Kirjoittaja Aihe: kasvit ja puut kasvavat kuin vuoret | S  | viisitoista merkkiä maailmanlopusta  (Luettu 2472 kertaa)

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 984
Ficin nimi: kasvit ja puut kasvavat kuin vuoret
Kirjoittaja: Lyra

Ikäraja: S
Varoitukset: -

Summary: Koska, kaikilla tavoilla, Kaspar pelasti hänet. Kaspar muisti hänet, vaikka hän oli melkein unohtanut Kasparin.

A/N: Kaspar ja Valke on yksi syy miksi elän <3

"The Fifteen Signs before Doomsday -- is a list -- of the events that are supposed to occur in the fortnight before the end of the world." - wikipedia

vesitrilogia
ensimmäinen merkki: vesi nousee vuorten yläpuolelle, sallittu
toinen merkki: vesi laskee näkymättömiin, sallittu
kolmas merkki: hengähdystauko (vedet palaavat), K-11

kasvitrilogia
neljäs merkki: kasvit ja puut valtaavat rauniot, sallittu



viisitoista merkkiä maailmanlopusta
osa viisi:

kasvit ja puut kasvavat kuin vuoret




Valkesta tuntuu, että kasvit kasvavat heidän ympärillään edelleen. Hän ei osaa selittää sitä, eikä mikään hänen havainnoistaan tunnu todistavan sitä, mutta ilmassa tuntuu oudolta ja heinämeri tuntuu jatkuvasti paksummalta ja korkeammalta. Hän yrittää pitää Kasparin selän kosketusetäisyydellä, mutta aina silloin tällöin heinät peittävät Kasparin hetkellisesti ja se saa paniikin hakkaamaan Valken sisällä, ennen kuin Kaspar jälleen ilmestyy näkyviin. Heinikko kasvaa pitkänä Valken yli ja se saa Valken sisukset puristumaan kasaan ennen näkemättömällä tavalla. Hän haluaa takaisin veneeseen, pois heinikosta, kauas pois heinikosta.

Kaspar halkoo hänen edellään reittiä vanhan mopin varren avulla. Se auttaa heinikkoa pysymään pois juuri heidän kasvoiltaan, mutta Valken takana heinät palautuvat takaisin paikoilleen ja he jäävät keskelle tuntematonta. Valke tajuaa nopeasti, kuinka paljon enemmän hän rakastaa aavaa vettä, paljaita raunioita - mitä tahansa, jossa näköyhteys ei katoa niin nopeasti kuin keskellä heinikkoa. Ilma tuntuu raskaalta ja siinä on tuoksuja ja hajuja, joit Valke ei ole kohdannut pitkään aikaan. Se on melkein huumaavaa. Valke ajattelee venettä - villasukkiaan, jotka hän on jättänyt kuivumaan narulle pestyinä, että voi pukea ne jälleen illalla päälle. Hänen ahdistuksensa pahenee hetki hetkeltä ja hän voisi vaikka vannoa, että heinät todellakin kasvavat jatkuvasti heidän ympärillään.

Valken sydän hakkaa hänen kurkussaan asti, kun hän pakottaa itsensä pysymään Kasparin kannoilla. Kasparilla tuntuu olevan aavistus suunnasta, johon heidän tulee kulkea ja Valke yrittää toden teolla kaivaa sen luottamuksen, jota hänellä on Kasparia kohtaan, jostain pelkonsa alta, että he eivät eksy heinikkomereen ja jää sen syövereihin ikuisiksi ajoiksi. Valke nielaisee ja melkein kompastuu jalkoihinsa, kun maa muuttuu äkisti epätasaisemmaksi. Hän puree huuleensa, ettei vahingossa voihkaise Kasparin nimeä, mutta Kaspar kääntyy silti ympäri ja katsoo häntä pitkään.

