A/N: Kiitos jälleen kannustuksesta, toivottavasti tämä uusi luku täyttää odotukset edes puolittain
XVSkotlannissa sataa – tietysti. Jouluun on aikaa muutama viikko, ja kaikkialle on ripustettu valoja, kuusenoksia ja tonttupatsaita. Kävelen pitkin
Johnston Terracea verkkaisesti eteenpäin, ja katselen vierelläni kohoavaa huikeaa
Edinburgh Castlea. Olen saapunut ajoissa. En oikein osannut olla kotonakaan. Heräsin aamulla jo neljältä, ja kieriskeltyäni tunnin sängyssä nousin ylös. Yritin tehdä kaiken hitaasti estääkseni itseäni ilmiintymästä Edinburghiin ennen kymmentä. Siitäkin huolimatta aika tuntui kuluvan liian hitaasti, ja lopulta huomasin puoli kahdeksalta seisovani autiolla sivukujalla tämän vanhan skottikaupungin keskustassa.
Siitä asti olen kuljeskellut edestakaisin. Olen kuluttanut aikaani tutkiskelemalla kauppojen jouluisia näyteikkunoita. Yhdessä olin ihan näkevinäni jotakin sellaista jästitavaraa, josta isä voisi innostua. Minun täytyy joka tapauksessa alkaa jo valmistautua joululahjaostoksille, kun pääsen kotiin. Minunhan tehtäväni se on. Saan aina hankkia joka ikisen perheemme lahjan. Minä olen se, joka kantaa selkä vääränä lahjakasseja salaa komeroon, ja paketoi niitä sitten yöllä, etteivät pojat vain saa selville joulun todellisuutta.
Tuuli on melko kova, ja ilma melko kylmä. Edinburgh on niin paljon pohjoisemmassa, että vain läheinen meri ja Forthinvuono tuntuvat estävän lumentulon. Varmasti jo pienen matkan päässä sisämaassa kinokset hohtavat valkeina. Mielessäni käy jokin Jamesille tehty ikivanha lupaus lasketteluretkestä Skotlantiin. Silloin joskus suunnittelimme Harryn kanssa innoissamme viikon lomaretkeä jonnekin Ylämaille, missä voisimme elää teltassa keskellä ei-mitään, ja nauttia luonnosta enemmän kuin on terveellistä. Se oli tietysti siis ennen kuin käsitimme, kuinka vaikeaa lasten kanssa on matkustaa...
Dracon antaman paperilapun mukaan Morpheuksen yksityinen klinikka sijaitsee hieman kauempana
Holyrood Roadilla. Minua hiukan hirvittää astua sisään. Ehkä se onkin vain ansa. Mitä jos jään kiinni, ja joudun paitsi pitämään lapsen, myös tunnustamaan telkien takaa Harrylle tekoni? Eihän tällaisesta tietenkään pitkäksi aikaa joudu istumaan, vain niin kauan, että tuomari langettaa valtavat sakot... Ja jotenkin minulla on myös sellainen olo, ettei tämä ole mikään halpa operaatio muutenkaan.
Lapussa minun on käsketty mennä sisään ovesta tasan yhdeltä. Kun kysyin Dracolta vielä ennen lähtöäni, mistä tiedän, milloin kello on oikealla tarkkuudella tasan yksi, hän vain nauroi, ja sanoi minun saavan siitä merkin. Nyt minulla on kuitenkin vielä ihan liikaa aikaa, joten istuudun johonkin kuppilaan
High Streetin varrelle. Ei minulla tietenkään nälkä ole. Hörpin vain sinnikkäästi teetä tunnin ajan, vaikka jokainen kulaus tuntuu juuttuvan karvaana kurkkuuni.
Minua jännittää, ja sen kyllä huomaa. Puristan kuppiani rystyset valkoisina, ja näytän varmaan aika pahoinvoivalta. Tämä otus ei ole päästänyt minua helpolla. Joka aamu olen voinut enemmän kuin pahoin, ja silti minun on vain täytynyt esittää reipasta. Muuten joku olisi voinut arvata...
