Title: Georgialaiset jouluperinteet
Author: Myötätuuli
Genre: Fluff, huumori, hurt/comfort
Rating: S
Hahmot: Spock/Leonard McCoy
Fandom: Star Trek TOS
Disclaimer: Kaikki oikeudet Gene Roddenberrylle ja kaikille sarjan tekijöille.
Summary: Spock juhlistaa ensimmäistä kertaa Enterprisen miehistön kanssa joulua.A/N: Yhdestoista luukku! Tätä oli hauska kirjottaa!
Toivottavasti tätä on myös hauska lukea. <3 FF100-haasteeseen sanalla joulu.
Georgialaiset jouluperinteetSpock ymmärsi perinteiden tärkeyden. Olihan vulkanuslaisilla useita sellaisia ja niitä pidettiin suuressa arvossa. Hänelle oli kuitenkin jäänyt epäselväksi juhlapyhien tarkoitus, joita ihmiset halusivat viettää. Vulkanuslaisilla ei ollut kyseistä systeemiä laisinkaan. Oli traditioita ja perinteitä, mutta ne eivät olleet sidonnaisia aikaan.
Jim Kirk tiesi, että joulun juhliminen aluksella ei ollut yksinkertaisinta. Vaikka Tähtilaivasto koostuikin pitkälti vielä ihmisistä, eivät heistäkään kaikki juhlineet joulua. Lisäksi joulu oli hyvin erilainen kuin mitä se vuosisatoja ennen oli ollut. Maallistunut Tähtilaivasto ei halunnut viitteitä mihinkään uskontoon. Joten Jeesuksen syntymän juhlimisen sijaan oli päätetty juhlistaa yhdessä oloa. Perhettä. Ystävyyttä.
Se sopi Jimille paremmin kuin hyvin.
Jim oli päättänyt tuoda oman perheensä yhteen. Hän halusi, että jokainen tuntisi olonsa kotoisaksi. Viiden vuoden missiolla ei ollut aikaa läheisille. Kaikki missiolle lähteneet olivat uhranneet oman yksityiselämänsä ja antaneet elämänsä avaruudelle. Oli aika juhlia joulua yhdessä. Ehkä silloin jokainen heistä olisi myös jollain tavalla kotonaan.
Spockin mielestä Jimin idea oli hyvin hänenkaltaisensa, mutta jalo siitä huolimatta. Loogista oli myös yrittää piristää miehistön yleistä mielentilaa.
Spock ei silti voinut olla tuntematta oloaan hieman epämukavaksi, kun hän käveli laivan vapaa-ajalle varattuun huoneeseen, joka nyt oli täynnä ihmisiä. Huone oli koristeltu lattiasta kattoon, kransseilla, kimalteilla ja kynttilöillä. Tietenkin Jim oli pannut parastaan. Ei ollut hänen tapaistaan jättää mitään vajaaksi. Se oli joko liikaa tai ei mitään.
Vaikka koristeluista pystyi olemaan montaa mieltä, eivät ne olleet Spockin suurin ongelma. Hän ei koskaan pitänyt suurista kokoontumisista. Se toi hänen kiusallisen ihmisyytensä esiin. Silloin hän muisti millaista oli nolostua. Typerän epäloogiset tunteet vaivasivat häntä suuresti.
Uhura oli pukeutunut joulunpunaiseen. Hän puhalsi serpentiiniä ilahtuneen näköisenä Sulun ja Chekovin kanssa. Miehet olivat jo pienessä hiprakassa. Heillä oli vapaailta, selkeästi.
Spockia ympäröivät hymyilevät kasvot, nauru hersyi joka puolella. Hän tunsi olonsa hyvin ulkopuoliseksi.
Hänen silmänsä matkasivat huoneen toiseen laitaan. Siellä laivan ylilääkäri, Leonard McCoy siemaili munatotia tuimana. Mies pysytteli vasten seinää eikä liittynyt muiden ilonpitoon. Kummallista. Spock tiesi, että Leonard piti oman lajinsa perinteitä suuressa arvossa. Hän oli aina valmis väittelemään asiasta Spockin kanssa.
