Kirjoittaja Aihe: Peccavi! Peccavi! | S, Kakkukeskiviikko  (Luettu 3855 kertaa)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 515
Peccavi! Peccavi! | S, Kakkukeskiviikko
« : 26.11.2022 13:47:52 »
Ikäraja: S
Varoitukset: sisältää lievää väkivallan kuvailua
Kirjoittajalta: Ensinnäkin kiitos Kaarneelle hauskasta Kakkukeskiviikko-haasteesta. Tämä idea tulvahti mieleeni jo ainesosia valitessa, mutta äänensä kertoja löysi, kun inspiroiduin niin ikään Kaarneen kirjoitusharjoitusten tuotoksista (K-11) itsekin vähän revittelemään ja uhmaamaan sääntöjä. :P
Aineosani siis olivat lässähtänyt kakku (onneton loppu), mieto lämpö (ikäraja S), omena (tekstissä tehdään jotain kiellettyä), rommi (tekstissä langetaan johonkin vanhaan paheeseen tai rakastettuun), strösselit (koristele tekstisi lainauksella).




Peccavi! Peccavi!


Ai että miten tässä näin kävi? Ettekö kuunnelleet? Onko minun aloitettava ihan alusta, herra konstaapeli?

Usein kai tarina on tapana päättää opetukseen, mutta siltä varalta, että arvon kuulijan huomio jälleen kerran herpaantuu, minä taidankin aloittaa sillä. Mietittekö muuten koskaan, voisiko ihmiset luokitella luotettavasti eri tyyppeihin sen perusteella, upottavatko he hampaansa ensin Domino-keksin reunoihin vai suoraan herkulliseen pilvenpehmeään keskustaan? Ja olisiko poliittinen valta kuitenkin viisainta keskittää ensin mainituille?

Se opetus. Niin. Jos tahtoo eroon jostakin paheesta, sanotaan vaikkapa tupakoinnista tai sorsanmetsästyksestä, ei pidä koskaan luvata itselleen, että vielä yksi kerta. Saman tien kannattaa sanoa reilusti, että josko vielä kymmenen, leimakortti täyteen ja yhdestoista kaupan päälle, tai sitten vaihtoehtoisesti todeta, että tämä oli tässä nyt. Sillä vaarana on, että siihen yhteen kertaan latautuu liikaa painoa. Ja jos se ei olekaan niin hyvä kuin on odottanut – olo ei olekaan jälkikäteen täydellisen tyydyttynyt, jää kauhealla tavalla jäytävä olo, kieli koettelemaan purupintoja viimeisen makean välähdyksen toivossa – silloin luuhistuu.

Tie lankeemukseen on päällystetty hyvillä aikomuksilla, eivätkä ne mitään Hannun ja Kertun pullanmuruja ole vaan kaljapullon sirpaleita Yyterin hiekkarannalla kesällä ’86. Pitäisihän minun se tietää. Ammattini puolesta neuvon harva se päivä vähentämään, korvaamaan, lisäämään. Suolojarasvojaliikuntaa. Ja yhdeksän kertaa kymmenestä, kun minulla taas on varttitunti aikaa heidän vaivoilleen, on tilanne pysynyt samana.

Minähän olen vasta muuttanut paikkakunnalle. Joku voisi sanoa, että siinäpä oivallinen tilaisuus kääntää uusi lehti. Ja minä siihen että: siinäpä katala vaaran paikka antautua vieläyhdenkerranajatusten houkutukselle, kun kukaan ei tunne kuitenkaan. Hurskastelijat eivät sellaista ymmärrä. Heidän ajatuksensa eivät  ajaudu pois turvallisilta urilta silloinkaan, kun kukaan ei ole näkemässä. Minun mieleni on jatkuvassa vesiliirrossa.

Askon kaupassa asioin ensimmäistä kertaa. Ai että saiko mielikuva Askosta, Askon tilinauhasta ja siihen ilmestyvästä ikävästä lovesta, minut epäröimään? Ei hetkeksikään. Kuka tietää, jos Asko itse olisi ollut paikalla – ehkä te silloin istuisitte kuulusteluhuoneessa aivan yksinänne ja ihmettelisitte, mihin ne määrärahat taas menivätkään. Mutta ei, siellä oli vain minun ikäiseni naishenkilö, jolla oli ruma punainen permanentti. Kalatiskin poika, joka oli Askoksi ihan liian nuori.

Oletteko koskaan tuntenut kiusausta, herra konstaapeli? Ymmärrättekö mistä puhun, kun kuvailen, miten koko olemus muuttuu haluksi, tiivistyy tahmeaksi ja kullanväriseksi kuin sokeri palaessaan, irtoaa varpaista ja kurottaa – ja jokainen hengenveto teidän ja toisen välissä vedetään piikkimatolla maaten, ja tunnette, että jos kohta ette anna sille periksi, alkaa jokin sisällänne mustua ja haista? Ai ette? Siinä tapauksessa totean vain, että kun näin sen Julienne-leikkurin, en voinut vastustaa. Mieleni täyttyi kauniista ja säännöllisistä juuressuikaleista. En voinut mitenkään kävellä pois – ehkä seuraavan kerran, kun eteeni sattuisi Julienne-leikkuri, en enää muistaisi sitä hetkeä, sen rauhoittavaa vakaumusta, että Julienne-leikkurin kanssa elämä olisi joka tavalla ihanampaa.

Sydän pamppaillen laskin kassahihnalle terveyssiteet ja tarjousjuuston. Leikkuri poltteli herkullisesti takin taskussa. Osasin olla hipelöimättä sitä liiaksi, jotta en näyttäisi epäilyttävältä. Hikilämpäreet kainaloissa ja poskilla heloiset läikät, mutta kassatädillä oli reippaasti rougea, ei paljon piitannut.

Askon kaupan edessä on penkki, jossa eläkeläiset toripäivinä odottavat, että tilataksi ottaa kyytiin ja palauttaa tienvarteen jossakin syrjäkylässä. Istuin alas ja tärisin jännityksestä. Mutta sitä ei tullutkaan. Ei pyörryttävää, hullaannuttavaa onnen tunnetta; ei tunnetta siitä, että on murtanut äänivallin; ollut hetken aikaa näkymätön; että on kuin kvanttihiukkanen, vapaa olemaan mitä tahansa, kunhan ei jää kiinni. Oli oikeastaan melko tyhjää ja ankeaa, Julienne-leikkurin teräkin oli tarttunut ikävästi takin vuoreen. Pede poena claudo, herra konstaapeli.

(Kuiva yskähdys.

”Jokohan rouva ehkä alkaisi pikku hiljaa päästä asiaan?”)


Siedän ankeaa hirveän huonosti, linoleumilattioita ja näppäimistöön pinttynyttä likaa ja pyöriviä toimistotuoleja, joita peittää oranssi karva kuin puurolautaselle kasvanut home. Vielä toisen kerran oli siis käytävä. Ja toisella kerrallahan jäin sitten kiinni. Julienne-leikkuri on minulla edelleen keittiönlaatikossa, mutta pääsiäiskoristeet – suloiset keltaiset pörröiset tiput – te otitte minulta pois, herra konstaapeli.

Se olisi jäänyt joka tapauksessa viimeiseksi kerraksi, sanonpa vain. Kaikki meni niin kuin pitikin. Istuin penkille pörröiset tiput taskussani, ja pyörryttävä, hullaannuttava onnen tunne levisi varvasväleistä, kunnes –

oikealta puolelta ojentui ahne käsi.

Kolikko katusoittajalle, vaati se hintelä ja rastatukkainen poika käden päässä. Pojalla oli sylissään kitara, jonka runkoon oli liimattu kummallisia tarroja. Nenänpää oli kylmästä punainen, ja oikean sieraimen karvoihin oli tarttunut hiutale kuivunutta räkää.

Voi, kun se inhotti minua. Väreet oikein kulkivat niskavilloissa.

Muutama euro vain. Kaljarahat, poika intti.

Ei minulla ole.

Kuuntelit kun soitin. Työstä pitää maksaa.

Enkä kuunnellut, sanoin vihoissani. En edes huomannut sinua ennen kuin nyt.

Poika kohautti olkiaan.

Ei ole minun ongelmani. Oletko joskus muka huomannut sen tyypin, joka vaihtaa nuo, kun ne palavat? poika kysyi ja osoitti kylänraittia myötäilevää katulamppujen ketjuja. Et. Ja silti hänelle maksetaan.

Tuo nyt ei ole ollenkaan sama asia.

Olin saanut tarpeekseni. Nousin lähteäkseni, mutta poika tarttui polveeni. Kädessä oli vihreä, neulottu kynsikäs ja se puristi kuin petolintu. Samalla tavalla puristi äitini viimeisinä päivinään, kun yritin lähteä vuodeosastolta. Luulisi, etteivät voimat enää siinä pisteessä riittäisi estämään lasta käymästä kanttiinissa, mutta kuolevan katkeruus eläviä kohtaan ei kai tunne rajoja. Omnia dicta fortiora si dicta Latina.

Näin sinut tuolla kaupassa. Näin ikkunasta, että otit jotakin ja laitoit taskuusi.

Aivan niin, aivan niin. Tällä tavalla hän puhui, juuri näin röyhkeästi, matalammalla äänellä vain! Sietämätöntä. Kerrassaan sietämätöntä! Puhua siten vanhemmalle ihmiselle!

Ja nyt: tämä on tärkeää. Tämä on tärkeää, herra konstaapeli, joten kuunnelkaa tarkkaan. Ensin minä vain läpsäytin. Vähän läpsäytin sitä inhottavaa kättä, joka puristi polveani. Siihen minulla oli mielestäni olosuhteet huomioiden täysi oikeus. Kovemmat keinot tulivat käyttöön vasta siinä vaiheessa, kun käsi ei väistynyt. Siinä vaiheessa otin niskalenkin ja pelmutin sitä rastatukkaa oikein kunnolla. Yksi sellainen tukkapötkylä jäi käteeni. Muistan ihmetelleeni, ettei se sätkinytkään kuin mato ongenkoukussa vaan putosi kuolleena maahan.

Päivänvalossa olemme rohkeampia. Ehkä yön yksinäisyys jotenkin kutistaa meidät, muistuttaa paikastamme avaruuden äärilaidalla. Kun yöllä joku huutaa, se saa useimmat kerrostaloasujat kaivautumaan syvemmälle peiton alle. Kun joku huutaa päivällä, ovat musketöörit heti paikalla selfie-tikut ojossa.

Kuinka moni voi sanoa päätyneensä kauppareissulla iltapäivälehteen?

(Taas yskitään. Ja sitten epäselvää muminaa.)

Niin, tänä päivänä kai aika moni.

Yhden väärinkäsityksen haluan korjata: minä en murtanut hänen nenäänsä. Hänellä vain sattui kesken kaiken alkamaan nenäverenvuoto.

Mitä kello on, herra konstaapeli? Minua väsyttää niin. Kysykää nyt, jos jotain mielitte vielä kysyä. Sen jälkeen voisitte sammuttaa tuon lampun ja päästää minut lepäämään. Pörröiset tiput saatte pitää, rikoshyötynä. Uneni ovat yhä minun.

« Viimeksi muokattu: 26.11.2022 15:44:10 kirjoittanut Tinppa »

her shaking shaking
glittering bones

Myötätuuli

  • Neiti Herrasmies
  • ***
  • Viestejä: 489
Vs: Peccavi! Peccavi! | S, Kakkukeskiviikko
« Vastaus #1 : 11.12.2022 15:15:06 »
Kommenttikampanjasta päivää! :)

Tämä tarina kiinnitti huomion jo mielenkiintoisella otsikolla, jota en valitettavasti osannut suorilta suomentaa, sillä latinan osaamiseni koostuu vain muutamista sanonnoista. Mutta suomennettuani sen Googlen avulla, sehän kävikin varsin hyvin tähän tarinaan otsikoksi.

Tarinahan oli kaikinpuolin varsin mielenkiintoinen. Elävä ja nerokas, paikoin runollinen kielesi siivitti tarinaa eteenpäin. Tarinan päähenkilö muodostui yhä selkeämmin ja selkeämmin esiin, kaikkine outouksineen. Häntä kohtaan tunsi jopa sääliä, vaikka hän ei vaikuttanut tuntevan minkäänlaista katumusta teostaan. Hän vaikutti kaikesta eksentrisyydestään huolimatta yksinkertaiselta ja tuntui olevan hukassa. Kuin todellisuus olisi hänelle vain unta.

Lainaus
Uneni ovat yhä minun.

Tässä tekstissä olikin unenomainen tunnelma. Ja myös vinksahtanut tunnelma. Kuin kaikki ei olisi niinkuin kertoja meille lukijoille sen esittää. Eikä kertojaan olekaan välttämättä luottamista. Miksi hän on tuollainen? Sitä jää miettimään vielä silloinkin, kun tarina on ohi.

Kiitos mielenkiintoisesta lukuelämyksestä! :)

banneri ja ava by Ingrid