Nimi: Letitä hiuksemme yhteen
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Genre: Haikeansuloista veljesfluffya hurt/comfort -piirtein, eikä angstiltakaan kokonaan vältytä, one-shot, unenomainen AU
Hahmot: Regulus & Sirius
Haasteet:
Sadonkorjuuetydejä,
Lohtutekstihaaste,
FF100 (sana 31. auringonnousu)
Vastuuvapaus: En valitettavasti edelleenkään omista Mustan veljeksiä, niin kiva kuin se olisikin. Enkä vieläkään saa tästä rahaa, vaikka sillekin olisi kyllä käyttöä.
Yhteenveto: Kun Regulus herää autosta, hiukset ja vaatteet ovat yhä märät, mutta mihinkään ei enää satu. Hän ei muista omaa nimeään, mutta muistaa kuitenkin tuon toisen.
Kirjoittajalta: Tämä idea syntyi lähes välittömästi, kun sain nämä Sadonkorjuuetydejä -haasteen kuvat ja runon:
Kuvasarja &
RunoToteutuksessa hieman kesti, mutta kun keksin, että tämä sopisi myös lohtutekstihaasteeseen, tuli kiire, sillä tämä ehtii siihen mukaan aivan viime hetkillä.
Itselleni tämä on lohtuteksti siksi, koska aina ja ikuisesti suren Reguluksen varhaista, lohdutonta loppua sekä ihanien veljesten ajautumista erilleen.
Letitä hiuksemme yhteenKun hän herää unestaan, hän tajuaa etäisesti olevansa autossa. On pimeää, hän ei näe eteensä, tai sitten hän ei ole saanut silmiään vielä auki. Mutta hän kuulee kuitenkin, ja ääni riittää rauhoittamaan olon. Tasainen moottorin hyrinä, ja tuttu ääni, joka hyräilee mukana jotain vuosien takaa tuttua melodiaa. Se ainoa ääni, joka koskaan on laulanut hänelle iltaisin. Siihen hän pienenä poikana nukahti, se ääni oli hänelle ainoa turvallinen asia, ainoa koti. Se ääni, ja käsi hänen kädessään.
Hän ei muista omaa nimeään, mutta muistaa silti tuon toisen.
Sirius.
Hän muistaa pieniä palasia sieltä täältä. Ne ovat kaikki, mitä hänellä on jäljellä. Ehkä ne ovat kaikki, mitä hän ikinä tarvitseekaan. Hän muistaa miltä tuntui painautua syliin itkemään, kun oli kaatunut polvensa rikki. Toinen ei kai ollut paljon häntä isompi, mutta kuitenkin tarpeeksi. Hän muistaa, miten tönäisi äidin kukkaruukun alas ikkunalta, muistaa kylmän pelon, joka valahti vatsaan ja sieltä koko kehoon. Ja sitten ne sanat, jotka eivät tulleet hänen omasta suustaan, vaan tuon toisen.
Minä se olin, äiti.
Senkin hän muistaa, miten molemmat joutuivat silti komeron pimeään häpeämään, varmuuden vuoksi vain. Muistaa, miten pimeä pelotti, kunnes toinen otti kädestä, ja sen nauravat silmät valaisivat koko komeron. Miten sai nukahtaa sen viereen, kun pelkäsi nukkua yksin, ja miten se aamuisin oli kadonnut takaisin omaan sänkyynsä ennen kuin äiti heräisi.
Kaikki järjestyy, kunhan me vaan pidetään yhtä.
Veli oli sanonut niin, senkin hän muistaa nyt. Aina, kun kaikki oli mennyt liian vaikeaksi kestää. Eli aika usein. Kaikki järjestyy, kunhan pidetään yhtä. Hänellä oli tapana ajatella, että kestäisi mitä tahansa, kun toinen vain olisi aina siinä. Ja kyllähän tämä olisi. Ei veli jättäisi häntä siihen taloon ottamaan kaikkea vastaan yksin. Ei Sirius koskaan lähtisi.
Kunnes lähti kuitenkin.
*
Kun hän herää unestaan, hiukset ovat yhä märät. Vaatteet liimautuneet kiinni ihoon. Hän liikuttelee varovasti käsiä, sitten jalkoja. Kaikki tuntuu olevan yhä paikoillaan, toimivan, vaikka hän muistaa, miten juuri äsken häntä revittiin kappaleiksi. Kymmeniin eri ilmansuuntiin, sadoin jääkylmin käsin. Hän muistaa niljaisten sormien pitkät, terävät kynnet, kun ne upposivat liian herkkään ihoon. Vesi oli samaan aikaan kylmää ja kuumaa. Kaikki sattui. Hän huusi Siriusta, mutta kukaan ei vastannut. Hän muistaa, miten pää painui pinnan alle. Miten oli ollut vedettävä keuhkot täyteen, vaikka se sattui enemmän kuin mikään koskaan.
Viimeisen kerran.
Sen ajatuksen hän muistaa. Kaikki on ehkä kuin painajaista, mutta ainakin se on sitä viimeisen kerran.
Silti hän on nyt tässä. Hiukset ja vaatteet ovat märät, mutta silti olo on lämmin. Valkoisen paidan hihat ovat veritahroissa, mutta silti mihinkään ei satu. Ja hän kuulee sen yhä. Moottorin hyrinän, ja sen hiljaisen laulun. Nyt hän katsoo, lopulta hänen on pakko yrittää katsoa.
Hän haluaa nähdä toisen vielä kerran.
Nuku vaan Regulus, toinen sanoo. Vilkaisee häneen, hymyilee. Yhtäkkiä kaikki on taas hyvin.
Regulus.
Se kai hänen nimensä joskus oli. Ehkä se on vieläkin, tavallaan.
Olenko minä elossa, hän kysyy. Olenko minä elossa vai kuollut, Sirius? Ja oletko sinä oikeasti siinä?
Silloin toinen tarttuu häntä kädestä ja puristaa, aivan kuin silloin joskus. Kääntyy katsomaan ja hymyilee, eikä yhtäkkiä enää ole niin pimeää.
Onko sinun hyvä olla, se kysyy. Hän vastaa, että on. Sattuuko johonkin? Hän miettii vastausta pitkään ja tunnustellen. Ei, hän sanoo. Mihinkään ei satu. Veli puristaa hänen kättään lujempaa. Tunnetko tämän, se kysyy, ja hän kyllä tuntee.
Onko sillä siinä tapauksessa väliä, oletko elossa vai kuollut, Sirius kysyy ja nauraa. Silloin hänenkin on pakko nauraa vähäsen. Oikeastaan sillä ei ole väliä. Jos hän on elossa, hän haluaa elää loput päivänsä Siriuksen kanssa. Ja jos hän on kuollut, Sirius on hänelle henkilökohtainen taivas. Onko hän edes koskaan halunnut muuta kuin olla veljen kanssa kaksin, hän kysyy itseltään, vaikka tietääkin vastauksen.
Nuku vaan, Regulus, toinen sanoo. Herätän, kun ollaan perillä. Mutta vielä on aika pitkä matka.
Oikeastaan häntä nukuttaa. Nukuttaa enemmän kuin vähän. Mutta ei hän halua vielä, ei hän uskalla, ellei -
Nukun, jos lupaat olla siinä vielä, kun herään.
Vastauksen saatuaan hän uskaltaa antaa silmien painua uudelleen kiinni.
*
Herätys, pikkuveli. Perillä ollaan.
Kun hän saa silmänsä auki, ei ole enää pimeää. Ei ole liian valoisaakaan. Hän on vieläkin autossa, mutta moottori ei käy enää. Väsynein silmin hän katsoo ikkunasta. Kaikkialla on vihreää. Puiden ja ruohikon kirkasta vihreää aamuauringossa, ja kauempana havumetsän ja vuorten utuista tummanvihreää niin kauas, kuin jaksaa katsoa. Sinistä taivasta, aurinko, ja vihreän rinteen laella talo. Mökki oikeastaan, pieni ja aika rähjäinen, ei paljon rääkyvää röttelöä kummempi.
Tervetuloa kotiin, Sirius sanoo ja nauraa. Eihän se ole paljon, mutta se saa kelvata.
Hän ajattelee, että Sirius itse on hänelle koti, mutta sitä hän ei sano ääneen.
Jaksatko kävellä, toinen kysyy. Hän jaksaa, kun saa nojata isoveljen olkapäähän. Ja kun veli istuutuu hänen viereensä kuistin kapealle penkille, hän tietää olevansa kotona.
Sirius laittaa sormensa hänen hiuksiinsa, alkaa selvittää takkuja. Hiukset ovat jo kuivuneet, mutta takkuja riittää. Sirius nauraa. Tukkasi on kasvanut paljon, pian se on jo yhtä pitkä kuin minulla, se sanoo.
Isoveljen tarkat sormet nyppivät jotain pois hänen hiustensa seasta. Sinulle on jäänyt hiukan levää tukkaan, se sanoo. Älä huoli, minä hoidan.
Taas veli nauraa. Kumartuu poimimaan jotain villiintyneestä kukkapenkistä. Laittaa sen hänen korvansa taakse ja sanoo, että tämä sopii sinulle paremmin.
Hän nojautuu kiinni veljen kylkeen, painaa väsyneen päänsä tämän päätä vasten. Laittaa sormet olkapäälle valahtaneisiin mustiin hiuksiin. Ei tiedä, ovatko ne hänen omiaan vai toisen. Ehkä molempien. Sirius nauraa ja ottaa hiukset hänen käsistään, alkaa taas selvittää niitä hellin ottein. Se ei satu yhtään, on pelkästään mukavaa. Olo on pehmeä ja lämmin.
Letitä meidän hiukset yhteen, hän sanoo. Ja Sirius letittää. Ei kysele mitään. Ei kysele, miksi.
Kyllä Sirius silti tietää. Hän letittää yhteen kahdet mustat hiukset, punoo takaisin yhteen saman langan toisistaan erkaantuneet säikeet. Vahingossa tai jostain elämän oikusta erilleen toisistaan purkautuneet, viimein uudelleen yhdessä.