Nimi: Kultalohikäärme ajatuksistasi
Fandom: Game of Thrones
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draama, UST
Tiivistelmä: Lady Brienne, minä olen hyvin lähellä sen rajan ylittämistä, mistä ei enää ole paluuta.
Kirjoittajan sana: Tämä teksti sijoittuu Vuolasvirran piiritykseen; Jaime armeijoineen piirittää Mustakalaa, ja Brienne tajuaa jotakin olennaista piirityssodankäynnistä sekä siitä, miten helppoa joitakin rajalinjoja on ylittää.
Tämä ficci osallistuu ”Kaunis hotelli appelsiinilehdossa, merinäköala” –haasteeseen. Sain haasteesta inspiraatioksi lainauksen runosta Talvinen matka:
Ja katso –
tässä on rajalinja,
se muistuttaa
linjaa josta sanamme saavat alkunsa;
kuunvalo murtautuu läpi.
Lumella mäntyjen
heittämät varjot.
- Louise Glück
KULTALOHIKÄÄRME AJATUKSISTASI
Nurmi oli märkää nahkasaappaiden alla. Vuolasvirralla maa oli aina märkää, niin isä oli vuosia sitten Briennelle sanonut ja ollut siinäkin oikeassa.
Myös ilma oli Vuolasvirralla omituisen kosteaa. Haarniskassa siihen ei ollut kiinnittänyt huomiota, mutta pellavahousut liimautuivat reisiin, vaikka yö ei ollutkaan erityisen lämmin.
Yö ei ollut myöskään erityisen pimeä, vaikka olikin pöllöntunti. Siitä huolimatta leirissä poltettiin nuotioita sillä innolla, joka vain Lannistereilla oli. Puun tuhlausta, Brienne ajatteli. Yksi nuotio olisi riittänyt varsin hyvin, mutta nyt niitä oli pystytetty ympäri leirin, ja jokaisen ääressä nuokkui kaksi tai kolme partiomiestä kertomassa toisilleen jo kymmeniä kertoja kuultuja tarinoita naisista tai sodista.
Sotilaat antoivat Briennen kulkea rauhassa ohi. Muutama kääntyi katsomaan hänen askeleensa kuullessaan ja nyökkäsi hänelle, mutta ei sanonut mitään. Brienne vastasi nyökkäyksiin lyhyesti ja oli varsin iloinen, kun kukaan ei halunnut keskustella hänen kanssaan. Leijonanpää hänen kupeillaan, hänen miekkansa kädensijassa, sai Lannisterin miehet kunnioittamaan häntä. Tuntui kummalliselta ajatella, että huomenna nuo miehet saattaisivat olla hänen vihollisiaan.
Piirityssodankäynti oli muutenkin kummallista. Oikeastaan se oli Briennen mielestä ala-arvoista. Sotilas sotilasta vastaan, miekka miekkaa vastaan, se oli rehellistä sodankäyntiä. Mutta vihollisen nälkäännäännyttämisessä ei ollut mitään ylevää tai kunniallista. Sodat pitäisi voittaa kentällä, ei nuotion ääressä odotellen.
Mitä lähemmäs määränpäätään Brienne pääsi, sitä hitaammin hän huomasi kulkevansa. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi komentajan telttaa vartioiville sotilaille. Sen hän tiesi, että Jaime tuskin vielä nukkuisi, vaikka yö oli jo pitkällä. Kun he olivat taivaltaneet Kuninkaantietä kahdestaan, oli Jaime ollut aina iltamyöhään virkeimmillään ja sitä myöten myös ärsyttävimmillään.
Kuu tuli pilven takaa esiin samalla hetkellä, kun Brienne pysähtyi Jaimen teltan eteen. Jossakin leirin laitamilla joku alkoi laulaa Castameren sateita.
Jaimen telttaa vartioi kaksi nuorta sotilasta. He vilkaisivat Brienneä, mutta eivät tehneet elettäkään estääkseen häntä menemästä telttaan tai kysyäkseen, millä asioilla hän liikkui keskellä yötä.
”Tahtoisin puhua ser Jaimen kanssa.”
Pidempi sotilaista nyökkäsi ja sanoi:
”Ser sanoi, että lady Brienne on tervetullut mihin vuorokaudenaikaan tahansa.”
Toinen sotilaista veti teltan ovikankaan sivuun, eikä Brienne pystynyt kätkemään ihmetystään. Oliko Jaime arvannut hänen tulevan? Mistä hän oli voinut arvata?
Brienne mumisi sotilaalle kiitoksen ja astui telttaan. Hän näki ensimmäiseksi sängyn ja tunsi suurta helpotusta siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä löytävänsä Jaimea sieltä jonkun leirihuoran kanssa. Helpotus vaihtui kuitenkin välittömästi itsesyytökseen: mitä se hänelle kuului, että Jaime ei maannut huorien kanssa? Sitä paitsi: mies makasi siskonsa kanssa, mikä oli vielä monin verroin pahempaa.
Brienne puraisi huultaan ja yritti karkottaa epämiellyttävät kuvat ajatuksistaan. Hän otti muutaman askeleen ja näki nyt teltan kokonaisuudessaan. Jaime istui kirjoituspöydän ääressä syventyneenä tutkimaan karttaa. Hänen kultainen kätensä lepäsi irrotettuna pöydällä ja hän oli avannut punaisen, kapean huivinsa, joka laskeutui nyt paidan ylimpien, avattujen nappien paljastamalle rintakehälle.
Yllättäen Briennestä tuntui, että oli ollut suuri, hirvittävä virhe tulla. Jo päivällä he olivat kohdanneet kahdestaan tässä samassa teltassa, ja jo silloin Briennestä oli tuntunut, että vain heidän välissään ollut pöytä oli estänyt häntä heittäytymästä Jaimen käsivarsille.
Vain pöytä oli erottanut yhden typeryksen toisesta. Ja nyt oli yö, kukaan ei tulisi heitä häiritsemään, eikä mieli ollut kirkkaimmillaan, ja Jaime näytti teltan punahehkuisessa kajossa niin komealta, että Briennen oli vaikea olla.
Brienne harkitsi vähin äänin poistumista, mutta juuri silloin Jaime nosti katseensa. Jaime näytti yllättyvän, mutta sai nopeasti kasvojensa ilmeen kuriin. Hän nousi tuoliltaan ja kätki silvotun kätensä selkänsä taakse.
Ei sinun minulta tarvitse tuota piilottaa, Brienne ajatteli.
”Lady Brienne? Tämäpä odottamaton ilo. Käy istumaan.”
Odottamaton? Vaikka olit käskenyt vartijoita päästämään minut sisään?
Brienne istuutui ja Jaime teki samoin. Mies näytti heti rentoutuneemmalta saadessaan kätkeä kätensä pöydän suojiin.
Sinun avonainen paitasi häiritsee minua huomattavasti enemmän kuin silvottu kätesi, Brienne ajatteli, mutta ääneen hän sanoi:
”Mustakala ei tule antautumaan.”
”Tiedän”, Jaime sanoi eikä vaikuttunut yllättyvän siitä, että Brienne meni suoraan asiaan ilman korulauseita.
”Ja silti olet valmis lähettämään minut hänen luokseen neuvottelemaan.”
”Sinä itse pyysit sitä.”
”Mutta jos… kun se ei onnistu… tekeekö se todella sinusta ja minusta vihollisia?”
Jaimen kasvoille lankesi varjo ja hän näytti tuhottoman väsyneeltä. Hän ei sanonut mitään, mutta ojensi terveen kätensä pöydälle kämmen ylöspäin. Brienne katsoi sitä pitkän tovin, ennen kuin tajusi tarttua siihen. Kummallinen väristys kulki hänen lävitseen, kun Jaime puristi hänen kättään ja alkoi sitten silittää hänen peukaloaan omallaan.
”Jos minä joudun hyökkäämään, niin pakene”, Jaime sanoi pehmeällä äänellä. Samalla äänellä joku tavallisempi mies olisi kertonut pitävänsä Vuolasvirtaa kauniina paikkana tai syksyn satoa runsaana.
”Eli me kaksi olemme huomenna vihollisia?”
”Mutta tänä yönä me emme ole”, Jaime sanoi ja katsoi Brienneä niin syvälle silmiin, että Briennen oli pakko kääntää katseensa sivuun.
