Terveisiä Kommenttikampanjasta!
Luin tämän jo silloin, kun olit tämän julkaissut, ja pidin tästä kovasti, mutta harmillisesti en saanut heti aikaiseksi kommentoida tätä, ja sittenhän se jäi. Kun sitten huomasin tämän olevan tarjolla, halusin ottaa tämän, että saisin asian korjattua.
Tämä oli hieno ficci, jossa päällimmäisenä minulle jäi tästä se mieleen, miten merkittävästi tämä haastoi lukijan, ainakin nyt minut, ajattelemaan asioista ihan uudella ja erilaisella tavalla. Elokuvan ja varsinkin sen 1990-luvun sarjan perusteella herra Collins esitettiin niin kertakaikkisen ikävässä ja naurettavassa valossa, että olen siitä lähtien nähnyt hänet pelkästään sellaisena. Samoin Charlotte tuotiin esiin ihmisenä, jolla ei ollut romanttisia tunteita juuri ketään kohtaan, eikä ainakaan aviomiestään, vaan tämä tuntui haluavan ainoastaan oman kodin. Kaipaus omaan kotiin piti toki paikkansa tässäkin, mutta sen lisäksi pidin todella paljon tuosta, että tämä avioliitto ei ollutkaan pelkkä käytännön järjestely ja jopa pakon sanelema juttu, vaan että heillä oli todella tunteita ja jopa romanttisia tunteita toisiaan kohtaan.
Tämä oli hyvin kauniisti, taidokkaasti ja viehättävästi kirjoitettu. Tässä oli paljon aivan ihania yksityiskohtia ja välähdyksiä tämän avioparin elämästä, kuten tuo, miten William oli lähtenyt toimittamaan ikävää asiaa juurikin sen takia, että saisi ostettua vaimolleen kauniin lahjan. Tuli sellainen tunne, että vaikka William ei välttämättä ollut se jännittävin ja intohimoisin aviomies, hän tunsi syvää kiintymystä ja rakkautta Charlottea kohtaan, ja halusi osoittaa sen tällä tavalla. Ja selvästi Charlotte osasi arvostaa sitä ja vastasi toisen huomionosoituksiin rakkaudella. Tuli sellainen tunne, että noina aikoina, jolloin ainoastaan omaisuus ja asema merkitsivät jotain, ja etenkin varattomalle naiselle hyvä ulkonäkö oli ratkaisevaa, tämä avioliitto olikin harvinaisen onnistunut, vaikka alku oli ehkä vaatimaton.
Tuo ilahdutti minua myös suuresti, että William oli muuttunut parempaan suuntaan, ja kenties juuri naimisiinmenon myötä löytänyt itsensä ja omanarvontuntonsa. Ajattelin sen niin, että hänkin oli ehkä Charlotten ja tulevan perheenlisäyksen myötä ymmärtänyt, mikä elämässä oli oikeasti tärkeää. Ja oli ehkä myös väsynyt nöyristelyyn ylempiään kohtaan, kukapa ei väsyisi.
Ja juuri tuo muutos sai Charlotten rakastamaan häntä vielä enemmän ja lisäsi heidän välistään onnea. Hyvin viehättäviä kohteliaisuuksia nuo
Se sopii sinulle ja
Kaunis kuin lokakuu. Tuntui, että ne tulivat sydämestä, ja että Charlotte ymmärsi sen ja piti niistä juuri siksi.
Minun mieltäni lämmitti myös suuresti tuo, että William ei säästänyt vaimonsa kustannuksella, ja oli halunnut hankkia tälle uudet hyvät kengät, vaikka rahaa ei varmastikaan ollut liikaa.
Tämä ficci sai minut ajattelemaan paljon paitsi Williamia ja Charlottea, niin myös tuota aikakautta, jota elettiin. Onhan se ollut hirveän raskasta, kun käytännössä elämisen mahdollisuudet määrättiin jo syntyessä, eikä siitä ollut mitään keinoa päästä eteenpäin. Ja jos nainen ei ole päässyt naimisiin, on sitten ollut vain perheensä taakkana, kun ei naisilla ollut tuohon aikaan juuri mitään keinoa elättää itseään. Charlotte ja William edustivat kai jonkinlaista köyhempää herrasväkeä, ja se on varmaan ollut vaikea tie sekin, kun ei kuulu oikein sinne eikä tänne, ja rikkaat katsovat asiakseen kohdella heitä alentuvasti.
Eikä Elisabethkaan ymmärtänyt kunnolla ystävänsä tilannetta, vaikka huomasikin tämän aviomiehessä tapahtuneen muutoksen. Onneksi Charlottella ja Williamilla oli kuitenkin toisensa ja oma yhteinen koti, joka merkitsi molemmille selvästi hyvin paljon.
Tämä kohta kuvasi sitä kaikkea niin hienosti:
Se oli helpompaa kotona, heidän pienessä majassaan, jonka he olivat rakentaneet turvapaikaksi kovaa, turhamaista maailmaa vastaan. Mutta poissa kotoa, hienoston kauniissa saleissa, he molemmat kutistuivat, kunnes olivat vain liian innokas pappisopiskelija jota kukaan ei välittänyt kuunnella ja vanhapiika, veljiensä pilkkaama ja vanhempiensa murhe.
Elizabeth tuskin ymmärsi, että tämä oli syy siihen, että Charlotte kieltäytyi jokaisesta vierailukutsusta kohteliain sanakääntein. Tämä kai luuli, että William esti häntä lähtemästä, ja yritti, sankaritar kun oli, pelastaa hänet kauhealta kohtalolta aviomiehensä kynsissä.
Charlotte huomasi, ettei hän enää välittänyt niin paljon kuin ennen siitä mitä Elizabeth mahtoi hänestä ja Williamista ajatella. Hän toivoi ystävälleen kaikkea hyvää ja epäilemättä tämä oli kuin kuin kotonaan Pemberleyn suurissa saleissa: mutta täällä, pienessä pappilassa, hän hän oli kotinsa valtiatar aivan kuten Elizabeth oli Pemberleyssään.
Loppu oli ihan uskomattoman kaunis ja romanttinen, tykkäsin tosi paljon. Ajattelin sitä lukiessani, että tuntui kuin tämä avioliitto olisi antanut näille molemmille paitsi turvaa, seuraa ja lohtua, myös todellista onnea, joka oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys myös niissä hienoston saleissa. Se on harvinaista ja arvokasta missä tahansa ajassa, ja ehkä ennen kaikkea tuohon aikaan:
Charlotte hymyili ja vilkaisi vatsaansa, joka kasvoi päivä päivältä. William oli antanut hänelle kauniin lahjan, mutta hänelläpä oli tarjota jotain vielä kauniimpaa joka kuului vain heille kahdelle.
“Charlotte?”
“Tulossa”, hän huusi ja lähti rakastettunsa ääntä kohti.
Kiitos paljon tästä ficistä! Olisi kivaa, jos kirjoittaisit lisää
Ylpeys ja ennakkoluulo -fandomista. Minä lukisin enemmän kuin mielelläni.
