkeminen tuonpuoleisessa.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Tämä on samaa verseä kuin muutkin Aleksi/Valenti -ficcini, joista muut löytää järjestyksessä vaikkapa
täältäpäin ficcilistaustani. Lemppariasia näin pienissä fandomeissa on se, että kaikki kliseiset afterlifeficit ja muut on itse asiassa todella tuoreita ideoita, joita kukaan ei ole tehnyt tätä ennen <3
FanFic100 sanalla 031
auringonnousu. Ficlet300 sanalla 083
rakastettu.
RUOHONKORRETAamuauringon säteet osuvat Valentin kasvoille ja saavat hänet ensin siristelemään ja sitten raottamaan silmiään.
”Hei.”
Hymy kohoaa Valentin huulille. Hän ummistaa silmänsä uudestaan ja venyttelee, pyöräyttää olkapäitään, herää hetki hetkeltä enemmän. Hän kääntää päänsä äänen suuntaan ja avaa silmänsä.
”
Beloved”, hän kuiskaa.
Aleksilla on parempi takkinsa yllään. Hän näyttää surulliselta. Hänen hymynsä ei tahdo pitää. Hän tarttuu Valentin käsiin, kun tämä ojentaa ne häntä kohti, ja vetää hänet ylös, ei aivan syleilyyn.
”Valenti”, Aleksi koettaa sanoa, mutta ääni jää kurkkuun palan taa. Hän irrottaa toisen kätensä ja nyppää Valentin suupielestä kuihtuneen ruohonkorren. Silmät kiiltävät.
Valenti tutkii vaiteliaana Aleksin kasvoja, kun tämä nyppii huolellisesti jokaisen takertuneen ruohonkorren hänen sormiensa väleistä.
”Pitää paikata”, Aleksi mutisee, kun Valenti painaa kämmenen hänen rinnalleen ja katsoo ratkennutta päärmettä ja hajonnutta napinläpeä tarkkaan. Hän hengähtää ja sulkee silmänsä kuin pelkäisi, kun Valenti sitten kietoo käsivarren hänen ympärilleen ja viettää sormenpäänsä takin selkään tulleen repeämän yli.
”Valenti, minä – ”
”Minä parsin”, Valenti lupaa, nostaa käden Aleksin poskelle. ”Opin minä mestarilta sentään jotain.”
Ruohonkorret eivät maistu suudelmassa, kun he viimein syleilevät.
”Tule”, Valenti sanoo, yhä arasti ja melkein kysyen, yhtä toiveikkaana kuin juuri kotiin palattuaan. Hän tarttuu Aleksin käteen. Aurinko kohoaa kaiken aikaa.
Aleksi puristaa hänen kättään omassaan ja hengittää syvään.
Hän hymyilee. Nyökkää.
Käsikkäin he astuvat nousevaan aurinkoon.