Hänen katseensa osui Jaimen sänkyyn, ja hän tunsi elämänsä ensimmäistä kertaa epämääräistä kateutta leirihuoria kohtaan. Jos hän olisi sellainen nainen, ja jos ser Jaime olisi sellainen komentaja kuin mitä komentajat yleensä olivat, kaikki olisi niin paljon helpompaa. Brienne olisi tullut Jaimen telttaan, he olisivat rakastelleet, ja kaikki ongelmat olisivat olleet hetken poissa.
Brienne kauhistui ajatustaan, joka ei kuulostanut hänen omaltaan ensinnäkään. Hän oli syntynyt taistelemaan, puolustamaan heikkoja, ei lämmittämään lordien sänkyjä.
Mutta Brienne ei voinut mitään sille, että Jaimen rauhoittava kosketus hänen peukalollaan tuntui hyvältä ja kaivatulta. Jaime seurasi hänen peukalonsa luuta sormellaan yhä uudelleen ja uudelleen.
”Lupaatko sinä paeta?” Jaime kysyi. Brienne oli jo pudistamassa päätään, mutta nyökkäsi sitten hitaasti. Tämä taistelu ei ollut hänen voitettavissaan eikä hän halunnut taistella Jaimea vastaan.
”Minulla ei taida olla muita vaihtoehtoja.”
”Ei ainakaan järkeviä. Joskus taistelujen valitseminen on viisaampaa kuin taisteleminen umpimähkään.”
”En minä taistele umpimähkään. Mustakala on hieno mies ja hieno sotilas”, Brienne sanoi tiukasti. Hän ei halunnut antaa sitä vaikutelmaa, että tottelisi koiran lailla Lannisterin käskyjä.
”Sitä minä en kiistä. Ja siksi toivonkin sydämeni pohjasta hänen valitsevan huomenna antautumisen. Mutta koska en usko hänen valitsevan niin…”
Jaime irrotti otteensa Briennen kädestä ja käänsi pöydällä olevan kartan Brienneen päin ennen kuin jatkoi:
”… niin käytä tämän laskusillan venettä, jos joudut pakenemaan. Virta on… no, vuolas. Pääset näköyhteyden ulottumattomiin ennen kuin kukaan huomaa. Minä pidän miehet pois tältä puolelta linnaa.”
”Kai sinä ymmärrät, että autat juuri vihollista pakenemaan”, Brienne sanoi ja tunsi epämääräistä pettymystä siitä, ettei Jaime enää pitänyt häntä kädestä. Miehen käsi oli aiheuttanut paljon kipua ja kuolemaa, mutta silti Brienne luotti pelotta henkensä tuon käden varaan.
”Minähän sanoin, että tänä yönä sinä et ole viholliseni.”
Jaimen hiljainen ääni oli niin lempeä, että sopimattomat ajatukset tulivat jälleen Briennen mieleen. Mutta hän ei ollut sellainen nainen, eikä ser Jaime ollut sellainen mies. Heidän ystävyytensä ja kunnioituksensa toisiaan kohtaan oli jotain paljon hienompaa ja puhtaampaa kuin se himo, jota Brienne tunsi. Se tunne ei ollut uusi, mutta koskaan aikaisemmin se ei ollut ollut näin vahva, koskaan aikaisemmin Briennellä ei ollut ollut samanlaisia vaikeuksia hillitä haluaan heittäytyä Jaimen syliin ja unohtaa hetkeksi kaikki muu. Ja koskaan aikaisemmin Briennestä ei ollut tuntunut, että jos hän todella tekisi niin, Jaime ei ehkä pilkkaisi, ei ehkä väistäisi. Ei ehkä.
”Kultalohikäärme ajatuksistasi”, Jaime sanoi yhä omituisen lempeällä äänellä, ja Brienne tajusi olleensa pienen ikuisuuden hiljaa.
”Et sinä halua tietää.”
”Haluan minä”, Jaime sanoi ja pöydän alla hänen kätensä löysi Briennen polven. Brienne värähti tahtomattaan, mutta ei vetänyt jalkaansa pois, vaikka pieni ääni hänen takaraivossaan käski Brienneä lähtemään teltasta välittömästi. Brienne muisti ne kaikki miehet, jotka olivat tehneet hänestä pilkkaa, eikä osa hänestä voinut uskoa, ettei Jaimellakin ollut tarkoitus tehdä hänet lopulta naurunalaiseksi. Mutta Jaimen kosketus tuntui niin hyvältä ja hänen katseensa niin vilpittömältä, että Brienne vaiensi päässään huutavat äänet.