Kun kello on puoli yksi, nousen ylös ja maksan teeni niillä muutamilla jästikolikoilla, joita minulla on aina taskussa siltä varalta, että minun tekee mieli teetä kaukana Viistokujasta. Viime aikoina olen alkanut huomata, kuinka rajoittunutta noitien ja velhojen elämä lopulta on. Meillä on maailmassa melko vähän sellaisia paikkoja, joissa voimme olla oma itsemme. Joskus ne paikat tuntuvat suorastaan ahdistavilta. Ne ovat kuin häkkejä, joiden sisällä kaikki tuntevat toisensa, eikä missään voi istua rauhassa – tuntemattomana. Huomaamattomana.
Kävelen hitaasti samaa katua ohi
Museum of Childhoodin, ja käännyn
Pleacance Streetille. Jatkan sitä alaspäin, kunnes löydän etsimäni –
Holyrood Roadin. Minun ei tarvitse jatkaa sitä vasemmalle kovin pitkään, kun jo löydän päämäärääni. Hidastelustani huolimatta minulla on vielä viisitoista minuuttia aikaa hetkeen, jona oma kelloni näyttää yhtä.
Morpheuksen klinikka on juuri niin tyypillinen jästimaailman keskelle upotettu pala taikuutta. Punatiilinen rakennus on pieni ja kapea, ikivanha liiketila, jonka oven yläpuolella lukee nuhjuisin kirjaimin ”Parantaja Morpheus”. Näyteikkunoiden taakse on levitetty kauhtuneet verhot, ja kuivuneet yrtit koristavat ikkunalautaa. Se on juuri sellainen paikka, johon sekopäisinkään jästi ei koskaan astuisi sisään – vaikka sen nyt sattuisi ylipäätään huomaamaan.
Tiedän kuitenkin, että sisällä on jotain aivan muuta. Istuudun jalkakäytävälle odottamaan sitä merkkiä, josta minulla ei ole aavistustakaan. Kaiketi minun pitäisi tuntea iloa, kun saan kaiken vihdoinkin päätökseen. Mutta ei tämä ole niitä juttuja, joille nauretaan jälkikäteen. Kyllä näin ison asian kuuluukin hirvittää... Luulisin.
Kun kelloni näyttää kolmea minuuttia vaille yksi, kävelen hiljaisen kadun poikki, ja istahdan vastaanoton ikkunalaudalle. Olen litimärkä, mutta ehkä se ei ole tässä tilanteessa niin kovin olennaista. Sisällä minulla on vapaus loitsia itseni jälleen kuivaksi. Ja kun astun ulos, olen vapaa myös kaikesta muusta. Vapaa toteuttamaan unelmiani. Vapaa lentämään...
Merkki on vielä selkeämpi, kuin olisin osannut kuvitella. Täsmälleen samaan aikaan, kun kelloni viisari nytkähtää yhden kohdalle, kuuluu valtava pamaus. Se tulee linnan suunnalta, ja kumisee korkeiden talojen välisellä ahtaalla kadulla. Ellen olisi odottanut niin tiiviisti hetkeä, jona saan avata oven, olisin ehkä säikähtänyt. Eihän minulle oikeasti tullut mieleenkään, että merkki voisi olla jokin niinkin ilmeinen kuin
Edinburgh Castlen jokapäiväinen kello yhden äänimerkki... Olin lähinnä odottanut jotain taivaasta putoavan kiven kaltaista odottamatonta seikkaa...
Painan kahvan tärisevällä kädellä alas, ja astun sisään auringonvalossa kylpevään huoneeseen. Ilmeisesti täälläkin luotetaan sisäpuolelta lumottujen ikkunoiden antamaan ikuisen auringonpaahteen lumoon. Kaikki aulassa on valkoista – seinä, lattia, katto, tiski ja mukavan näköiset nojatuolit ovat valkoisia. Silmiini melkein sattuu katsoa kaikkea sitä kirkkautta, mutta samaan aikaan tila näyttää pelottavan steriilin sijaan viihtyisältä – rauhoittavalta.
Kaikesta näkee, että klinikka ei ole mikään jokamiehen parantola. Sisustus on minimalistista mutta kallista. Voin melkein haistaa kaiken sen rahan, joka praktiikkaan on poltettu. Se kauhistuttaa minua. En halua Harryn epäilevän kummallista piikkiä kulutuksessani...
