kasvit ja puut kuihtuvat | S | viisitoista merkkiä maailmanlopusta

[Lyra]

Ficin nimi: kasvit ja puut kuihtuvat
Kirjoittaja: Lyra

Ikäraja: sallittu
Varoitukset: -

Summary: Kasvit kuolevat, eikä Valke voi olla ajattelematta milloin on heidän vuoronsa.

A/N: Hei taas. Valke ja Kaspar on vielä hengissä. Ainakin jotenkuten. Itsestä välillä tuntuu, etten ole enää, kun en tee muuta kuin töitä ja luen, mutta oli ihanaa palata näiden kahden pariin taas. Tämä on kasvitrilogian viimeinen osa, ennen kuin siirrytään sitten maa-sarjaan. Viisitoista osaahan näitä pitäisi tulla, hitaasti ja varmasti.

"The Fifteen Signs before Doomsday -- is a list -- of the events that are supposed to occur in the fortnight before the end of the world." - wikipedia

vesitrilogia
ensimmäinen merkki: vesi nousee vuorten yläpuolelle, sallittu
toinen merkki: vesi laskee näkymättömiin, sallittu
kolmas merkki: hengähdystauko (vedet palaavat), K-11

kasvitrilogia
neljäs merkki: kasvit ja puut valtaavat rauniot, sallittu
viides merkki: kasvit ja puut kasvavat kuin vuoret, sallittu

viisitoista merkkiä maailmanlopusta

osa kuusi:

kasvit ja puut kuihtuvat

Valke herää Kasparin syleilystä. Siitä on melkein tullut jo tapa. Samoin kuin siitä, että Valke pyristelee irti Kasparin otteesta, ennen kuin Kaspar herää ja kiirehtii veneen kannelle saadakseen nauttia edes hetken omasta rauhastaan, ennen kuin koko pieni vene on täynnä Kasparia. Niin pienessä tilassa on nimittäin vaikea päästä karkuun toista, kun he molemmat ovat hereillä.

Valken levottomat unet toistuvat hänen mielessään yhä uudestaan ja uudestaa, kun hän katsoo nousevaa aurinkoa. Vesi on tyyni ja sen kirkkaimmissa kohdissa näkyy korkeat levät, jotka nousevat melkein pintaan saakka. Levät ovat kasvaneet melkein yhtä tehokkaasti kuin kasvit muutenkin. Nyt vihreän rannan läpi ei enää voi edes nähdä raunioita. Köynnökset peittävät maata ja heinämeri värisee tuulessa.

Auringonnousu on oranssi. Se värjää koko taivaan hohtaen takaisin veden pinnasta ja hetken aikaa Valken on helppo unohtaa hänen selkänsä takana kasvava vihreä katastrofi. Hän ei ole halunnut edes ajatella takaisin sen keskelle menemistä, eikä Kaspar ole pakottanut häntä puhumaan aiheesta, vaikka Kaspar onkin itse käynyt tutkimassa kasvistoa melkein päivittäin Valken paniikkikohtauksen jälkeen. Joskus Kaspar tuo mukanaan hedelmiä, joita he eivät ole koskaan ennen nähneet, mutta joista osa paljastuu varsin hyvän makuisiksi.

Hiljaisten päivien seuratessa toisiaan Valke on tajunnut, että he jättävät Kasparin kanssa monia asioita hiljaisuudelle. Välillä, kun hän herää aamuilla, hän muistaa suudelman kihelmöinnin huulillaan. Ja välillä Valke herää Kaspar niin painautuneena vasten itseään, että Valken tekisi mieli paiskata pöydällä edelleen pölyä keräävä kondomi veteen. Sellaisista asioista on kuitenkin helpompi olla puhumatta, mutta kun Valke uneksii yhä useammin ajasta ennen, hän tietää, että hänen on hankala pitää suunsa kiinni loputtomasti. Menneisyys juoksee häntä kiinni nopeampaa kuin hän ehtii juosta karkuun. Hänellä ja Kasparilla on edessään pitkä keskustelu, mutta siitä huolimatta hän karkaa joka aamu katsomaan auringonnousua ja leikkii, ettei ole hetkeä aikaisemmin herännyt Kasparin vierestä.

