Title: Kun katson tähtitaivasta, näen sinut
Author: Myötätuuli
Genre: Angst
Rating: K-11
Pairing: Nyota Uhura/Janice Rand, Nyotan POV
Fandom: Star Trek TOS
Disclaimer: Kaikki oikeudet Gene Roddenberrylle.
Warning: Allegorisia viittauksia raiskaukseen.Summary:
Janice Rand, minä kaipaan sinua.A/N: Noniin, pidetäänpäs tahtia yllä näiden julkaisujen suhteen. Yritän madaltaa kynnystä postata fikkejä, koska muuten ne jäävät ikuisesti pöytälaatikkoon. Parempi vain puskea näkyville, vaikka ei olisi sata prosenttia tyytyväinen. Tämä fikki sai innoituksensa Star Trek TOS:in ykköskauden jaksosta 5, "The Enemy Within". Jaksossahan tapahtuu transporter malfunction, jonka takia Kirkin kaksi persoonaa, hyvä ja paha, käyskentelevät laivassa ja aiheuttavat kaaosta. Jaksossakin näytetään väkivaltainen raiskauksen yritys, joten koin, että tämä ikäraja on sen takia oikeutettu.
Osallistuu myös FF100-haasteeseen sanalla loppu. Tämän teoksen voi lukea yksittäin tai osana
Kampuksen feminatsi (S) ja
Kahden naisen avaruus (S) -fikkejä.
Kun katson tähtitaivasta, näen sinutJokainen lähtevä sukkula muistuttaa siitä, kun sinä lähdit. Kuinka kauniit kasvosi olivat liimautuneet ikkunalasiin ja miten toiveikkaasti katsoit kaikesta huolimatta tähtitaivasta ympärillämme. Sinä olit se optimistinen meistä. Sinä olit valo ja minä pimeys. Materia ja antimateria. Me olimme ikuiset.
Janice Rand, minä kaipaan sinua. On kulunut kuukausia siitä, kun viimeksi näin sinut. Tuntuu kuin tukahtuisin tänne aliavaruusviestien tulvaan. Ennen rakastamani kielet ovat kuin loputonta jargonia korvissani. Kaikki kauneus on valahtanut kielitieteistä ja tiedän, että sinä veit sen mukanasi. Tahattomasti, tietenkin. Sinä olet hyväsydäminen, kultainen sielu.
Kaikkein herkimmille tapahtuvat kamalimmat asiat. Olen matkustanut useamman madonreiän läpi, nähnyt kuolemaa ja tuhoa, todistanut miten vähän maailma on muuttunut. Mutta seison edelleen tässä. Johtuiko se sitten perimästäni, jonka juuret ovat Kenian maaperässä? Vai olenko vain niin pessimistinen ja kulunut sielu? Mutta sinun puolestasi minuun sattuu. Sattuu niin paljon, että vaihtaisin paikkaa kanssasi, vaikka heti.
Kunpa se ilta ei koskaan olisi tapahtunut. Avaruuden miljoonat mysteerit ovat vielä selvittämättömiä ja niistä yksi tuhosi sinut. Se sammutti sinussa palavan auringon. Kuka olisi ajatellut, että transportteri hajoaisi kesken kapteenin siirron planeetalta takaisin alukseen? Ja mitä se transportteri loi, oli suoraan kuin viktoriaanisesta kauhukirjasta. Se loi kaksi kapteeni Kirkiä: hyvän ja pahan. Ne molemmat puolet, jotka meissä kaikissa asuvat. Näistä kahdesta, se paha löysi sinut.
En syytä kapteenia mistään. Ei tämä tilanne ollut hänen syynsä. Mutta silti edelleen, joskus kun kohtaan hänet kanttiinissa taikka käytävällä, puristuu käteni nyrkkiin.
Ehkäpä ajan kuluessa haavat parantuvat. Taikka ehkä voin vain haudata ne mieleeni. Niin syvälle, että edes minä en löydä niitä sieltä enää. Ehkäpä joku päivä, kun me olemme molemmat jääneet eläkkeelle ja palanneet Maahan, käyvät polkumme yhteen jälleen. Silloin voimme ostaa talon vaikkapa Albuquerquesta ja kasvattaa puutarhan täyteen mitä kummallisimpia kukkia ja kasveja. Sulu antaisi meille varmasti kymmeniä ohjeita niiden hoitoon. Aavikon ilma olisi kuiva ja helteinen, mutta sinä olisit vieressäni eikä minulta ikinä puuttuisi mitään.
Ehkä me tapaamme jälleen, Janice Rand. Siihen saakka elät unissani sellaisena kuin sinut tunsin. Unissani me olemme ikuisesti yhdessä.
