Nimi: Voitto
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Jokseenkin jännitteinen ja surumielinen yleisdraama. Ficlet (445 sanaa).
Ikäraja: k11
Päähenkilö: Koskelan Akusti
Yhteenveto: Aku palaa sisällissodan rintamalta hieman ennen veljiään, jalkaan haavoittuneena. Voitto on kuitenkin saatu ja pian kaikki aseet hävitetään. Vai?
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Tämän toi meille se, että tajusin tässä yks päivä, että toisin kuin kumpikin leffaversio antaa ymmärtää, Akseli ei kirjassa missään vaiheessa sano Elinalle, että Voiton nimeksi pitäis antaa Voitto. Ja ettei Koskelan perheessä ole kuin yksi jäsen, joka on tarpeeksi huoleton laskeakseen leikkiä ylipäätään, ja varsinkaan sellaisella asialla kuin sota.
FF100 sanalla 028 (lapset). Ficlet300 sanalla 062 (uusi).
VOITTO
”Äläs liiku ny.”
Äidin kehotus on melkein tyly hänen kuoriessaan Elinan avustuksella siteen ja housun riekaleita Akun haavaa peittämästä, niin vakava ja huolta täynnä hänen äänensä on.
Aku tekee parhaansa. Silti hän säpsähtää ja jännittyy kerran toisensa jälkeen. Hänen hampaansa narahtavat, mutta suurella ponnistuksella hän onnistuu nielaisemaan kaikki esille yrittävät kirosanat. Niiden sijasta hänen kurkustaan kuitenkin karkaa pelottavan avuton ja hätäinen ääni, joka jotenkin tuntuu vielä pahemmalta kuin ajatus äidin edessä kiroamisesta.
Äiti puhdistaa haavaa lämpimässä vedessä kastelemallaan rievulla niin tarkasti kuin suinkin kykenee, kädet vakaina ja otsa kurtussa, suu keskittyneessä supussa.
”Siunakkoon kumminkin”, hän sanoo päätään puistaen. ”Ikänäni…”
Kipu leimahtaa valkoisena Akun silmissä, kun äiti osuu johonkin kiertäessään uuden siteen hänen polvensa ympäri.
Kurkku tuntuu karhealta. Hämärästi hän tajuaa räpyttelevänsä kyyneliä. Ja sitten sen, etteivät kyyneleet lopu.
”Kiro…kirosinko minä?” hän juuri ja juuri saa kysyttyä hampaittensa välistä. Tuvan nurkasta kuuluu läpitunkevan kimakkaa parkunaa. Elina rientää kehdon luo rauhoittelemaan vauvaa, ja Akun tekee mieli vajota maan alle. Häpeissään hän hieroo silmiään.
Äiti kokeilee hänen otsaansa ja pyyhkii kätensä ylimääräiseen riepuun.
”Laps parka”, hän huokaa.
Isä istuu penkillä pikkupoikien kanssa ja mulkoilee Akua kulmiensa alta sen näköisenä, että on yhä jotakin mieltä kapinasta ja rintamalle menosta, mutta ääneen hän ei ole möhissyt edes itsekseen sen jälkeen, kun Kiviojan Vikki ajoi Akun kirkonkylältä Koskelaan niin lujaa kuin hevosesta lähti.
Kukaan ei ole uskaltanut kysyä Akselista ja Aleksista, ei edes Elina. Aku puolestaan ei kehtaa sanoa mitään. Hiljaisuus painaa syyttävänä päälle, kiristää tuvan jokaista nurkkaa. Vilho ja Eerokin ovat tavallista totisemman näköisiä.
”Mitäs pojaat”, Aku koettaa pelastaa tunnelmaa vääntämällä jonkinlaisen hymyn heidän suuntaansa. Eero vetäytyy tiukemmin Vilhon kylkeen, arastelee.
”Meitille tuotiin uusi veli”, Vilho ilmoittaa. Elina hymyilee vaisusti hytkytellessään rauhoittunutta vauvaa sylissään.
”Veli”, Aku toistaa. Mieleen palaa viimeinen ilta ennen lähtöä. ”Voitto saatiin sitten kumminkin. Nyt voi kaikki aseet hävittää.”
”Anna olla nauramata siinä”, äiti sanoo. ”Veljeskin sielä Jumala tietää missä…”
Isän vihainen katse alleviivaa äidin sanoja. Elina on kääntynyt vauvan kanssa poispäin ja hengittää itkuisesti. Pikkupojat katsovat aikuisesta toiseen hämillään ja varautuneina.
Toistamiseen ei Akselista ja Aleksista puhuta, ennen kuin he parin päivän päästä marssivat tupaan.
”Minä pyysin että saatas perääntyä tätä kautta”, Akseli sanoo tervehdykseksi. Hän vilkuilee kehdon suuntaan puristaessaan Elinan kättä. Elina käy nostamassa vauvan näytille.
”Terve poika”, hän sanoo.
”Kolmas”, Akseli toteaa ylpeyttä äänessään.
”Onneksi olkoon”, Aleksi sanoo. ”Onko sillä nimi jo? Sunkan sitä kastamaan ole ehditty.”
Akseli katsoo Elinaa kysyvästi. Elina katsoo takaisin. Katsoo vauvaa.
”Johan – ?”
”Voitto”, Elina sanoo hiljaa. Hän kohentaa otettaan vauvasta, katsoo Akseliin.
Akseli on hetken hiljaa, nyökkää sitten. Elina antaa vauvan hänen pideltäväkseen, ja Akseli puhuu sille luottamuksellisella äänellä, niin kuin se ymmärtäisi.
”Voitto.”
Voitto.
Aku katsoo ikkunasta kajastavia tulipaloja, kuuntelee tykkien jyrinää hiljaisuudessa.
Häntä ei naurata enää.