“Onko kaikki hyvin?” Kaspar kysyy ja Valke ei voi ymmärtää, miten joku voi näyttää niin hyvältä kuluneissa vaatteissa, merimieslakki päässään ja mopinvarsi käsissään.
“Tietenkin”, Valke tuhahtaa ja pyöräyttää silmiään. “En tekisi mitään muuta yhtä mielelläni.” Kaspar katsoo häntä silmiin kasvot tyyninä, ja Valke tietää Kasparin vastustavan halua nauraa hänelle, ennen kuin Kaspar kääntää selkänsä jatkaakseen jälleen matkaan. Kasparin liike pakottaa Valkenkin liikkeelle, vaikka sisältä päin hän puristuu kasaan. Hän ei halua pyytää Kasparia pysähtymään, hän ei voi pyytää Kasparia pysähtymään. Hänen sydämensä hakkaa. Kasparin selkä peittyy jälleen hetkeksi heiniin ja Valke on hajoamispisteessä.

“Kaspar-”, Valke aloittaa, ääni melkein yhtä loppuun palaneena kuin hän tuntee olonsa. Jo Kasparin nimen sanominen tuntuu luovuttamiselta. Hänen ei pitäisi olla niin riippuvainen muista ihmisistä. Hänen pitäisi pystyä kävelemään heinikossa ilman paniikkikohtausta. Valken hengitys muuttuu tiheämmäksi ja hän yrittää pakottaa itsensä pysymään rauhallisena.
“Niin?” Kaspar kysyy kääntymättä ja jatkaa yhä matkaansa eteenpäin lyöden heiniä mopinvarrella.

Valke jäätyy paikalleen melkein kesken askeleen. Hän ei pysty enää. Kasparin selkä katoaa heinikkoon ja Valke kuulee korvissaan kuinka mopinvarsi osuu jälleen heiniin. Valke ei pysty liikkumaan. Hänen jalkansa tärisevät ja melkein pettävät alta. Hän haluaa pois heinikosta. Hän haluaa takaisin veneeseen. Hän haluaa Kasparin ja sen myöntäminen on ehkä pahinta kaikessa. Hän tuntee lämpimät kyyneleet poskillaan ja sitten yhtäkkiä Kaspar on hänen edessään, työntää heiniä sivuun ja astuu aivan hänen eteensä kädet levällään.
“Valke mikä on?” Kaspar kysyy. “Oletko sinä kunnossa?” Valke ei osaa sanoa mitään. Hän vain seisoo paikallaan ja tärisee, sydän hakaten rinnasta läpi.

Hän tuntee kuinka Kaspar tarttuu hänen käteensä. Kasparin käsi on aina lämmin.
“Valke”, Kaspar toistaa. “Mikä on vialla?” Valke ei osaa selittää. Hän ei saa suutaan auki, että voisi kertoa kuinka typerä hänen pelkonsa on. Kuinka heinämeri saa hänet sisukalunsa puristumaan kasaan. Hän näkee sumeiden silmiensä takaa Kasparin kasvot, kun tämä tutkii hänen olemustaan edelleen puristaen tiukasti hänen kättään. Käsi tuntuu ankkurilta.
“Minä aion halata sinua nyt ja sitten me palaamme takaisin veneelle”, Kaspar sanoo vahvasti, eikä Valkelle tule mieleenkään, että hän estäisi Kasparia tekemästä niin. Kasparin kädet kietoutuvat hänen ympärilleen ja hän tärisee edelleen, mutta Kaspar pitää hänestä kiinni.

Kaspar ei anna hänen hukkua heinämereen. Kaspar ei antanut hänen hukkua, kun vettä satoi taivaalta ja Valke oli yksin, kun kaikki olivat jättäneet hänet - unohtaneet hänet. Eikä Kaspar anna hänen hukkua heinämereen - ei vaikka Valke ei enää jaksa uida, ei vaikka Valke ei osaa puhua tunteistaan. Kaspar on hänen veneensä.

Ja veneet kelluvat meressä.

***

“Sinä sait paniikkikohtauksen”, Kaspar sanoo hitaasti, kun he istuvat sängyllä: Kaspar sen reunalla ja Valke peittojen alla. Valke ei vastaa. Hän on saanut villasukkansa takaisin jalkoihinsa ja ne muistuttavat, että hän on todella turvassa. Hän on jälleen veneessä. Ei kasvimeren ympäröimänä jossain.
“Oletko saanut niitä aikaisemmin?” Kaspar kysyy ja tällä kertaa Valke saa pudistettua päätään. Ei sellaisia. Ei yhtä pahoja. Yleensä hän on onnistunut pitämään päänsä ja ajatuksensa kurissa. Mutta keskellä heinikkoa hän oli tuntenut olonsa avuttomammaksi kuin ikinä.

“Selvä”, Kaspar sanoo, eikä painosta Valkea enempää. Valke on pyyhkinyt kyyneleet jo aikaa sitten poskiltaan ja muhkurainenkin sänky hänen allaan tuntuu mukavammalta kuin mikään. Väsymys painaa jokaista jäsentä ja Kaspar on ystävällisesti vetänyt verhot ikkunan eteen, vaikka ilta ei ole vielä pitkällä ja ulkona on edelleen valoisaa.
“Haluatko sinä yrittää nukkua nyt, jos minä keksin meille jotain syötävää?” Kaspar kysyy. Hymy Kasparin huulilla ei ole koskaan tuntunut säälivältä, vaikka Valke on nähnyt sen monesti siitä hetkestä asti, kun löysi paikkansa ikkunan edestä sateessa. Nyt Valke ei kuitenkaan enää ole varma, joten hän kääntää katseensa turvaan ja kiemurtelee syvemmälle peittojen alle.
“Vaikka”, hän mutisee ja toivoo, että on herätessään löytänyt rohkeutensa jälleen ja muistaa, kuinka piikitellä Kasparia ainakin joka toisessa lauseessa.

Valke sulkee silmänsä. Sänky notkahtaa, kun Kaspar nousee ylös, mutta Valke pakottaa itsensä kääntymään seinää vasten ja puristamaan silmiään kiinni, kun hän kuuntelee Kasparin liikkeitä hytissä. Hän ei ole itkenyt pitkään aikaan. Hän on unohtanut, kuinka se avaa puristuksen hänen sisältään hetkellisesti aukeamaan. Siitä huolimatta sänky tuntuu kylmältä yksin ja Valke kiroaa itseään miten on päästänyt kaiken niin pitkälle. Mutta asiat ovat liikkuneet siihen suuntaan jo pitkään, ja suudelman jälkeen mikä tahansa liike, jonka hän olisi seuraavaksi voinut tehdä. Kaikki on liian myöhäistä.

Valken mieli leijailee unen ja todellisuuden rajamailla ja hän on etäisesti tietoinen Kasparin pitämistä äänistä, kun tämä valmistaa heille ruokaa. Hän ei ole ajatellut aikaa ennen pitkään aikaan, mutta jostain syystä nyt hänen mielessään värisee kuvia luentosaleista, kahviloista, ostoskeskuksista. Pehmeästä valosta, hiljaisista keskusteluista, valkoisista teekupeista, mallinukeista ikkunoissa ja kirjoista lukemattomissa hyllyissä. Ajalta kauan ennen kuin mitään tapahtui. Ajalta ennen kuin hän heräsi tyhjästä sängystä, tyhjästä asunnosta, edellisen illan mekko lattialla ja korkokengät keskellä eteisen lattiaa. Kun hän heräsi yksin, kaatosade ikkunan takana, puhelin edelleen täynnä akkua, mutta ilman ilmoituksia. Unohdettuna. Kaikki muut olivat paenneet nousevaa vettä ja jättäneet hänet jälkeensä. Ajatus saa Valken sydämen hakkaamaan jälleen kurkussa, mutta sitten hänen mielensä juoksee eteenpäin. Kohti satamaa, kohti Kasparia.

