Kirjoittaja Aihe: Hehkusi (K11, kapakka!AU, Aala/Idunna)  (Luettu 2952 kertaa)

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 395
  • kuppi teetä kaipaukseen
Hehkusi (K11, kapakka!AU, Aala/Idunna)
« : 08.06.2022 21:01:08 »
Nimi: Hehkusi
Ikäraja: K11
Fandom: Originaali, Pohjolan tuulet -sarjan AU!
Genre: melankolista romantiikkaa ja itsesääliä kapakka!AU:ssa (trust me, se on parempi kuin miltä kuulostaa!)

Yhteenveto: ”Tule, anna minun edes letittää hiuksesi.”

A/N: Aina kun on pitänyt niin pitkän Finitauon ettei osaa kunnolla kirjoittaa mitään valmiiksi, saati julkaista, voi onneksi palata vellomaan vanhoissa teksteissä ynnä hahmoissa hieman uudella tvistillä  ;D Tämänkin raakaversion kirjoitun kuukausia sitten generaatorificlettinä, minkä jälkeen "parantelin" tarinaa lisäämällä tekstiä sekä rankoilla editointikierroksilla. Tänä iltana päätin julistaa tekstin valmiiksi, ehkä se tästä taas lähtee muidenkin raapustelemieni tarinantynkien kanssa.

Koska Okakettu tykkää Idunnasta ja Aalasta, päätin kirjoittaa pätkän heistä yhdessä. ♥




Oli kevät tai ei, joelta käyvä viima onnistuu lähes poikkeuksetta hyytämään Aalaa luita ja ytimiä myöten. Se johtuu koillistuulesta, vanhan viisauden mukaan se ei kuunaan tuo hyvää säätä tullessaan.

Pakanapuhetta, Aala ajattelee kietoessaan huivia tiiviimmin ympärilleen.

Sateenvihmoma katu on luoltaantyöntävä, eikä ajatus hänen koleasta kellarihuoneestakaan houkuttele. Vuokraemäntä kuitenkin on antanut Aalan jäädä, mistä hänen pitäisi näinä aikoina olla kiitollinen. Moni seuraa vanhoja tapoja kaikessa hiljaisuudessa, tai ainakin kunnioittaa niiden vaalijoita. Vaikkakin Aalan saamat katseet ovatkin alkaneet tahriutua entistä enemmän pelolla, hänen mielessään kartettu on edelleen kevyempi taakka kuin vainottu.

Aala tietää, että hänen olisi luultavasti parempi vain lähteä, maalla vapautta on kuuleman mukaan enemmän. Vallanpitäjien pitkäkään käsi ei yllä syrjäseuduille, ei ainakaan niin kauan kuin kaupungitkin ovat kitkemättä.

Ehkä hän olisi jo mennytkin, jos vain… Niin. Jos kostea kellarihuone seinää pitkin valuvine vesinoroineen olisi kaikki mitä hänellä on, vaikka Aala tietää kyllä, ettei hänen pitäisikään kuvitella enempää.

Ja siltikään hän ei voi estää itseään kääntymästä kadunkulmasta väärään suuntaan, vain neljä harha-askelta mustaksi tervatulle ovelle. Kapakka on näinä iltoina miltei aina lähempänä ja sisällä on lämmin, oikeastaan siinäkin olisi kylliksi syytä pistäytyä sisään. Mutta ne syyt eivät selitä pois Aalan harhailevia silmiä, tai sitä lämpöä joka leviää hänen rintaansa Idunnan kohdatessa hänen katseensa. Naisen silmät tuikahtavat ja huulille leviää hymy, kun hän pudottaa tuopin nopeasti pöytään ja puikkelehtii kanssa takaisin tiskille. Aala yrittää olla tuijottamatta. 

”En olekaan nähnyt sinua tällä viikolla”, Idunna toteaa laskiessaan tarjottimen syrjään tiskillä, ”Ja näytät niin kurjalta, että olisit voinut tulla käymään jo aiemmin.”

Aala pyyhkäisee irtonaisen suortuvan korvansa taakse miltei häpeillen, mutta vetää sitten harteitaan taakse saadakseen edes hieman ryhdikkyyttä olemukseensa.

”Minä tulin vain –”

”Hakemaan yhden paukun. Tiedetään”, Idunna täydentää.

Aala hengittää syvään sulkien silmänsä hetkeksi, lähinnä jottei joutuisi näkemään pientä ja reunoiltaan väärällä tavalla pehmeää hymyä Idunnan huulilla. Pian hän tuntee sormet leukansa alla, taittamassa hänen kasvojaan hyllyjä valaisevaa lamppua kohti. Aala katsahtaa Idunnaa varoittavasti, mutta nainen vain naksauttaa kieltään ja peukalollaan sateenkastelemaa poskea.

”Tule, anna minun edes letittää hiuksesi.”

Idunna kaataa katsomatta selkänsä takaa nappaamastaan pullosta reilun annoksen pieneen lasiin, taputtaa toista tarjoilijaa olkapäälle ja napsauttaa sormiaan merkiksi siitä, että aikoo pitää tauon. Sitten Idunna livahtaa hämyiseen nurkkaloosiin odottaen Aalan seuraavan, niin kuin hän tekeekin. Aivan kuten hän antaa Idunnan painaa hänet olkapäästään istumaan, vain tunteakseen viipyllen vetäytyvän käden lämmön kaulallaan hetkeä myöhemmin.

Aala nojaa vaistomaisesti kosketusta vasten, vaikka hänen tulisikin mielestään olla tätä vahvempi.

Tuntiessaan Idunnan sormet niskassaan Aala nostaa lasin huulilleen ja ottaa pitkän huikan. Niin hän voi ainakin melkein uskoa, että väristykset ja nopeutuva syke ovat alkoholin tekosia. Tavallisen vodkan raa’an poltteen sijasta hänen suuhunsa leviää kuitenkin makean kirsikan maku, joka täyttää hänen päänsä ja kärventää nielussa. Se tuo hänen mieleensä Idunnan, eikä kyseessä varmaankaan ole sattuma.

Hänen hiuksiaan setvivät sormet ovat kiireettömät ja hellät, varoen nykimästä takkuja liian lujaa. Välillä kynnet nirhaisevat kevyesti päänahkaa ja Aalan koko vartaloa kihelmöi, sydän lyö lujempaa. Sen täytyy johtua väkevästä likööristä, vaikka hän on kumonnut siitä tuskin puoliakaan.

Balalaikan soitto kantautuu puheensorinan ylitse ja Aala yrittää keskittyä siihen, tuijottaa sormien liikettä kielillä, kunnes vahingossa vilkaisee ylöspäin kohdaten soittajan katseen. Aala ehtii huomata vain tummat silmät, ennen nykäisee päänsä miltei väkivaltaisesti sivuun. Hän ei saisi unohtaa, etteivät he ole täällä kahden. Ei vaikka Idunna pehmeä vartalo onkin miltei painautuneena häntä vasten, suortuvien punoutuessa toistensa lomaan. Kuin nyörit, jotka sitovat heitä kiinni toisiinsa.

Tai ei, he eivät… Ei. Kapakan himmeä valaistus tuntuu äkkiä liian kirkkaalta ja paljastavalta, julkiselta. Balalaikan tapailema sävelmä on kaihoinen, kuin sotkeakseen hänen päänsä.

”Hän vilkuilee sinua, tiedäthän”, Aala mumisee nyökäten soittoa kohti, ”Pelimanni sivuseinustalla.”

Idunna katsahtaa miestä vaivihkaa ripsiensä lomasta, hymynkare suupielessään. Aala tuntee kielensä liimaantuvan katkeruudesta kitalakeen. Soittaja on arkisuudestaan huolimatta miellyttävä silmälle, ehkä hellyyttävällä tavalla jopa komea. Luultavasti pennitön, mutta vastineeksi hän voisi soittaa Idunnalle heidän vaatimattoman talonsa kuistilla sydäntäsärkeviä kansansävelmiä. Idunna laulaisi, tietysti, hänellä on pehmeä ääni, joka tuudittaisi uneen heidän pellavapäiset lapsensa –

Ennen kuin Aala ehtii vajota ajatuksiinsa enempää, Idunnan kädet hipovat taas hänen kaulaansa.

”Sinuapas, höpsö. Hän on tullut edellisen käyntisi jälkeen joka ilta, viipyen sulkemisaikaan”, Idunna toteaa sitoessaan ensimmäisen letin kiinni.

Sitten nainen kiertää hän toiselle puolelleen, sipaisee hiukset Aalan korvan päältä ja nojautuu niin lähelle, että Aala voi tuntea lämpimän hengityksen korvanlehdellään. Se ei tee hyvää hänen itsehillinälleen, niille tyyneydenrippeille, joilla hän yrittää verhota itsensä.

”Sitä paitsi, minulla silmiä vain yhdelle täällä”, Idunna kuiskaa.

Se on rohkeaa, Aalan poskia polttaa ja hän siemaisee lisää likööriä. Lämpö tuntuu vatsanpohjalla saakka, hänen päänsä raskaalta ja kevyeltä yhtä aikaa.

”Ne sanovat minua noidaksi. Tämä päättyy vielä huonosti, joku päivä”, Aala kähähtää antaen silmäluomiensa painua kiinni.

Idunna hymisee ja lopettaa toisenkin letin, laskee kätensä Aalan olalle. Sitten nainen katsoo häntä silmiin sujauttaessaan sormet omaan rintavakoonsa, nostaa sieltä pienen avaimen.

”Kaipaat lepoa. Minun huoneessani on ihan kelvollinen sänky, tunnet kyllä tien.”

Aala istuu selkä suorana ja tuijottaa eteensä Idunnan laskiessa avaimen pöydälle hänen kätensä viereen. Hän seuraa varkain katseellaan naisen keinahtelevaa kävelyä sulkiessaan sormensa metallin ympäri, kuvittelee yhä tuntevansa sen lämmön. Sitten Aala hengittää syvään ja nielaisee loput juomastaan.

Kuviteltujen katseiden paino seuraa Aalan jokaista askelta tiskin takaa nousevaan portaikkoon. Idunna ei syyttä kiusoitellut häntä tilanteen tuttuudesta, sillä Aala tietää jo paitsi Idunnan huoneen olevan viimeinen ovi vasemmalta, myös painaa vaistomaisesti ovea varpaillaan sisään kääntäessään avainta lukossa. Saranoiden kirahdusta voi vaimentaa vetämällä kahvaa ylöspäin, mieto ruusuveden tuoksu on lähtöisin vaatekomerosta.

Jos Aala miettisi asiaa liikaa, hän alkaisi voida pahoin. Sen sijaan hän riisuu, antaen vaatekappaleidensa laskostua kenkiensä päälle ryppyiseksi kasaksi. Idunnan vuode on kuiva, joskin viileä, ohuen täkin päällä on virkattu villaviltti. Sinne kömpiminen tuntuu oudon turvalliselta ja kotoisalta.

Kun hän myöhemmin havahtuu oven narahdukseen, peitteet ovat jo lämmenneet. Kynttilän liekki valaisee Idunnan kasvoja kuin hyväily, vaikka Aalan ei pitäisi ajatella niin. Se on vain valoa.

Mutta toisaalta, Idunna ei koskaan voisi olla vain Idunna. Ehkä syy onkin siinä, tai ainakin niin on helppoa uskoa lempeän hymyn kaartaessa naisen huulia. Joskus hän oli siitä kateellinen, ajatteli tämän kaltaisilla olevan enemmän.