Ilma on viileä, mutta ei kylmä, ja se saa Valken miettimään talvea. Syksy oli pitkällä, kun sade alkoi, mutta ilma ei ole sen jälkeen viilennyt niin paljoa, että talvi olisi enää tulossa. Sää tuntuu enemmänkin valuvan jossain kaikkien vuodenaikojen välillä - ei aivan kesä tai kevät, mutta ei aivan talvi tai syksykään. Ehkä on hyväkin, että talvi ei ole heidän ongelmansa. Valke ei tiedä miten he pärjäisivät veneessä, jos lämpötila laskisi pakkaslukemiin.

Valke palaa alas kannen alle, ennen kuin Kaspar herää ja siivoaa hiljaisena kuivuneet pyykit narulta. Kaspar nukkuu rauhallisen näköisenä edelleen samassa asennoissa kuin Valken noustessa. Pieni osa Valkesta tahtoisi palata takaisin sänkyyn Kasparin viereen, mutta sellaisen jälkeen, hänen olisi kovin vaikea teeskennellä, että mitään ei ole tapahtunut. Valke istuu sängynlaidalle ja tuijottaa Kasparia. Tämän rintakehä kohoilee hitaasti ja hiukset ovat sekaisin yön jäljiltä. Valke sormeilee hupparinsa helmaa hermostuneena. Kaspar on aina ollut rauhallinen. Rauhallinen sellaisella tavalla, joka ei tunnu sopivan kaikkiin tapahtumiin heidän ympärilllään. Kasparia ei ole haitannut nouseva vesi tai laskeva vesi. Välillä Valke miettii, että pelkääkö Kaspar edes tulevaa samalla tavalla kuin hän.

Hän on jo nousemassa sängyltä ja aloittamassa siivoamaan heidän elintilaansa ainakin viidettä päivää putkeen, mutta Kasparin käsi tarttuu häneen peiton alta.
“Tule tänne”, Kaspar sanoo ja vetäisee Valken sängylle hänen viereensä.
“Minun pitää siivota”, Valke vastustelee ja rimpuilee hieman, kun Kaspar kietoo kätensä hänen ympärilleen ja kiskoo peiton heidän molempien yli. Kaspar on lähellä. Kaspar on painautuneena aivan häntä vasten. Valke tuntee Kasparin kuuman hengitykset niskassaan. Se saa hänet jäätymään paikoilleen.
“Sinä olet siivonnut niin paljon, että täällä ei ole jäljellä enää mitään siivottavaa”, Kaspar sanoo.


“En minä voi vain maata sängyssä koko päivää”, Valke yrittää jälleen, mutta Kaspar ei päästä irti ja rimpuilu on turhaa. Se saa Valken vain entistä enemmän tietoiseksi Kasparista takanaan. Ja jostakin, joka painautuu vasten Valken alaselkää. Puna nousee Valken poskille ja Valke on tyytyväinen, että Kaspar ei voi nähdä sitä.
“Aurinko todennäköisesti vasta nousi”, Kaspar sanoo ja painaa kasvonsa vasten Valken niskaa. “Sinä et menetä mitään, että lepäät sängyssä vielä hetken.” Lepäät, ei nukut. Kaksi aivan eri sanaa. Kaspar ei todennäköisesti oleta, että Valke aikoo seuraavaksi nukahtaa hänen käsivarsilleen.

Mutta Kaspar on Kaspar ja Valke tietää, että Kaspar ei ikinä tekisi aloitetta hänen suhteensa, ellei olisi täysin varma, että Valke on samalla sivulla hänen kanssaan. Niinpä he makaavat hetken vain paikoillaan kiinni toisissaan, Valke hitaasti rentoutuen ja Kaspar edelleen kasvot Valken niskassa puhaltaen silloin tällöin kuumaa ilmaa vasten Valken ihoa. Valke tietää, että hänen pitäisi tehdä aloite. Jos hän ei liiku, niin mitään ei tule tapahtumaan ja asiat jatkuvat samalla tavalla kuin aina ennenkin, ennen kuin jossain tulee vastaan piste, joka pakottaa heidät reagoimaan, tai sitten mitään ei ikinä tule tapahtumaan ja jostain syystä sekin pelottaa Valkea. Heidän aikansa juoksee kohti loppua kuin hiekka joka valuu sormien välistä ja Valke tahtoo pelastaa edes yhden hiekanjyväsen.

