Kirjoittaja Aihe: Tuntematon sotilas: Lammella | S | Lammio/Määttä  (Luettu 2048 kertaa)

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
Nimi: Lammella
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: Kesäistä ja kepeää yleisdraamaa, epätodennäköistä bondaamista ja oijoi –
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Lammio/Määttä
Yhteenveto: Aurinkoisina päivinä Määtän löytää kiveltä varmimmin. Silmät ummessa aurinkoon, koska paikka on suojassa, mutta valppaana, aina valppaana.
Vastuunvapaus: Tuntematon sotilas on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Jälleen pelaan peliä että tämä fandom sijoittuu aikaan jossa on 1) sotaa ja 2) tupakointi niin paljon yleisempää kuin nykypäivänä että ikärajoitus on tikkaa tauluun ja toivotaan parasta. Eeeiköhän tää. Aika maltillista oo. Minusta. Sota on pelkkä taustamaininta ja tupakointi ei oo ketjupolttamista. Usseemman päivän aikana tapahtuu tupakointi.

Osallistun myös tällä VIELÄ KERRAN (neljännen. Neljännen kerran) Shuffle-haasteeseen! Naurattaa mutta minkäs minä sille mahdan että inspaa ja tämmöset välähdykset on mainioita kun on Ajatus muttei aivoja tai kärsivällisyyttä tehdä Ajatukselle Juonta. Tämä nimenomainen ideavälähdys oli kokonaisuudessaan "Määttä ja Lammio vähän niin kuin bondaavat aiheesta mikä vittu on tämä Aarne Honkajoki". Tällä kertaa mulla soi taustalla Määttä-soittolistani, jota rakastan kovin paljon.

Samassa kehyksessä on toinen ficci nimellä Ylpeydestä (S).








LAMMELLA







I J. Karjalainen Yhtyeineen: Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään

Alikersantti Määttä istuu kivenlohkareella suojaisessa lammenpoukamassa ja antaa kesäauringon lämmittää kasvojaan. Hän on riisunut saappaansa ja jalkarättinsä ja uittaa paljaita jalkojaan viileässä vedessä.

Lammion nähdessään hän katsoo tätä suoraan ja nyökkää lyhyesti jonkinlaiseksi tunnistuksen merkiksi, muttei nouse kiveltään, ei suorista ryhtiään, ei edes nosta kättään lippaan.

Jossain toisaalla, toisena päivänä, Lammio läksyttäisi häntä epäsiististä ulkomuodosta ja esimiehen tervehtimättä jättämisestä. Tänään se kuitenkin veisi huomiota siitä, että Lammiolla on kysymys alikersantti Määtälle, epävirallinen kysymys.

”Sotamies Honkajoki on alikersantin ryhmässä, pitääkö paikkansa.”

”Vaan pittäähän tuo”, Määttä vastaa. Vilkaisee. Katsoo Lammiota niin, että Lammio ymmärtää, että puuttuva herra kapteeni on jonkinlainen haaste. Ei ehkä suoraan hänen auktoriteettiaan uhkaava – ei niin kuin Rokalta – Määtän äänensävyssä ja olemuksessa sinänsä ei ole jäyhyydestä huolimatta varsinaista epäkohteliaisuutta tai rienaavuutta – mutta tahallisen epämuodollinen hän on yhtä kaikki.

Hän on sytyttänyt tupakan, joka savuaa holkissa hänen sormenpäissään.

Kuulomatkalla ei ole ketään.

Lammiota tutkaillen Määttä vetää kivellään henkisauhut.

Hiljaisuudessa Lammiokin alkaa kaivaa tupakkatarpeitaan esille.







II 22-Pistepirkko: X-(Wo)Men

”Mitä alikersantti täällä muuten tekee”, Lammio kysyy.

Täällä ei oikeastaan olisi hyvä olla kenenkään. Siksi toisekseen Lammio suunnitteli alun perin saada olla omassa rauhassaan. Mieltään jonkin aikaa vaivanneen kysymyksen hän muisti oikeastaan vasta päästyään tänne ja tunnistettuaan Määtän.

”Minä sitä tuumin että vähän ilimaa ennen kun korsulle mänen”, Määttä lausahtaa säyseästi. Hän vetää viimeiset savut tupakastaan ja sammuttaa sen tarkasti kiveen. Rauhallisesti hän taittelee harmahtuneet rätit takaisin ja vetää saappaat jalkoihinsa.

Hän katsoo Lammiota syrjäsilmällä, hyvin tarkkaavaisena. Ajatuksensa hän pitää itsellään.

Hän suo Lammiolle puolittaisen nyökkäyksen ja poistuu sitten ilman kummempia lupia tai puheita.

Lammio jää katsomaan hänen jälkeensä. Hän ei koskaan päässyt varsinaiseen kysymykseensä asti.

Lammiota ärsyttää, mutta hän tietää kerjänneensä tätä antamalla Määtän luistaa tervehdyksessä.