”En tarkoittanut herättää”, Idunna kuiskaa, ”vaikka puolittain odotinkin sinun uhmanneen taas kehotustani.”

Aala tapailee vastaushymyä, vaikka rintaa painaakin tuttu nimetön tunne, syyllisyyden kaltainen. Todellisuudessa hän on aivan liian väsynyt ollakseen käyttämättä tilaisuutta hyväkseen, ei että hän niin myöntäisi. Idunna taitaa kuitenkin tajuta sen itsekin, sillä hän kääntää katseensa ja laskee pidikkeen pesukommutin päälle vaimean kilahduksen säestämänä.

Aala ehtisi vielä lähteä, jos vain haluaisi.

Hetkeä myöhemmin Idunna pujottautuu vuoteelle hänen viereensä, silittää hiuksia ja suutelee otsaa. Laskee päänsä tyynylle niin, että heidän nenänsä miltei koskettavat.

”Sinun pitäisi muuttaa tänne. Saisit edes nukutuksi”, Idunna sanoo.

”Tiedät etten voi”, Aala kuiskaa.

Idunna katsoo häntä surullisin silmin, eikä Aala ole saada henkeä. Vuode ei äkkiä olekaan lämmin vaan kuuma, ilma sakeampaa.

”Tiedän. Mutta minä voisin tulla sinun –”

Aala katkaisee lauseen suutelemalla janoamiaan huulia, sillä hän ei voi. Ei voi antaa Idunnan edes ehdottaa sitä, ei kestä kuulla viimeistä sanaa, jonka hänen typerä sydämensä luulee tietävänsä. Mutta vain luulee.

Idunna vastaa suudelmaan ja vetää häntä käsillään lähemmäs, kuin samettinen iho ei olisi kyllin vahva kutsuhuuto itsessään. Sillä Aala ei ole tarpeeksi vahva vastustamaan paheitaan, he molemmat tietävät sen kyllä. Jos olisi, hän olisi kieltäytynyt lukemasta lupausta jo ensimmäisestä Idunnan kapakan halki heitetystä katseesta. Huulista hänen kaulallaan, sormista Aalan kosketusta kerjäävällä iholla. Vartaloa pitkin valuvista kuumista henkäyksistä ja kielestä, oih, Idunnan ketterästä kielestä ja siihä hellyydestä jolla nainen vetää hänet yöksi rintaansa vasten himon poltettua itsensä loppuun.

Aamulla lämmön kuihduttua Idunna istuu katsomassa Aalan pukeutumista, vaivautumatta vetämään peittoa suojakseen. Rintaan on laskeutunut tuttu kylmyys ja jäsenten paino vetää Aalaa takaisin vuodetta kohti, mutta ihon alla raapiva vaaran tunne on tarpeeksi pitämään hänen liikkeensä rivakoina.

”Milloin tulet takaisin?” Idunna kysyy.

Aala pudistaa väsyneesti päätään, eikä Idunna estele hänen lähtöään. Se ei kuulu heidän sanattomaan sopimukseensa, siihen, missä Aala on vapaa menemään miten tahtoo ja toistamaan virheitään eikä Idunnakaan ole selitysvastuussa mistään. Se on katkera kontrahti, mutta heillä ei ole rohkeutta muuhun.

Ovea sulkiessaan Aala kuitenkin miettii, mitä tapahtuisi, jos kerran olisikin toisin. Jos Idunna ei antaisi Aalan keskeyttää itseään, jos hän tarttuisi kiinni eikä päästäisi irti. Jos Idunna seuraisi häntä pyytämättä tai vetäisi syliinsä, Aala ei uskoisi jaksavansa pyristellä karkuun.

Ehkä se on se hölmö toive, joka on toistaiseksi saanut hänet palaamaan. 
« Viimeksi muokattu: 08.06.2022 22:37:56 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii