Luukku 3. Lucas
Lucas nojasi seinään ja katseli tyttöä, joka pesi astioita.
Päivällinen oli ollut hiljainen ja vaivaantunut. He olivat syöneet kasviskeittoa ja Ethanin paistamia kaloja, ja Lucas oli saanut vatsansa täyteen ensimmäistä kertaa moneen päivään. Olihan sekin jotain, vaikka muut lapset eivät antaisikaan hänen jäädä.
Ainakin hän saisi nukkua täällä tämän yön. Kartanossa oli tyhjiä huoneita vaikka millä mitalla, vaikka useimmat niistä olivatkin lahoja. Ethan oli mennyt kaivelemaan hänelle petivaatteita itseään Karaksi kutsuvan tytön kanssa. Lucas oli yrittänyt mennä mukaan, mutta Ethan oli passittanut hänet pois sen jälkeen kun hän oli vahingossa avannut kellariin johtavan luukun liian voimakkaasti ja se oli räpsähtänyt Ethanin sormille. Joissakin töissä kaksi vain oli parempi kuin kolme.
Astioita pesevä tyttö oli tavallinen, sellainen, joita näki jatkuvasti Aestenin kaduilla. Hänellä oli ruskeat, sileät hiukset, nykerönenä ja muutama pisama nenässä ja poskilla. Toisin kuin kaksi muuta tyttöä, hän ei pukeutunut housuihin ja paitaan vaan mekkoon ja esiliinaan. Tyttö hyräili hiljaa tiskatessaan.
Lucas katseli ympärilleen. Viime päivinä tapahtuneiden asioiden -isän kanssa käydyn riidan, kotoa karkaamisen, kaduilla pyörimisen, näpistelyn -jälkeen hänen oli vaikea hämmästyä mistään, mutta oli silti vaikea uskoa, että hän oli päätynyt katulasten piilopaikkaan.
Nyt hänen oli vain saatava muut uskomaan, että hän voisi jäädä.
”Nyt kun kerran olet siinä”, tyttö sanoi kääntyen häntä kohti, ”voitkin pyyhkiä pöydän. Tässä”.
Lucas otti vastaan sinisen rätin ennen kuin ehti ajatella. Hän katsoi tyttöä hölmistyneenä. Tyttö katsoi häntä kulmiaan kohottaen ja nyökkäsi pöytää kohti. Hänellä oli siniset silmät, kalpeansiniset. Useimmilla aestenilaisilla oli.
Sillä pojalla, Kitillä ei ollut ollut, Lucas muisti. Hänen silmänsä olivat tummemmat ja hänen hiuksensa olivat mustat, eivät ruskeat. Hän ei muutenkaan vaikuttanut aestenilaiselta, hän oli puhunut sen toisen tytön, Vickyn kanssa muutaman sanan havraa. Ehkä poika oli havralainen, tai puoliksi havralainen.
Lucas alkoi epävarmasti pyyhkiä pöytää. Hänelle oli opettanut ensin kotiopettajat ja sitten koulun opettajat herrasmiehen tarvitsemia taitoja -matematiikkaa, historiaa, havran kieltä, uintia ja miekkailua -mutta koskaan elämässään hänen ei ollut tarvinnut pyyhkiä pöytää. Hän tunsi tytön katseen selässään ja pystyi melkein näkemään tämän hymyn.
”Et taida tietää paljon kotitöistä vai mitä?” tyttö kysyi herttaisesti ja otti rätin häneltä. Hän pyyhkäisi pöydän itse puhtaaksi.
”Ne ovat tyttöjen töitä”, Lucas mutisi puolustuksekseen. Tyttö vilkaisi häntä terävästi ja hymähti sitten.
”Varo, ettet sano tuota Vickyn kuullen. Tai Karan sen paremmin. Kuulehan, Lucas Malcolm-” hän osoitti Lucasta rätillä. ”Juttuhan on nyt niin, että täällä ei ole sisäkköjä, kokkeja tai muitakaan palvelijoita. Mikä tarkoittaa, että me kaikki tehdään täällä kaikkea. Koskee myös siivoamista. Jos sinä luulet, että me tytöt vain istutaan täällä nätisti ompelemassa sillä aikaa kun pojat raahaavat saalista kotiin, oletpa pahasti väärässä. Tänäänkään pojat eivät tuoneet mitään muuta kuin kolme kalaa ja sinut”.
”Toinhan minä leivän”, sanoi joku ovensuusta. Kit seisoskeli ovella ja katseli heitä. Lucas katseli hänen silmiään tarkasti, mutta kummallisessa keltaisessa valossa oli hankala sanoa, minkä väriset ne olivat. Kit katsoi häntä kulmiaan kohottaen. Lucasille oli kohoteltu paljon kulmia päivän aikana.
”Ja siitäkö pitäisi herraa kiittää”, mutisi Ruth. ”Sinä et söisi mitään muuta kuin leipää jos joku ei kokkaisi sinulle”.
”Se on totta”, myönsi Kit. ”Minun äitini ei ollutkaan taloudenhoitaja”.
”Oliko sinun?” Lucas kysyi Ruthilta kääntääkseen huomion pois itsestään. Hän ei kaivannut enempää kulmien kohottelua.
Ruth nyökkäsi. ”Oli. Hän opetti minua kokkaamaan ja siivoamaan. Karan äiti taas oli lääkäri, siksi Kara osaa ommella”. Ruth vilkaisi Lucasin likaisia vaatteita. ”Hän varmaan ompelee sinulle uuden paidan, jos pyydät kauniisti. Vicky näpisti tänään kangaspakan. Vickystä puheen ollen, kukaan ei tiedä, mitä hänen vanhempansa tekivät tai tekevät, Darrenin isä taas oli ilkeä juoppo, joka ei tehnyt mitään, Ethanin äiti kuoli köyhäintalossa ja Kit…”, hän vilkaisi Kitiä, joka kohautti harteitaan. ”Ei tykkää puhua vanhemmistaan”. Ruth katsoi Lucasia odottavasti. ”Millaisia sinun vanhempasi sitten olivat jos olivat niin kamalia, että aikoivat lähettää sinut takaisin kouluun?”
Lucas mietti hetken. ”En minä oikeastaan tunne heitä. Silloin kun minä olin pieni, minä näin heitä vain kerran päivässä ennen kuin menin nukkumaan ja sitten kun minä lähdin kouluun, niin vain Talviseisajaisina ja kesällä ja Kynttiläpäivänä. Ja kun minä kerroin isälle, etten minä halua mennä takaisin kouluun, hän ei kuunnellut yhtään. Niin minä sitten lähdin”.
”Mikä sinun isäsi on?” Kit kysyi. Hän otti rätin ja alkoi kuivata Ruthin pesemiä astioita.
”Miten niin?” Lucas kysyi hämmentyneenä.
”Niin että onko hän lordi vai paroni vai mikä” Kit selvensi laittaessaan lautasia kaappiin. Ruth laittoi vesikattilan tulelle.
”Sir”, Lucas sanoi. ”Tai siis, häntä kutsuttiin sir Callumiksi”.
”Eli ritari”, Kit sanoi. ”Onko sinulla vanhempi veli?”
”On”. Lucas tuijotti Kitiä. ”Mistä sinä tuon tiesit?”
”Melkein kaikki aateliset antavat ensimmäisille pojilleen oman nimensä”, Kit sanoi. ”Jos sinä olisit ensimmäinen poika, sinun nimesi olisi Callum”.
Ruth vilkaisi Kitiä. ”Mistä sinä tiedät tuollaisia?”
Kit kohautti olkapäitään. ”Ei Darren ole ainoa joka täällä lukee kirjoja. Siitä tulikin mieleeni että minä kävin tänään kehräämöllä, muistatteko, missä me majailtiin viime vuonna? Se on edelleen tyhjä.” Hän vilkaisi Lucasia. “Ehkä meidän pitäisi viedä sinne jotain tavaroita nyt kun kevät on tulossa.”
“Missä se olikaan?” Ruth kysyi ja laittoi teekattilan tulelle. “Minä en ikinä muista.”
“Eteläisen kiviaukion lähellä”, Kit vastasi ja kaiveli kaappeja, kunnes löysi kolhiintuneen kahvikapaketin. “Lähellä sitä kangasvärjäämöä.”
”Mikä Kiviaukio on?” Lucas kysyi. Vaikka hän oli asunut Aestenissa aina siihen asti kun hänet muutama vuosi sitten oli lähetetty kouluun, hän tuskin tunsi kaupungista muita paikkoja kuin Hallockin ja Satoportin, molemmat pohjoisia, väljiä alueita joilla aatelisten suuret, kiviset kartanot puutarhoineen levittäytyivät. Joskus hänen veljensä oli hyvällä tuulella ollessaan vienyt hänet Frangen aukiolle teatteriin tai katsomaan miekkailuesitystä ja hänen lastenhoitajansa oli säännöllisesti vienyt häntä Havran puistoon leikkimään, mutta siinä se. Lucas värähti muistaessaan veljensä. Hän oli ainoa Lucasin perheestä, jota hänelle jäisi ikävä.
”Kiviaukioita on kaksi”, Kit kertoi hänelle. ”Eteläinen ja läntinen. Eteläinen on lähellä satamaa, siellä on tori, missä myydään kalaa. Läntinen on lähempänä Hallockia. Siellä ei ole toria, sen ympärillä on kauppoja ja muuta. Aateliset tykkäävät käydä siellä ostoksilla”.
Nyt Lucas muisti kuulleensa joskus Kiviaukiosta, vaikka ei ollutkaan koskaan käynyt siellä. Hänen isänsä oli kai joskus puhunut siitä Lucasin viettäessä määrätyn puolituntisen vanhempiensa kanssa. Hän mietti hetken, mistä Kit tiesi Kiviaukioista mitään, mutta osasi sitten päätellä, että aukio oli täynnä varomattomia aatelisia taskut täynnä tavaraa. Lucas oli asunut kaduilla vasta kolme päivää, mutta oli nopea oppimaan.
”Me voisimme kutsua tätä paikkaa joksikin ”, sanoi Ruth. ”Minusta on kolkkoa kutsua tätä pelkäksi taloksi tai murjuksi, niin kuin Ethan tekee”.
”Mitä minusta?” Ethan kysyi ilmestyessään Karan kanssa keittiöön pölyisenä ja hikisenä raahattuaan patjan alas ullakolta. Hän vilkaisi kattilaa ja alkoi latoa mukeja pöydälle.
”Että voisit käydä kylvyssä tänä iltana”, Ruth sanoi nenäänsä nyrpistäen. ”Haiset ihan kalalle”.
”Me yritettiin keksiä tälle paikalle nimi”, Kit sanoi välttääkseen riidan. “Tuleeko teille mieleen mitään?”
“Miten olisi Maja?” Kara ehdotti. “Se on deserraa ja tarkoittaa pientä taloa.”
Ethan ja Ruth kohauttelivat olkiaan ja myöntyivät. Paikalle tulleet Darren ja Vicky hyväksyivät nimen, ja Ruth päätti juhlistaa sitä tekemällä lisää köyhiä ritareita, jolloin aamuinen kiista alkoi taas alusta. Ethan kiskaisi Lucasin mukanaan makuuhuoneisiin ja muut lähtivät nukkumaan jättäen Kitin ja Ruthin kiistelemään keskenään.