Spock rohkaisi mielensä ja asteli miehen luo. Ehkäpä he molemmat voisivat ilahtua illasta edes mielenkiintoisen väittelyn kautta. Spock piti ajatusten vaihtamisesta Leonardin kanssa. Miehen tunteet olivat mielenkiintoiset. Niin puhtaan avoimet, toisin kuin Spockin omat.
”Tohtori, saanen tiedustella, miksi olette yksin? Luulin, että joulu merkitsee teille paljon. Ovathan perinteet ihmisille vallan tärkeitä”, Spock aloitti keskustelun, tosin ilmeisesti hän heti astui harhaan. Tohtori McCoyn kasvoille muodostui heti sellainen myrsky, jollainen yleensä nousi hänen suuttuessaan jostakin.
”Jaa, että minäkö olen vain stereotyyppinen ihminen, jonka on pakko pitää kaikesta, mistä muutkin ihmiset pitävät?” tiuskaisi tohtori ja elehti niin, että munatoti melkein läikkyi lattialle. Spock oli niin kummastunut tästä yllättävästä, tosin ei täysin odottamattomasta, tunteenpurkauksesta, ettei hän osannut vastata mitään.
”Tiedoksesi vain, Spock”, heristi McCoy sormeaan, ”Minä vihaan joulua ja siihen liittyviä typeriä perinteitä. Olen aina vihannutkin.”
”Anteeksi, en voinut mitenkään olla tietoinen mieltymyksestänne, tohtori McCoy”, vastasi Spock anteeksipyytelevään sävyyn, mutta näytti olevan pelkkää ilmaa toiselle miehelle. Spockille tuli lähes inhimillinen tarve huokaista syvään, mutta hän ei tehnyt niin.
Scotty oli järjestänyt konehuoneen miehistön kanssa kuoroesityksen, joka osoittautui musiikillisesti laihaksi, mutta yleismieltä kohottavaksi kokemukseksi. Koko joukko oli enemmän ja enemmän humalassa ja varsin hilpeällä tuulella. Kaikki paitsi tohtori McCoy.
Tohtori oli vaivoin seisonut Spockin vieressä ja seurannut konsertin läpi. Spock näki, miten mies nieleskeli kaikki ilkeät kommenttinsa, jotka hän olisi esityksestä halunnut sanoa. Tohtori tyytyi vain taputtamaan lasittunut katse silmissään.
Perin kummallista käytöstä sellaiselta mieheltä kuin Leonard McCoy. Mies, joka oli aina valmis juhlimaan, juomaan ja viettämään aikaa ystäviensä kanssa. Joulunhan pitäisi olla hänelle täyttä unelmaa, kuten ihmiset sanoisivat. Mutta miksei niin ollut?
Spock oli samaa mieltä sen asian kanssa, että vulkanuslaiset olivat uteliasta kansaa. Vähän kuin kissat, oli Jim kerran sanonut. Eikä Spock nytkään pystynyt olemaan selvittämättä, että mikä Leonard McCoyta oikein vaivasi.
”Hei, parhaat ystäväni! Miten teillä menee tänä hienona iltana?” kuului Jimin ääni, joka oli noussut oktaavin alkoholin liikakulutuksen vuoksi. Spock tapaili huulilleen hymyä, joka ei kuitenkaan muistuttanut ollenkaan hymyä muiden kuin hänen mielestään.
”Hyvää iltaa, kapteeni. Oletan, että järjestämänne illanvietto on onnistunut?” Spock tervehti kapteenia.
”Spock, olet aina kauhean virallinen. Nyt ollaan vapaalla, rentoudu vähän. Eikö niin, Bones?” Jim huikkasi iloisesti tohtorille, joka vain murahti vastaukseksi.
”Erinomainen ilta, erinomainen miehistö. Minä rakastan teitä kaikkia niin kamalan paljon!” Jim puhui vilpittömästi. Spock ei tiennyt, mitä vastata hänelle. Tunteet saivat hänet yleensä vaivaantuneeksi.
Sitten Jim näytti siltä, kuin hän olisi oivaltanut jotain ja virkkoi: ”No, mutta pitäkää te keskenänne hauskaa.”
Jim katosi väkijoukkoon nikaten heille leikkimielisesti silmää. Spock ei ymmärtänyt miehen vihjailuja laisinkaan. Hänen vieressään oleva tohtori McCoy taasen oli lehahtanut helakanpunaiseksi.
”Tohtori, oletteko kunnossa?” Spock kysyi.
”No totta helvetissä olen!” tiuskaisi McCoy ja viskasi käytetyn lasin lähimpään roskakoriin. Lasi lensi kaaressa ohi. ”Minä painun hyttiini, kiitos vain.”
Ennen kuin Spock ehti vastata mitään, oli toinen mies tarponut salin halki ja ovesta ulos. Tällaiset avoimet aggression tunteet eivät olleet McCoylle mitenkään ainutlaatuisia, mutta Spock ei ymmärtänyt, mistä ne kumpusivat. Kapteeni oli tohtorin paras ystävä. Ja Spock toivoi, että McCoy ajattelisi hänestä vähintäänkin samalla tavoin.
”Sinun pitäisi mennä hänen peräänsä.”
Spockin viereen oli ilmestynyt punaposkinen Scotty, joka oli vähemmän humaltunut kuin Spock oli osannut odottaa. Mies oli selkeästi seurannut tilannetta sivusta jo hetken aikaa.
”Leonardille pyhät ovat vaikeaa aikaa. Tiedätkös, olla erossa omasta lapsestaan. Kai hän pohtii, mikä kaikki hänen elämässään on mennyt vikaan”, Scotty vastasi ennen kuin Spock oli ehtinyt kysyäkään. Kuin mies olisi tietänyt, ettei Spock ymmärtänyt. Ja kuin Scotty olisi nähnyt suoraan tohtori McCoyn läpi.
”Kiitos, mister Scott. Taitaa olla parasta, että menen tohtorin perään”, Spock sanoi ja nyökkäsi miehelle. Scotty hymyili hänelle.
Ei kestänyt kauan, kun Spock jo seisoi tohtori McCoyn hytin oven takana. Hän oli soittanut ovikelloa jo useita kertoja, mutta vastausta ei ollut kuulunut. Spock ei kuitenkaan aikonut antaa periksi. McCoy osasi olla itsepäinen, mutta ei se ollut Spockia ennenkään estänyt.
Viimein ovi suhahti auki ja ärtynyt Leonard McCoy seisoi sen toisella puolella.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Koin, että et kaikista huolimatta haluaisi olla yksin. En tullut ajatelleeksi, että joulu ei ole välttämättä helppoa aikaa kaikille”, Spock selitti ja toivoi, ettei ärsyttäisi miestä enempää.
McCoyn kasvojen rypyt silenivät, paljastaen hänet komeat kasvonsa. Kirkkaansiniset silmät loistivat liikutuksesta. Mies kuitenkin räpytti kyyneleet pois.
”Ai, no tule sisään sitten”, sanoi Leonard hiljaa.
He istuutuivat yhteisen konjakkipullon kanssa pöytään ja puhuivat. Tai McCoy puhui ja Spock kuunteli. Spock piti Leonardin puheen kuuntelemisesta. Miehen väkivahvat, usein subjektiiviset argumentit olivat yleensä hyvin pohdittuja ja hänen elehtimisensä oli innostavaa katseltavaa. Spock piti siitä, miten Leonardin kasvoihin syttyi uudenlainen tuli hänen puhuessaan itselleen intohimoisista asioista. Miten Leonardin silmät säikkyivät hytin hämärässä valossa –
”Hei, Spock, oletko sinä kunnossa?”
Spock köräisi. ”Totta kai. Sinä tiedät, että lajini on säästetty alkoholin vaikutukselta.”
”Mutta sinä olet puoliksi ihminen”, Leonard huomautti, mutta ei pahaenteisesti, vaan tietynlainen pilke silmäkulmassaan. Oliko se ollut siellä koko ajan?
”Katsoit minua vain niin lumoutuneena, että jo hetkin luulin sinun olevan ihastunut minuun”, sanoi Leonard sitten, tapaillen huvittunutta äänensävyä, mutta sanojen takaa kuulsi jotain aivan muuta.
Spock ei ikinä myöntäisi olevansa kännissä, mutta hieman kummalta hänestä tuntui. Toisaalta Leonard McCoyn pitkäaikainen seura luultavasti aiheuttaisi kenelle tahansa sivuvaikutuksia.