Hiukan epävarmana kävelen ainoan aulassa olevan ihmisen luo. Hän on vastaanottoapulainen, jolla on yllään valkoinen kaapu ja pikimustan nutturansa yllä valkoinen rusetti. Nainen on iältään ehkä minua muutaman vuoden vanhempi. Toisin kuin Pyhän Mungon tiskillä, täällä minulle osoitetaan välittömästi ystävällinen mutta muodollinen hymy.
”Hyvää huomenta, rouva. Tervetuloa Morpheukseen, minun nimeni on Mary MacTrossachs, kuinka voin auttaa teitä?” nainen tervehtii kohteliaasti mutta vahvalla skotlantilaisella korostuksella.
Hymyilen hermostuneesti. Sydän tuntuu painavan rinnassa paljon normaalia enemmän, ja jokaisella uloshengityksellä tunnen jännityksen kihelmöivän keuhkoista alas vatsaani.
”Minulla on tapaaminen parantaja, öh,
Love Heavenlyn kanssa...” mutisen entistä epävarmempana. Se nimi on vain niin kummallinen, etten pysty suhtautumaan siihen tosissaan.
Ilme naisen kasvoilla pehmenee entisestään.
”Saanko kysyä nimeänne?” hän painottaa niin kohteliaasti, että on vaikeaa epäillä, että mitään laitonta kytkeytyisi kanssakäymisemme taa.
”Lemonelle Lemon...” vastaan hiukan nolona.
Kuultuaan sanani hän suoristautuu paikoiltaan.
”Hyvä on, neiti Lemon, seuratkaa perässäni”, Mary MacTrossachs toteaa vailla värähdystäkään kohteliailla kasvoillaan. Hän kapuaa pois tiskinsä takaa, ja johdattaa minut pienin sipsuttavin askelin käytävään, jonka varrella on monia ovia. Matkalla kuivattelen itseäni hätäisesti taikasauvan kärjestä löyhyävällä lämpimällä ilmalla. Hän pysähtyy vasta viimeisen oven kohdalle, ja koputtaa siihen varovasti.
Ovi avautuu itsellään, ja kuulen, kuinka saattajani kopistelee takaisin sinne, mistä olimme tulleet. Minä astun varovasti sisään, ja yritän rauhoittua hiukan. En tahdo näyttää liian hermostuneelta. Astuttuani sisään ovi lennähtää takaisin kiinni, ja olen kuulevinani lukon napsahduksen. Aluksi luulen seisovani ihan yksin vaalean kermanvärisessä huoneessa, jonka lattialle on levitetty suuri ja kalliin näköinen plyysimatto. Huoneen nurkkaan on asetettu leveä sänky, jonka lakanat näyttävät silmääni aivan silkiltä, mutta en tiedä, uskoisinko näkemääni.
Tarkkailuni keskeytyy, kun kuulen kevyen rykäisyn. Käännyn ympäri hieman säikähtäneenä, ja kohtaan pienikokoisen ja melko tasapaksun, ainakin kuusikymmentävuotiaan naisen kasvot. Hän on pukeutunut taitavasti leikattuun ja räätälöityyn mintunvihreään kaapuun, joka sopii täydellisesti yhteen hänen pähkinänruskeiden hiustensa ja tismalleen samanväristen silmiensä kanssa.
Nainen näyttää ystävälliseltä. Ei ollenkaan sellaiselta kylmäveriseltä puoskarilta, joka ei tiedä mitä tekee, ja päätyy lopulta tappamaan minut erehdyksessä. Silti se kummallinen nimi häiritsee minua.
”Love Heavenly?” kysyn epävarmasti. Heikkous ja jännitys varmaan kuultavat läpi äänestäni. Nainen purskahtaa hersyvään nauruun, joka tuo mieleen leppoisan isoäidin. Sellaisen, jolla on paksu vitivalkoinen pilvitukka ja paljon naururyppyjä silmien ympärillä.
Hän ojentaa kätensä minulle.
”Kyllä nyt on jo varmaan turvallista käyttää oikeita nimiä... Minä olen Connie MacCuillin, mutta sano vain Connie.”
”Ginny Potter...” vastaan ja tartun naisen käteen. Se tuntuu polttavan kuumalta omaa kylmää kättäni vasten.