”Miten hyvin sinä taistelet vasemmalla kädellä?” Brienne kysyi ensimmäisen mieleensä juolahtaneen kysymyksen, jota oli kyllä miettinyt paljon.
Jaime oli hetken hiljaa ja piirsi etusormellaan hidasta ympyrää Briennen polveen. Jos kuka tahansa muu olisi tehnyt niin, Brienne olisi lyönyt. Mutta nyt hän tunsi kupeillaan, miekkavyön alla, poltetta, jota yksikään mies ei ollut aikaisemmin saanut syttymään. Miksi jumalat olivat päättäneet, että kaikista mahdollisista Westerosin miehistä juuri Jaime Lannister sai hänen verensä kiehumaan?
”Jos kysyt tuota vihollisena, niin vallan mainiosti. Jos kysyt ystävänä, niin välttävästi. En pärjäisi sinulle.”
Brienne yllättyi miehen rehellisyyttä. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin Jaimen kasvoille nousi vino hymy ja hän jatkoi:
”Kuulin, että purit Hurtalta korvan irti.”
Brienne ähkäisi ja tunsi taas suussaan veren rautaisen maun.
”Minun oli pakko. Hän olisi tappanut minut.”
”Onneksi niin ei käynyt.”
Jaime pysäytti kätensä liikkeen Briennen polvella ja lukitsi silmänsä Briennen omiin. Miehen silmät olivat kysyvät, mutta Brienne ei tiennyt, mitä ne kysyivät. Hitaasti, kuin kieltoa odottaen, Jaime liu’utti kätensä polven yli sisäreidelle ja antoi sen olla siinä. Brienne huomasi pidättävänsä hengitystään. Jaimen silmät paloivat, ja hänen kätensä tuntui mukavan lämpimältä ohuen pellavan läpi. Brienne ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa, hän ei tiennyt, mitä Jaime halusi hänestä eikä hän tiennyt, mitä itse halusi. Mutta kun aikaa kului, Brienne tajusi rukoilevansa, että Jaime siirtäisi kättään ylemmäs. Hän taisteli, ettei sanoisi sitä ääneen. Ja kun Jaime ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua liikautti kättään vähän ylemmäs, Brienne ei pystynyt estämään huokausta karkaamasta huuliltaan. Jaimen käsi nytkähti hallitsemattomasti, ja kauhukseen Brienne tajusi työntävänsä lantiotaan edemmäs. Jaimen sormet painuivat kipeästi Briennen reiteen, ikään kuin mies joutuisi taistelemaan itsensä kanssa, ettei siirtäisi kättään enää yhtään ylemmäs. Sillä jos hän siirtäisi…
”Lady Brienne, minä olen hyvin lähellä sen rajan ylittämistä, mistä ei enää ole paluuta”, Jaime sanoi tummalla ja matalalla, lähes tunnistamattomalla äänellä. Se palautti Briennen järkiinsä.
Hän ei ollut leirihuora.
”Ei ylitetä sitä”, Brienne sanoi hiljaa, ja välittömästi Jaime veti kätensä pois. Miehen silmissä häivähti pettymys, mutta sitten hän nyökkäsi ja suoristautui tuolillaan.
”Se on varmasti viisainta.”
Mutta jokin raja oli ylitetty. Jokin raja, jonka Brienne oli kuvitellut olevan paljon kauempana, saavuttamattomissa. Ja nyt se oli äkkiarvaamatta tässä, heidän välissään, teltan punahehkuisessa kajossa. Äkkiä hän tajusi, että he kaksi kävivät toisiaan vastaan piirityssodankäyntiä, olivat käyneet vuosikaudet. Ja että nyt, juuri tällä hetkellä, jokin kantavista, suojelevista muureista, oli saanut osuman.
Brienne pakottautui nousemaan ylös. Hänen päässään risteili ajatuksia niin hurjaa vauhtia, että hänen oli pakko päästä tasaamaan niitä ulkoilmaan. Jaime nousi myös seisomaan ja näytti huolestuneelta. Hänen oikea kätensä oli taas piilossa hänen selkänsä takana.
”Enhän loukannut sinua? Pyydän anteeksi, jos loukkasin.”
Brienne pudisti päätään.
”Et loukannut. Minä vain…” Brienne aloitti ja veti sitten syvään henkeä, ”minä en tahdo tehdä huomisesta lähdöstäni yhtään sen vaikeampaa kuin mitä se on jo nyt.”
No, nyt se oli sanottu. Suoralle puheelle saattoi ainakin rakentaa jotakin pysyvämpää kuin kiertelylle. Tarthin Brienne ei pitänyt piirityssodankäynnistä.
Kesti hetken, ennen kuin sanat upposivat Jaimen tajuntaan ja nostivat tutun, röyhkeän hymyn hänen huulilleen.
”Tarthilainen itsehillintä on yksi lempiasioistani tässä maailmassa. Se taitaa olla luonnonvoimiakin järeämpi, suorastaan…”
”Pilkkaatko sinä minua?” Brienne äyskähti, mutta yhä hymyilevä Jaime pudisti päätään.
”En. Mutta toivon, että sitten, kun tämä typerä sota on ohi, sinä näytät minulle Tarthin ruusutarhat ja alkuvoimaiset vesiputoukset.”
Vaikka miehen äänensävy oli röyhkeä, hänen silmissään tuikki lämpö, joka veti Brienneä puoleensa kuin nuotio kylmissään olevaa sotilasta. Vastentahtoisesti Brienne laski katseensa alas. Jos hän ei nyt lähtisi, häntä kaduttaisi huomenna. Jo nyt häntä hävetti, että Jaime oli nähnyt, miten hänen kosketuksensa oli Brienneen vaikuttanut, mutta sitten taas toisaalta… piirityssodankäynnissä ei ollut mitään järkeä. Niinpä Brienne nosti päänsä ja kohtasi Jaimen katseen. Jaimen hymy oli hämmentynyt, ehkä hänkin oli yllättynyt siitä, miten helposti asiat olivat olleet luisua jonnekin outoon ja tuntemattomaan.
Jaime kohotti terveen kätensä ja Brienne tarttui siihen, mutta kohotti hetken mietittyään myös toisen kätensä.
Jaime katsoi hänen kättään pitkään ja sitten nosti katseensa takaisin Briennen silmiin. Hitaasti Brienne nyökkäsi. Jaime huokasi, mutta otti sitten oikean kätensä pois selän takaa. Brienne tarttui tynkään, ja Jaime värähti, mutta ei vetänyt kättään pois.
Pienen ikuisuuden he seisoivat vastakkain teltan punaisessa hehkussa. Brienne mietti niitä kaikkia vaiheita, jotka olivat heidät tähän tuoneet. Matka oli ollut pitkä, ja silti Briennestä tuntui, että se oli vasta alussa. Jokin uusi oli alussa, vaikka hän ei edes tiennyt, koska näkisi Jaimen seuraavan kerran. Mutta nyt Brienne tiesi, ettei hän ollut järjenvastaisten tunteittensa kanssa yksin. Niin hullua ja käsittämätöntä kuin se olikin, Jaime näytti tuntevan häntä kohtaan jotain, mitä Brienne ei uskaltanut ajatella aivan loppuun asti, sillä vaikka he tekisivät tai sanoisivat mitä tahansa, huomispäivä ei antaisi heille armoa.
”Jumalat kanssasi, lady Brienne”, Jaime sanoi lopulta.
”Sinun myös, ser Jaime.”
Pienen hetken Briennestä tuntui, että he molemmat ajattelivat samoin: Sinun kuuluisi olla minun kanssani, jumalista viis.
Mutta sitten ulkoa kajahti sotamiehen huuto vahdinvaihdon merkiksi, ja Brienne muisti sen todellisuuden, jossa he olivat. Hän muisti piiritysleirin, hän muisti Mustakalan, hän muisti huomisen, joka vaikutti verilöylyltä.
Brienne puristi Jaimen tervettä kättä vielä kerran, antoi katseensa levähtää hetken miehen vihreissä silmissä ja paljaassa rintakehässä. Jaime hymyili, ja vaikka hän näytti levolliselta, hänen silmissään paloi tuli, jota Brienne ei ollut nähnyt niissä aikaisemmin.
Sitten Brienne päästi irti hänen käsistään ja katseestaan ja astui ulos teltasta.
Ulkona roihusivat yhä Lannisterin tulet, ja maa oli vetinen, mutta Briennen askeleet olivat omituisen kevyet.
Jossakin etäällä joku lauloi yhä Castameren sateita.