Spock naurahti ääneen omalla mielen sisällään virkkomalleen vitsilleen. Leonard katsoi häntä kuin hän olisi saanut sairaskohtauksen.
”Vau, sinä olet hiprakassa”, Leonard hymähti ja väläytti yhden ainutlaatuisista hymyistään, ”Näinpä tämänkin päivän.”
Spock tiesi, että hänen tulisi pian vetäytyä omaan hyttiinsä, ennen kuin hän toimisi vielä todella typerästi. Se oli ilmeisesti yleinen oire alkoholin vaikutuksen alaisena olevilla ihmisillä. Ja hän oli, kuten Leonard oli huomauttanut, valitettavasti puoliksi ihminen.
”Minun on varmaan parasta lähteä”, hän sanoi sitten ykskantaan ja nousi ylös. Tasapainon hakeminen vei hetken aikaa ja tämä hälytti Leonardin hänen vierelleen. Miehen pienestä koosta huolimatta tuo oli vahva ja pitikin Spockia vaivatta pystyssä.
”Voisi olla parasta, jos jäät tänne nukkumaan. Voit nukkua minun sängyssäni”, ehdotti Leonard. Spock pudisti äkisti päätään ja aikoi tehdä kaikkensa, jotta kieltäytyisi ehdotuksesta. Mutta sanat eivät tulleet hänen huulilleen eivätkä jalat vieneet ulos hytistä. Sen sijaan hän makasi pian Leonardin punkassa ja nukahti alta aikayksikön.
Spock heräsi seuraavana aamuna pää kipeänä ja olo tuntuen kaikin puolin heikolta. Hänellä meni hetki ymmärtää, että missä hän oli. Kun hän oli sen keksinyt, alkoi hänen sisäinen panikointinsa.
Mitä ihmettä minä teen Leonard McCoyn hytissä? Tämä vasta onkin kaikin puolin epäsopivaa. Olen häpäissyt itseni lisäksi myös arvoisan tohtorin.Hänen pohdiskelunsa keskeytti tohtorin iloinen vihellys. Samassa Spock rekisteröi musiikin soivan olohuoneen puolella. Ja sanat kuulostivat tutuilta. Oliko Scottyn järjestämässä esityksessä kenties laulettu juuri tuo kappale?
”Huomenta”, toivotti tohtori McCoy leveästi hymyillen. Hän oli tilannut replikaattorista mannermaisen aamiaisen, joka sisälsi aivan jokaista sorttia kaikkea, mitä vain osasi pyytää. Spockin lempiruokaa, plomeek-keittoa, löytyi myös.
”Hyvää huomenta, tohtori”, Spock aloitti vaivaantuneesti, ”Olen pahoillani eilisiltaisesta. Olen aiheuttanut teille suurta vaivaa. Minun on parasta vetäytyä hyttiini.”
Spock harppoi kohti hytin ovea niin nopeasti kuin vain suinkin ehti, mutta Leonard kipitti hänen perässään ja esti hänen ulospääsynsä tarttuen häntä kädestä kiinni.
”Odota, Spock.”
He seisoivat vieritysten kapeassa oviaukossa ja silloin Spock vasta huomasi sen. Ovenkarmin keskellä roikkui mistelinoksa. Hän oli tutkinut ihmisten jouluperinteitä sen verran, että ymmärsi heti, mikä sen tarkoitus oli.
Hän nosti kysyvästi kulmaansa. Leonardin poskilla loisti kirkas puna ja hän köräisi kurkkunsa puhtaaksi. Hänen silmistään loisti aivan samanlainen vilpittömyys kuin kapteenilla eilen hänen todistaessaan rakkauttaan kaikille. Ja viimein Spockin aivoissa klikkasi!
Leonard ei ehtinyt sanomaan mitään, kun Spock jo kaappasi tämän syliinsä ja painoi miehen huulille hennon, tunnustelevan suudelman.
Heidän erkaantuessaan suudelmasta, näytti Leonard samaan aikaan tyytyväiseltä, että järkyttyneeltä.
”Tämä on varmaan niitä jouluperinteitä, joista pidät?” kysyi Spock.
”Yksi niistä harvoista”, vastasi Leonard hymyillen leveästi ja painoi huulensa uudelleen Spockin omille.
