Paljon onnea Kommenttiarpajaisten voitosta!
Minulla jäi joulukuussa harmillisesti kommentoimatta tämä ihana kalenterisi, joten korjaan tämän puutteen nyt. Luin kyllä jokaisen osan suurella innolla heti sen ilmestyttyä, vaikka kommentoin vasta nyt, ja nyt äsken luin koko kalenterin alusta loppuun, mikä oli todellinen elämys.
Tämä oli kyllä ihan valtavan ihana. Tästä tuli minulle näin uudelleenkin lukiessa todella jouluinen olo, vaikka ollaan jo reilusti tammikuun puolella. Tykkäsin niin kovasti siitä, että Juuso ja Samuli osasivat tehdä joulustaan ja joulunodotuksesta itselleen ihan omannäköisen ja juuri sellaisen, josta molemmat pitivät.
Tätä lukiessa minulle valkeni myös vielä aikaisempia tarinoita selvemmin nämä miesten luonne-erot. Pidin siitä, että vaikka eroavaisuudet parisuhteessa voivat joskus olla niin suuret, että kaksi ihmistä eivät voi tulla onnellisiksi yhdessä, tässä ne eivät haitanneet. Oikeastaan päinvastoin, koska tuntui että Juuson suurpiirteisyys jollain lailla auttoi Samuliakin ehkä vähän päästämään irti omista vaatimuksistaan itsensä suhteen, tai ainakin kyseenalaistamaan niitä. Ja ilmeisesti Samulia ei myöskään suuremmin haitannut se, ettei Juuso ollut niin pikkutarkka luonne kuin hän itse, kuten vaikka että pipari sai olla yksi iso pellillinen, eikä viimeisen päälle muoteilla tehdyt kuviot.
Samulin kohdalla surettaa tuo, että hän ei ole vieläkään päässyt täysin irti aikaisemmista syömishäiriöistä, ainakaan ajatusten tasolla.
Ymmärsin noista aikaisemmista tarinoista, että Samuli oli ollut lähestulkoon huippu-urheilija nuorempana, tai ainakin lähellä sitä, joten tuo fanaattinen painon vahtiminen oli ilmeisesti sieltä peräisin ja se oli jäänyt jollain lailla päälle urheilun loppumisen jälkeen. Kilo on todellakin ihan mitätöntä, ja onhan se hirveän ikävää, jos sen takia mukavista jouluhetkistä tuleekin ahdistus jälkikäteen. Vielä enemmän minua kuitenkin harmitti tuo, miten piittaamattomat vanhemmat Samulilla oli, ja kuinka se vaivasi häntä aina vain, tietenkin näin oli.
Onneksi hän oli nyt osa Juuson perhettä, ja nämä ilmeisesti tykkäsivät hänestä kovasti, kun äiti oli halunnut neuloa Samulille sukatkin ja vielä lempivärillä. Vaikka se ei sama asia ollutkaan kuin omat rakastavat vanhemmat, ajattelin silti, että se ehkä helpotti Samulin oloa, ja ilahdutti myös.
Että oli sellaisiakin ihmisiä, jotka välittivät ja toivat sen esiin, vaikka omat vanhemmat eivät niin tehneetkään. Tässä ei niin tarkkaan tuotu esiin sitä, mitä Samuli näin aikuisena ajatteli vanhemmistaan, mutta toivon kovasti, että hän ei ainakaan syyttänyt itseään näiden kylmyydestä.
Juuso oli tietysti Samulille se kaikkein tärkein, ja sama tuntui menevän toisinkin päin.
Oli ihanaa lukea siitä, miten Samuli tunsi olevansa Juuson kanssa kotona, kun hänellä ei nuorempana ollut sellaista kotia, jossa olisi viihtynyt. Tuntui siltä, että Juuson ansiosta Samuli oli alkanut jollain lailla pitää joulustakin, vaikka joulut olivatkin hänelle ikävien muistojen vuoksi hankalaa aikaa. Koin tämän niin, että molemmat ottivat toisensa ihan kaikessa huomioon, mikä oli jotain todella ihanaa, ja sitä olisi voinut lukea miten kauan vaan. Niin kuin vaikka se, että molemmat tuovat joulumarkkinoille toiselle glögiä. Samoin kuin nuo kahvi- ja teekalenterit ihastuttivat minua!
Tai se, kuinka Juuso arvosti Samulin lintuharrastusta, vaikka ei itse jakanutkaan sitä samalla tavalla. Ne kuvastivat minusta sitä, miten tämä Juuson ja Samulin suhde on kyllä niin hieno, kun siinä molemmilla on tilaa olla omia itsejään, mutta yhdessä ja lähellä toisiaan.