“Kaspar”, Valke sanoo.
“Niin?” Kaspar kysyy.
“Suuteletko sinä minua, jos pyydän?” Valke kuiskaa, ääni melkein väristen.
“Tietenkin”, Kaspar sanoo, mutta ei tee elettäkään liikkuakseen. Valke vetää pitkään henkeä.

“Valke”, Kaspar sanoo. “Sinun täytyy pyytää.” Kasparin äänessä ei ole ivallisuutta, ei naurua - ja siitä Valke on tyytyväinen. Valken huulet ovat liimautuneet kiinni toisiinsa. Kaspar vetäytyy hieman kauemmas ja Valke panikoi etsien Kasparin käden omaansa ja puristaen sitä tiukasti.
“Minä en ole menossa minnekään”, Kaspar sanoo. “Sinulla on niin paljon aikaa kuin tarvitset. Meillä on niin paljon aikaa kuin tahdot.”
“Ei ole”, Valke sanoo hiljaa. Hän tuijottaa edelleen veneen seinää edessään kykenemättömänä kääntymään ympäri. “Joka päivä maailma muuttuu meidän ympärillämme eikä ole varmaa onko huomista olemassa.” Pelko, joka on puristanut Valkea sisältä, vihdoin määriteltynä sanoiksi. Pelko siitä, että huominen ei tule auringonnousun myötä, että maailma veisi heiltä vielä hengenkin, niin kuin on vienyt niin paljon muutakin. Kaspar on hiljaa, mutta alkaa hitaasti silittää vapaalla kädellään Valken hiuksia.

“Kaspar”, Valke sanoo jälleen.
“Niin?” Kaspar kysyy hiljaa.
“Etkö sinä pelkää?” Valke kysyy.
“Mitä minun pitäisi pelätä?” Kaspar kysyy toinen käsi edelleen Valken otteessa ja toinen jatkaen hidasta liikettä Valken hiuksissa. Se tuntuu rauhoittavalta, mutta Valke ei uskalla antaa silmiensä valua kiinni. Ei nyt, kun heidän keskustelunsa vihdoin hipovat aiheita, joista hän on halunnut puhua jo niin pitkään, mutta ei ole uskaltautunut avaamaan suutaan.

“Ensin kaikki oli hyvin, mutta sitten alkoi sade ja mikään ei enää ole ollut normaalia sen jälkeen”, Valke sanoo.
“Pitäisikö minun pelätä sadetta?” Kaspar kysyy.
“En minä sitä tarkoita”, Valke sanoo, mutta ei tarkenna. Kaspar jatkaa hänen hiuksiensa silittämistä.
“Minä en pelkää kuolemaa, Valke”, Kaspar sanoo asetellen sanojaan varovaisesti Valken eteen. “Senhän sinä halusit tietää.” Se saa Valken kääntymään viimein ympäri. Kasparin kasvot ovat vakavat ja Valke tietää Kasparin puhuvan totta.
“Minä pelkään”, Valke sanoo. Siinä. Kuristus aukeaa hänen sisältään hieman, kun hän saa sanat vihdoin ulos suustaan. Kaspar vetää häntä lähemmäs, kunnes heidän otsansa koskettavat toisiaan.

“Kaspar”, Valke sanoo kolmatta kertaa ja Kaspar kohottaa hänelle kulmiaan kysyvästi. “Voitko sinä suudella minua nyt?”
“Tietenkin”, Kaspar sanoo. Valkelle jää aikaa ajatella, kumota sanansa tai vetäytyä taaksepäin, kun Kaspar ei pidä mitään kiirettä painaessaan huulensa Valken huulille.

Valke ei voi ymmärtää, miten Kasparin huulet voivat kaikesta huolimatta olla niin pehmeät. Kaspar tuntuu ensin varovaiselta, huulet vain hipovat Valken huulia, vaikka Valke tahtoo enemmän. Kasparin kosketus kihelmöi hänen ihollaan.

Valke suutelee takaisin, nuolaisee hieman Kasparin alahuulta ja huokaisee tyytyväisenä Kasparin suuhun, kun hän tuntee Kasparin tekevän samoin. Hän sulaa vasten Kasparin huulia ja antaa Kasparin viedä.

Kesken suudelman Valke muistaa, ettei vielä ole pessyt hampaitaan, mutta kun hän räpiköi kauemmas Kaspar vain kiskoo hänet lähemmäs.
“Kaspar”, Valke vinkuu. “Minä en ole pessyt hampaita.”
“En minäkään”, Kaspar vastaa ja kuulostaa hieman hengästyneeltä. “Ei se haittaa.” Sitten Kaspar suutelee häntä taas, eikä Valke voi vastustella. Kaspar painaa hänet vasten sänkyä ja kohottautuu hänen päälleen jatkaessaan suudelmaa. Sängyn ja Kasparin väliin painautuneena Valke voisi tuntea olonsa ansaan jääneeksi, mutta hän vain hapuilee Kasparin hiuksia sormiinsa ja kiskoo niistä Kasparia lähemmäs. Kaspar nauraa hänelle suudelmien lomassa ja virne tämän kasvoilla saa Valkenkin tyrskähtelemään naurusta.

Kaspar painaa lantiotaan vasten Valkea ja se palauttaa paniikin Valken mieleen. Vain suutelua, ei muuta. Hän ei ole valmis muuhun. Hän todella toivoo, että Kaspar ei kuvittele suudelman olevan lupa edetä pidemmälle, mutta Kaspar tuntuu aistineen hänen hätäännyksensä ja tämä kohottautuu kyynärpäidensä varaan erkaantuen hetkeksi Valken huulista.
“Onko kaikki hyvin?” Kaspar kysyy niin tyypilliseen tapaansa, että Valke melkein itkee. Kaspar tuntee hänet aivan liian hyvin.
“Ei vielä”, Valke sanoo ja Kaspar tuntuu ymmärtävän mitä hän tarkoittaa. Kaspar ei vitsaile aiheesta, ei heitä sellaisia kommentteja, joita Valke on puoliksi odottanut. Kaspar vain kiepauttaa heidät takaisin kyljelleen ja painaa nopean suudelman Valken nenänpäähän.

“Meillä on niin paljon aikaa kuin tahdot”, Kaspar toistaa vanhat sanansa, mutta Valke tietää että se ei ole totta. Siitä huolimatta hän käpertyy Kasparin viereen tyytyväisenä ja antaa sydämensä hakkauksen hitaasti rauhoittua.

***

Heillä ei ole niin paljoa aikaa kuin Valke tahtoo. Seuraava auringonnousu värjää taivaan verenpunaiseksi ja Valke istuu yksin veneen kannella seuraten sitä. Ilmassa ei ole enää sitä samaa sähköistä tuntua, joka on leijunut joka puolella siitä asti, kun kasvit ilmestyivät kuin tyhjästä ja peittivät rauniot. Valke tietää, mitä hänen selkänsä takana on, jo ennen kuin hän kääntyy ympäri.

Heinämeri on laonnut maahan kellertävänä ja köynnökset ovat tummuneet maassa. Enää ranta ei ole täynnä elämää, joka saa kaiken kihelmöimään. Ranta on täynnä kuolemaa, kuihtuvia kasveja ja puita. Kuihtuvia kukkia, joiden terälehdet ovat menettäneet värinsä. Kuivaa maata, ja kasveja, joiden välistä pilkottaa raunioita.

Kasvit kuolevat, eikä Valke voi olla ajattelematta milloin on heidän vuoronsa.