”Tiedän”, Connie vastaa. Hänen skottimurteensa on vielä vahvempi kuin Mary MacTrossachsilla.
”Ihmettelet varmaan, miksi minulla on niin hölmö peitenimi”, Connie toteaa samalla, kun ohjaa minua vaihtamaan ylleni vaaleansinisen sairaalakaavun.
”Onhan se kieltämättä melko omaperäinen...” mutisen sermin takaa samalla kun kiskon paitaani pois. Huoneilma tuntuu kovalta ihoa vasten. Kun kaapu on päälläni, tuntuu hetken siltä kuin voisin pyörtyä. Minua jännittää niin kamalasti, että olen jo ihan hermoraunio.
”Minä en koskaan pidä pitkään samaa peitenimeä. Tiedäthän, etteivät lainvalvojat katso hyvällä tätä normaalin praktiikan ohella harjoittamaani toimintaa. Aina tietyin väliajoin vaihdan nimeä, ja vain ne, jotka todella tarvitsevat apua kykenevät selvittämään sen. Mutta kun on tehnyt tällaista työtä yli kolmenkymmenen vuoden ajan, tarvitaan mielikuvitusta. En periaatteesta tahdo käyttää samaa nimeä kahta kertaa, ja siksi moiset hölmöt yhdistelmät...” Connie selittää aivan kuin ei olisi huomannut lainkaan heikkoa oloani.
Connie kehottaa minut istumaan sängylle. Hän peittelee minut huolellisesti, ja siirtää sitten leijuttamalla tuolinsa sänkyni viereen.
”Et ole ihan tyypillisimpiä asiakkaitani, Ginny”, hän toteaa istuuduttuaan.
”Millaisia asiakkaita sinulla sitten yleensä on?” kysyn uteliaana.
”Päättömiä”, Connie naurahtaa lämpimästi. ”Enimmäkseen nuoria tyttöjä, joilla on aivan liikaa rahaa, liikaa vapaa-aikaa ja liian vähän tervettä järkeä. Useimmat heistä ovat kyllä pohjimmiltaan todella fiksuja, mutta nuoruus ja tuliviski ovat sumentaneet heidän mielensä. Raukat luulevat, että vain julkisuudella ja hauskanpidolla on merkitystä... Useimmat tulevat tänne useita kertoja ennen kuin ovat valmiita edes yrittämään vastuuta...”
Nyökäytän päätäni hiukan, tietämättä, kuuluisiko minun tuntea surua kuulemastani.
”Sitten on tietysti niitä, joiden elämäntilanteeseen lapsi ei vain sovi. Yleensä he ovat niitä varakkaita uranaisia, jotka haluavat päihittää miehet työpaikoillaan. He tulevat myös monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla he paikkaavat uralle ponnahtanutta estettään. Seuraavan kerran he saapuvat viidentoista vuoden kuluttua, koska eivät halua mitään muuta niin paljon kuin lasta. Silloin minä autan heitä, mutta vain harva onnistuu. Sitten katumus nouseekin heidän sisällään niin murentavana, etten edes minä rohtoineni voi auttaa...”
Nyökkään jälleen, en oikein tiedä, mitä sanoisin.
”Kertaakaan en ole hoitanut kaltaistasi naista. Naista, jonka elämäntilanne on samanlainen kuin sinulla. Loistelias ura takana, ihastuttava aviomies, kaksi tervettä lasta... Yleensä kolmas lapsi samassa tilanteessa on toivottu, varsinkin jos on ennestään kaksi poikaa. Useimmat äidit toivovat tytärtä omaksi kuvakseen...”
Katson Connieta pitkään, ja tiedän, että silmissäni on kyyneleitä.
”Tai sitten minä olen vain nainen, joka teki virheen hyppäämällä sänkyyn vieraan miehen kanssa. Ehkä minä vain oman, itsekkään syyllisyydentuntoni vuoksi istun tässä, ja toivon sinun osallistuvan valheideni peittämiseen. Ehkä minä olenkin pahempi, kuin kukaan niistä muista...” kuiskaan.
Connie ottaa käteni käteensä.
”Kaikki tekevät virheitä, eikä niiden paikkaamisessa ole mitään itsekästä”, hän toteaa lempeästi.
”Jotkut virheet ovat pahempia kuin toiset...” totean. Connie nyökkää.
”Se on niin suhteellista. Jollekulle toiselle tämä olisi vielä pientä.”
”Miksi muuten päädyit tällaiselle alalle?” kysyn hätäisesti. En tahdo setviä virhettäni enää yhtään enempää, oli se sitten kuinka suhteellinen tahansa. Connie hymyilee ja nyökkää, mutta näen ovelan pilkahduksen hänen silmissään.
”Tämä klinikka on nimetty aviomieheni Morpheus MacCuillinin mukaan. Hän oli yksi parhaita skottitohtoreita viime vuosisadalla. Hänen mielestään oli myös monia sellaisia hoitomenetelmiä, jotka oli kielletty väärin perustein. Niinpä hän alkoi pian avioiduttuamme harjoittaa varsinaisen toimintansa ohessa myös muita, hyviin tarkoitusperiin perustuvia hoitojaan.”
Sorrun jälleen nyökkäilyyn. Pelkään sanoa mitään, sillä ääneni varmasti sortuisi.
”Valitettavasti mieheni menehtyi jo nuorena. Hän oli opettanut minulle parantajan taitoja, joten päätin jatkaa hänen jalanjäljissään. Myös kaksi poikaani sekä tyttäreni työskentelevät täällä, ja Mary MacTrossach on veljentyttäreni. Onkin viisaampaa, ettei praktiikan toiminnassa ole mukana ulkopuolisia... Ensi kesänä vanhimmat lapsenlapseni valmistuvat Tylypahkasta. Kolmoset, Mimi, Jojo ja Gigi ovat kaikki osoittaneet kiinnostusta parantajan uraa kohtaan...” Connie kertoilee.
Hän jaarittelee pitkään perheestään ja muistakin asioista. Kyselee Harrysta ja pojista. Huispauksesta. Kun vilkaisen vaivihkaa seinäkelloa, huomaan sen olevan jo melkein kolme. Silloin minun on pakko kysyä:
”Hmm, Connie... Olen ollut täällä jo melkein kaksi tuntia, ja niin paljon kuin pidänkin kanssasi jutustelusta niin... Niin minusta tuntuu, että se menee jo liian pitkälle. Etkö voisi jo aloittaa sen, minkä vuoksi tänne tulinkin?”
”En”, Connie vastaa niin jämerällä äänellä, että säikähdän.
Haukon paikallani henkeä ihmeissäni. En ole ihan varma, ymmärsinkö oikein...
”Et?” kähisen kauhistuneena. Mitä tämä oikein on olevinaan? Connie katsoo minua ymmärtäväisesti. Se sattuu.
”Älä katso minua noin!” kiljaisen raivostuneena. ”Älä katso minua niin kuin ymmärtäisit! Et voi mitenkään tietää, miltä tuntuu nähdä painajaisia joka yö! Miltä tuntuu katsoa Harrya silmiin joka päivä, ja leikkiä kaiken olevan hyvin, vaikka oikeasti kaikki menee niin päin helvettiä... Joskus oikeasti haluaisin vain hypätä yläkerran ikkunasta, ja kuolla pois...”
Olen hysteerinen, se on selvää. Ponkaisen istualleni ja tuijotan naista. Minun on vaikeaa hengittää, ja sen huomaa. Rintakehäni nousee ja laskee kiivaasti, mutta tuntuu, kuin en silti saisi tarpeeksi ilmaa. Huohotan. Connien ymmärtäväinen ilme ei haihdu, ja minä purskahdan itkuun.
”Miksi? Minähän maksan sinulle, ihan mitä vain... Etkö näe, että minä en kestä enää? Ota se lapsi pois, ja anna minun mennä kotiin...” anelen.
Hän huokaa syvään ja nousee vierelleni seisomaan. Hän hieroo selkääni.
”Kuten aiemmin kerroin, olen tehnyt tätä työtä yli kolmekymmentä vuotta”, hän selittää myötätuntoisella äänellä. ”Siinä ajassa oppii erottamaan ne, jotka todella, todella haluavat raskaudenkeskeytyksen... Etkä sinä, kultaseni, ole yksi heistä...”