Koska, kaikilla tavoilla, Kaspar pelasti hänet. Kaspar muisti hänet, vaikka hän oli melkein unohtanut Kasparin.

***

“Voi olla, että vesi tulee nousemaan”, Kaspar sanoo ohimennen, kun tämä ohittaa Valken luentosalissa ollessaan jälleen kerran myöhässä. Luennoitsija puhuu ilmastonmuutoksen vaikutuksista, sulavista jäätiköistä ja sään ääri-ilmiöistä. Valken käsi kirjoittaa hajamielisenä muistiinpanoja, vaikka hänen mielensä on aivan muualla kuin luennoitsijan sanoissa. Ilmastonmuutoksesta on puhuttu vuosia, eikä luennossa ole mitään sellaista uutta, jota varten hänen todella täytyisi kuunnella.
“Kaikki merkit näyttävät siihen suuntaan”, Kaspar sanoo istuessaan alas. “Ei välttämättä menes edes pitkään, ennen kuin niin tapahtuu.”

“Puhutko sinä minulle?” Valke kysyy ihmeissään. He eivät ole koskaan aikaisemmin vaihtaneet lausetta enempää keskenään ja hänen puolestaan asia voisi pysyäkin sellaisena. Hän on saanut tietää Kasparista jo aivan tarpeeksi tämän ylimielisestä hymystä ja tavasta, jolla Kaspar vinkkaa silmää jokaiselle vähänkin hyvännäköiselle tytölle. Ja siitä, että Kasparia ei todellakaan tunnu kiinnostavan, että hän on ollut melkein jokaiselta ekologianluennolta.
“Kenelle muullekaan”, Kaspar vastaa ja kaivaa repustaan täydeltä näyttävän vihkon. Sen välistä putoaa valokuva ja Valke nappaa sen lattialta, ennen kuin Kaspar ehtii. Kuvassa on pieni vene, joka voisi näyttää suloisen kuluneelta, jos olisi kiinnostunut veneistä siinä mielessä. Valke työntää valokuvaa takaisin Kasparille. Se vaikuttaa henkilökohtaiselta, eikä Valkella ole aikomustakaan sekaantua Kasparin henkilökohtaiseen elämään. Kaspar ottaa kuvan vastaan ja kirjoittaa sitten jotain sen toiselle puolelle, ennen kuin ojentaa sen takaisin Valkelle. Se on osoite. Valke on avaamassa suutaan, mutta Kaspar ehtii ensin.

“Pidä se”, Kaspar sanoo. “Ainakin tiedät, mitä etsiä, jos sellainen hetki tulee.” Valke pyöräyttää silmiiään ja työntää kuvan farkkutakkinsa taskuun, eikä sano Kasparille enää mitään koko luennon aikana.

***

Kolme viikkoa sen jälkeen Valke melkein itkee, kun hän työntää kätensä takkinsa taskuun, ja hänen sormensa hipovat sitä valokuvaa. Sade hakkaa katuja ja lammikot alkavat jo kerääntyä, mutta Valke muistaa jälleen Kasparin. Kasparin, jolla on vene.
« Viimeksi muokattu: 24.07.2022 14:11:40 kirjoittanut Lyra »

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 665
Valke ja Kaspar ovat ihania<3 heidän tarinansa tässä oudoksi muuttuneessa maailmassa, jossa turvana on vain pieni vene ja toinen toisensa, on kiehtovaa luettavaa. Ensimmäistä kertaa oikeastaan mietin, minne kaikki muut menivät ja miksi he jättivät Valken jälkeen. Tykkäsin kivasti tuosta luentosali -takaumasta ja valokuvan taakse kirjoitetusta osoitteesta<3 mielenkiinnolla odotan, miten tämä tarina jatkuu ja nuo eri trilogiat ovat hieno tapa jäsennellä tätä!
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