Lumiukko -elokuva kosketti, kun siinä olikin Juuson vuoro olla surullinen, kun se toi mieleen ikävät muistot kouluajoilta.
Oli kuitenkin niin ihanaa, että nyt Juuso tunsi itsensä rakastetuksi paitsi perheensä niin myös Samulin taholta, ja se toivottavasti auttoi asettamaan sen koulukiusaamisen oikeaan mittasuhteeseen. Eihän Juuso ollut koskaan millään lailla vääränlainen, vaan vika oli kokonaan niiden kiusaajien, ja oli ihanaa lukea tuosta, että vaikka muistot surettivat, ne eivät enää ahdistaneet. Koin tuon Samulin mummin haudalla käymisen vähän samalla tavalla, mutta Samulin näkökulmasta. Mummi taisi olla suunnilleen ainoa valopilkku Samulin nuoruudessa, ja ymmärsin hyvin sen, että hänelle suru mummin poismenosta oli yksityinen asia.
Mutta nyt kun Samuli jo pystyi ja halusi käydä haudalla, eikä häntä haitannut enää sekään, että Juuso oli mukana, vaan pikemminkin päinvastoin, tuntui että Samulikin oli päässyt tasapainoon menetyksensä kanssa, vaikka surikin mummia edelleen.
Tässä oli ihan mahtavia kohtia, ja tuntuu väärältä lainata niistä oikeastaan mitään, kun pitäisi lainata niin paljon, mutta tässä on silti muutama kohta, joka teki minuun suuren vaikutuksen:
”Täydellinen jouluyö, eikö?” Juuso sanoo, nojautuu Samulin rintaa vasten ja kääntää päätään sen verran, että näkee vilauksen tämän kasvoista.
Samuli mumisee vastauksen, jonka Juuso tulkitsee myöntäväksi, ja vie kätensä Juuson lanteille. Siinä he seisovat hyvän aikaa hiljaisuudessa, toistensa lämmöstä ja lumesta nauttien.
Tosiaankin täydellinen joulu! Eikä se tainnut johtua pelkästään lumisateesta.
Valtava parisänky puhtaanvalkeine lakanoineen on taivaallisen kutsuva. Vielä kutsuvamman siitä tekee Juuso, joka makoilee sillä allasvierailun jälkeen raukeana, kylpytakki yllään, hiukset vielä kosteina. Kylpytakki on noussut paljastamaan jäntevät jalat reisien puoliväliin asti, ja Samulin mielikuvitus täydentää loput.
Mielikuvaleikki johtaa tositoimiin, joiden päätteeksi tunnelma on entistäkin raukeampi ja rakastavampi.
Rakastin myös tätä kylpyläviikonloppua. Tuntui, että tuo oli juuri jotain ihan täydellistä näille kahdelle, tai kenelle tahansa, ja teki varmasti todella hyvää ennen kaikkea Samulille, jolla oli ilmeisesti taipumusta ajautua ylisuorittamiseen. Tässä oli niin kauniisti kuvattu miesten läheisyys ja myös se fyysinen puoli, että ihastelin tätä kovasti.
Samuli ei usko enkeleihin tai muuhunkaan yliluonnolliseen, mutta joskus hän ajattelee, että Juuso on hänen oma tosielämän enkelinsä.
Tämä vain oli niin kauniisti sanottu, että ihan sulin tälle. Juuri näinhän se näillä kahdella on, ja uskon, että Juuso ajatteli Samulista samalla tavalla.
”Jätit sä yhden.”
Juuso katsoo Samulia kummastuneena.
”Itsesi”, Samuli selventää, vilkaisee jonnekin jalkoihinsa ja jatkaa sitten melkein kuiskaten: ”Muru.”
Juuso hymyilee ja kurkottaa sipaisemaan Samulin poskea. ”Ja siinä toinen mokoma.”
Tämä viimeinen luukku ja kalenterin lopetus oli vain jotain ihan täydellistä, en osaa sitä muuten sanoa. Aivan uskomattoman ihana.
Kyllä Juuso ja Samuli ovat niin täydelliset yhdessä, ja heistä voisi lukea vielä paljon enemmänkin. Pitää kaivella lisää tätä vanhempaa tuotantoasi, ja toivottavasti innostut kirjoittamaan heistä vielä joskus lisääkin. Sitä odotellessa kiitos oikein paljon tästä! Tämä oli aivan mielettömän kaunis, ihana, tunnelmallinen ja todellinen hyvän mielen kalenteri.
