Ficin nimi: Celebrimbor ja sormus
Kirjoittaja: elennalore
Ikäraja: K11
Fandom: Tolkien | Silmarillion
Tyylilaji/Genre: Angst
Paritus/Hahmot: Celebrimbor/Sauron
A/N: Kirjoitan yleensä englanniksi, mutta Tolkien Ekphrasis Week antoi teemaksi kirjoittaa jotain omalla äidinkielellä, jolloin syntyi tämä ficci. Vangittu Celebrimbor pyytää saada nähdä mahtisormuksen, jonka Sauron, hänen entinen rakastettunsa, on tehnyt.
* * * * *
Emmit, kun pyydän nähdä sen. Sitten kämmenesi pyyhkäisee silmieni yli. Olen jo oppinut kavahtamaan kättäsi, mutta lyöntiä ei tule. Kun avaan taas silmäni, joku olevaisen taso on poistunut välistämme. Kullan kajo paljastaa sen olinpaikan. Tuohon sormeen olisin halunnut pujottaa vihkisormuksen. Nyt olet vihkinyt itsesi johonkin suurempaan. Liian suureen, haluaisin sanoa, mutta se saisi vihasi nousemaan. Jälleen kavahdan ajatusta. Katso, mitä olet tehnyt minulle, meille molemmille. Sitäkään en sano. Olet tänään kovin pohdiskelevainen, melkein niin kuin ennen. Annetaan tämän välirauhan kestää vielä hetken, sopiiko?
Saanko katsoa sitä lähempää? Sen sanon, äänessäni riittävä määrä ihailua. Eikä se ole pelkkää teeskentelyä. Sormus hohkaa niin kuin se olisi suoraan ahjosta tullut. Miten oletkin saanut kullan hohtamaan tuolla tavalla? Kuin pala aurinkoa kierrettynä sormesi ympärille. Kunpa et olisi kahlinnut käsiäni selkäni taakse, sillä nyt tekisi mieli koskea siihen, tuntea sen kuumuus. Tahtomattakin liikahdan sitä kohti. Tällä kertaa se olet sinä, joka kavahdat liikettäni. Säikähdys välähtää silmissäsi. Luulitko, että pystyisin ottamaan sen sinulta? Hulluja luulet. En pysty voittamaan sinua voimalla, tuskin viekkaudellakaan.
Ehkä voit kuitenkin riisua sen hetkeksi sormestasi, kenties laskea kämmenellesi? Saisin paremmin silmäillä sitä. Oudon hyvin näen sen tässä hämärässä huoneessakin. Taisit tehdä jotain taikoja silmilleni. Sinutkin näen, hohtavat ääriviivasi pimeässä, tutut ja sittenkin vieraat.
Ylpeys saa sinut suostumaan. Hymyilet itseksesi, kun vedät sen pois sormestasi. Tykkäät koskea siihen. Kultainen sormus putoaa kämmenellesi raskaana kuin Grond. Sävähdän sen voimaa. Nielaisen pelkoni ja katson sitä kultasepän silmin.
Tunnen sinut – kauneus ei ollut mielessäsi, kun teit sen. Silti jollain kauhealla tavalla se on kaunis katsoa. Houkuttava. Sen symmetria on luonnoton. Ranteeni nykivät kahleissaan, ihan kuin minun olisi pakko saada siihen koskea. Haluan rikkoa sen täydellisyyden, sen loppumattoman muodon. Etkö sallinut itsellesi pienintäkään virhettä, kun valoit sen muottiin? Uppoan kultaan, joka on syvä kuin valtameri.
Toinen kämmenesi peittää äkisti silmäni. Vastustelen, koetan ravistaa kätesi pois, mutta turhaan. Äänesi käskee rauhoittumaan, rentoutumaan. Ihan niin kuin maattaisiin vuoteellani, silloin ennen. Pimeys pysyy, vaikka vedät kätesi pois. Vain sormus hohkaa kämmenelläsi, ja nyt sitä kiertää tulinen kirjoitus.
Tämän siis halusit näyttää minulle. Tunnen jotkut sanoista, vaikka en ymmärrä niitä. Näitä olet kuiskinut korvaani, kun lepäsin sylissäsi. Minä hölmö luulin, että puhuit valarin kieltä. Ne kaikki sanat olet nyt saanut mahtumaan sormukseesi. Onhan se hieno saavutus kultasepältä.
Muutakin olet saanut siihen sopimaan. Halun ohjata maailman kulkua tahtosi mukaan, ja voimaa sen tekemiseen. Osan itseäsi, jopa. Kun katson lähemmin, se ei olekaan kaunis. Sen kulta on pakotettu täydelliseen muotoon, eikä tympeä kirjoitus horju lainkaan.
Olen nähnyt sinun muistilappujasi työhuoneellamme; ennen osasit sentään tehdä kirjoitusvirheitä.
Miksi katsot sitä kuin taide-esinettä, tivaat. Ei sitä ihailtavaksi ole tehty. Se on tarvekalu, sanot. Tehty suurta tarkoitusta varten. Mitä sitten, jos se onkin kaunis? Mitä sitten, jos se onkin rakas? Niinhän sinäkin kerran olit, sanot melkein vahingossa.
Kunnes petit minut. Sitä et sano, vaikka voisit. Enkä sano minäkään, vaikka voisin. En halua suututtaa sinua. Kätesi puristuu nyrkkiin, ja sormuksen kultainen hehku katoaa kämmenesi sisään.
En osaa enää lukea sinua; en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.