III Isokynä Lindholm & Orfeus: Linnut vei hiljaisuuden

”Minähän sitä Honkajokea kahtelin sen ensimmäisen vartion”, Määttä sanoo, kun he jokin aikaa myöhemmin eksyvät taas samaan aikaan samalle paikalle, saman kivenlohkareen viereen. ”Kyllä se vahtinsa pittää kunnolla vaikka mitä höpäjääkin. Vaikka sillä se jousensa on ja ne palikkansa.”

”Vartiossa?” Lammio kysyy terävästi.

”Vaan juuri kun tulin sanoneeksi että kyllä se vahtinsa hoitaa.”

Sen Määttä voi Honkajoen ansioksi sanoa. Muuten hän ei vieläkään oikein tiedä, mistä suunnasta katsoa häntä. Ei hän oikein vieläkään kunnolla luota häneen. Tottunut sentään on. Mitäpä tässä, vajaassa vuodessa.

”Hän kuulemma kulkee jonkinlaisena valistusupseerina. Sellainen voi kylvää sellaisia mielialoja, joita ei täällä ole varaa levitellä”, Lammio sanoo. Hänen suupielensä kiristyvät, ja hän karistaa tuhkaa savukkeensa päästä. ”Tappiomielialoja.”

”Vaan minä kun en niistä tiiä”, Määttä kohauttaa olkiaan. ”Kyllähän siltä puhetta tullee ja kaiken aikoo ja mistä kaikesta. Omituinen se on, mutten minä sitä niin vaarallisena ossaa pittää.”

”Mutta omituinen hän on alikersantinkin mielestä?”

Määttä katsoo Lammiota syrjäsilmällä ja tarkkaan.

”Vaan mitäpä ne pahasen alikessun mielipitteet kapteenia tässä.”







IV Anssi Tikanmäki: Kiutaköngäs

Aurinkoisina päivinä Määtän löytää kiveltä varmimmin. Silmät ummessa aurinkoon, koska paikka on suojassa, mutta valppaana, aina valppaana.

Usein kääntää päätään Lammion suuntaan tämän saapuessa. Kuulee hiljaisetkin askeleet. Ehkä jopa tunnistaa ja erottaa muista.

Avaa silmistään joskus vain toisen ja puoliksi.

Yleensä jostain kuuluu pauketta, mutta sen välissä – joskus pidempiä, joskus lyhyempiä hetkiä – kuuluu kesä. Tupakan tuoksu ja märät kasvit ilmassa, jota he hengittävät.

Monesti hän ei puhu sanaakaan. Ei, ellei Lammio kysy.

Kerran hän räpyttelee silmänsä auki sen näköisenä, että olisi hetkeksi torkahtanut siihen, paljaat jalat vedessä, selän takana oleviin kämmeniinsä nojaten.

”Vaan mitenkä minä en ajatellukkaan”, hän mutisee. ”Lammellahan tässä ollaan. Että siitäkös se kapteenin nimi sitten tulleekin.”

Lammio räpyttelee hämillään. Määtän kommentti tulee niin puun takaa.

”Kaipa, kaipa niin”, hän änkyttää.

Määtän kasvoilla värähtää hymy.







V J. Karjalainen Yhtyeineen: Mitä miehen täytyy tehdä?

Määttä ei herroittele täällä koskaan, ei pokkaa eikä nosta kättä lakkiin.

Ei hän tosin aivan sinuttelemaankaan rupea.

Se on mutkikas polku, se miten se ei jää kytemään ärtymystä ja loukkaantumista Lammion kurkkuun, niin kuin sekin polku on mutkainen, joka vie tähän poukamaan.

Lammio järkeilee heidän – tupakkataukonsa – niin – no, yksityisiähän ne hetket ovat, eihän siellä suositella ihmisten olevan muutenkaan. Sellaisia taukoja, joiden aikana tervehdysvelvollisuus ja kaikki muukin sellainen on vapaaehtoista.

Samoja polkuja kulkee Määtänkin ajatus. Hitaasti tiputellen hän sen Lammion kehottamana muotoilee, katse väreilevässä vedenpinnassa ja kurttu kulmiensa välissä.

”Vaikka vaikia se minun on kapteenia kuvitella kettään sillä lailla sinuttelemaan”, hän tuumaa.

Lammio tarkoittaa sanoa jotain.

Hän köhähtää ärtyneesti ja nyökkää.







VI Jaakko Löytty: Nälkämaan laulu

Määtän tupakkarasiassa on vain kaksi jäljellä. Hän tarjoaa Lammiolle viimeisen huomatessaan hänen lähestyvän samalla hetkellä, kun itse on juuri sytyttänyt.

”Eipä nämä muonatupakit kovin kummosia ole”, hän tuumaa, ”vaan vievätpä pahimman tupakinnälän.”

Rystyset osuvat rystysiin, kun Lammio kaivaa tupakkaa pahvirasiasta.

Määttä ei varoitellut lämpimikseen. Melko ikävältähän se maistuu, varsinkin kun itse on tottunut paljon parempaan laatuun.

Määtän huvittuneen ilmeen alla Lammii polttaa tarjotun tupakan, pitää omat kasvonsa visusti niin liikkumattomina kuin taitaa.

Mitään puhumatta hän kaivaa oman savukerasiansa povitaskustaan ja tarjoaa Määtälle, joka hyväksyy ja kiittää nyökkäyksellä, sulkee savukkeen kolhiintuneeseen rasiaan.

Taas pyyhkivät rystyset toisiaan.

Niin pyyhkivät katseetkin.







VII Indica: Niin tuleni teen

Enimmäkseen, kun Määttä ei ole vartiossa, on hän korsunsa kovin korttihai.

”Se taitaa minun olla aika männä voitammaan Rahikaisen pojan kassasta osa ihtelleni”, hän tuumaa kerran vilkaistessaan kelloaan ja noustessaan kiveltään ylös.

”Alikersantti ei hänen touhuihinsa enää osallistu”, Lammio hiukan niin kuin kysyy.

Hänen äänensävynsä saa Määtän suupielen värähtämään.

”Vaan enhän minä ennää aikoihin”, hän sanoo. ”Pokkaa pelataan korsussa.”

”Onnea sitten vain peliin”, Lammio sanoo. Hän ei ole itsekään varma, toivottaako rehellisesti vai ivallisesti.

”Heleppoahan tuo on kun tietää miten se pellaa.”

Jokin välähtää Määtän silmissä, kun hän sanoo sen.







VIII J. Karjalainen Yhtyeineen: Mä käännyn hiljaa pois

Kun Lammio tuo kerran koiransa lammenrantaan vilvoittelemaan ja Määttä on paikalla, siirtyy jokin jotenkin.

Koiran nyt ei ainakaan ole turvallista juosta täällä. Mutta mitäpä se Määttään kuuluu. Lammion ilmeessä on kireyttä, jota ei puhuta ääneen.

Määttä katsoo häntä, ja kai siinä on jotakin, koska Lammio nyökkää hiljaa niin kuin itselleen.

Koira tulee tervehtimään Määttää. Määttä antaa sen. Hän on toki tiennyt koirasta, muttei ole nähnyt sitä kuin ohimennen. Harvemmin häntä komentokorsulla kaipaillaan.

”Mikäs hänen nimensä on.”

”Vahti”, Lammio sanoo.

”Vai niin”, Määttä tuumaa puoli itsekseen. ”Hänkö täälä on sitten nimensä mukasesti.”

”On kyllä.”

”Vai niin.”

Määttä pörröttää koiran turkkia. Otteittensa takana hän katsoo koiraa niin kuin mies, joka tuntee eläimensä.

”Vahti se oli meiläkin, kotona”, hän sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ei tarkenna, ei syvenny. Sanoo vain, niin kuin hän toisinaan sanoo.

Ja sitten, samalla tavalla:

”Minä sitä tuumin ettei mies joka koirista pittää voi olla läppeesä paha.”

Jokin siinä läikähtää.

Tietenkään Lammio ei ole paha.

Lammio ei välitä siitä, mitä miehet hänestä ajattelevat. Hän on tottunut mutinaan.

Silti hän ei kiellä, etteikö tuntuisi hyvältä, että joku huomaa näin. Kummallisen mukavalta.

Huomaa kyllä, että asemasota on venynyt aivan liian pitkäksi.

Määttä näyttää rehelliseltä katsoessaan häntä siinä, istuen kaiken aikaa rauhassa kivenlohkareellaan, kädet hänen koiransa turkissa.







IX Juice Leskinen & Coitus Int: Afroditen poika

Määttä tekee lopulta aloitteen, lampi taustallaan, Lammio edessään, ja koska Lammio ensi kertaa istuu Määtän kivenlohkareella, täytyy hänen taivuttaa kasvonsa ylös lyhyttä miestä kohti.

”Minä sitä”, Määttä tipauttelee tyyniä sanojaan kuin pikkukiviä tyyneen veteen, ”että jossei täälä kerran arvoja ole muutenkaan. Niin mitäpä siitä huolimaan.”

Lammio voisi väistää. Voisi vetäytyä.

Määtän sormet painuvat hänen kaulansa syrjälle ensin kysyvästi ja sitten tiiviisti. Etusormen ja keskisormen välissä on imuke, jonka kärki raapisi ikävästi ihoa, jos hän liikuttaisi kättään. Imukkeessa on sytyttämätön tupakka.

Lammio voisi kavahtaa, voisi estää. Voisi paljon.

Hän ei tee mitään. Hän nojaa ylös.

Suudelma on lyhyt ja vilpitön.

”Kaipa se tässä sinutellakin vähitellen voisi”, Määttä tuumaa sen jälkeen.

Ympärillä tuoksuu kesä, ja Lammio hymyilee.
« Viimeksi muokattu: 01.06.2023 03:18:56 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua