Tämä teksti on kirjoitettu luovan kirjoittamisen verkkopajaan, jossa ensimmäisenä tehtävänä oli huomaamisharjoitus ja jonkin arkisen asian huomioiminen ja jakaminen. Innostuin kirjoittamaan pölystä, sillä se on kaikessa arkisuudessaan ja tympeydessäänkin lopulta aika inspiroivaa.
Lämmin kiitos, jos luet! ♡ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.
✳
Pidän kuulokkeet korvilla ja musiikin kovalla kotiovea avatessani, jotten vain olisi kuulematta sitä, mitä en enää voi kuulla. Ronnie James Dio revittelee sateenkaaresta pimeässä, kun astun eteiseen, jonka lattialla minun jalkani ovat ainoat. Vastassa on vain hiljaisuus, joka uhkaa hyökyä ärisevien kitaroidenkin läpi.
Ripustan valjaat tutulle paikalleen naulakkoon ja kieputan hihnan niiden kaveriksi. Kaksikko jää riippumaan villakangastakkini viereen murheellisena. Kolmikkoa ei enää ole.
Aktiivisuusranneke muistuttaa kello kolmen pyykkitupavarauksesta. Pidän itseni kiireisenä ja hyödyllisenä temuamalla pyykkitelineen olohuoneeseen odottamaan ja rastittamalla samalla päänsisäistä to do -listaani:
✓ työpaikkailmoitusten tarkistaminen, ✓ lenkki, ✓ pyykit. Hymähdän Diolle ajatellessani, että voisin kai palkita itseni ruksimalla olemassaolonkin. Hengittämisen. Tänä tiistaipäivänä mikään ei ole itsestäänselvyys. En kuitenkaan pysty ruksimaan sitä, mitä juuri äsken tapahtui. En suostu palaamaan sinne, mistä juuri saavuin. Tänään on jo vaikeaa, eikä vaikeasta kannata tehdä mahdotonta.
Vilkaisen aktiivisuusrannekkeen kelloa. Pyykkivuoroon on puoli tuntia, ja minä seison tyhjänpanttina keskellä olohuonetta. Tuntuu kuin kiire olisi yhtäkkiä kirvonnut käsistäni. Ajatukseni kiertävät kuumeisesti sen ympärillä, millä voisin täyttää seuraavan puolituntisen. En ole vielä syönyt välipalaa. Nemon iltanappulat pitäisi laittaa turpoamaan.
”Ei”, sanon ääneen. Sana hukkuu rumpujen ryskeeseen, mutta sen paino saa minut säpsähtämään. Riuhtaisen kuulokkeet korviltani.
Hiljaisuus humisee. Kevättalven aurinko lankeaa huoneen poikki pitenevän päivän elinvoimalla ja valaa näkyviin lattianrajassa leijailevat pölyhiukkaset. Ne ovat hienoja ja hentoja, ja ne vellovat huoneilmassa erottamattomana osana sen olemassaoloa. Minä tuijotan. Näyssä on jotain hypnoottista. Koko pitkän ja pimeän talven hiukkaset ovat pysytelleet piilossa, mutta nyt ne tanssivat vaitonaista, vähäeleistä tanssiaan. Minä tuijotan yhä vain, kunnes tajuan näkeväni ilman, jota hengitän. Sitten tajuan todella hengittäväni.
Minä hengitän. Minä
olen olemassa. Tänään on ollut vaikea, melkein mahdoton päivä, mutta siitä huolimatta minä palasin kotiin ja otin kuulokkeet korviltani. Nyt minä kohtaan silmästä silmään olemassaolon rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden. Jään yksin. Nemo ei enää hengitä, mutta minun pitää yhä jaksaa. Melkein tunnen, kuinka se tuuppii polvitaivettani kuonollaan.
Mennään, tule jo. Kai se on minun sateenkaareni pimeässä, pölyni ilmassa.
Noukin puolilleen latkitun vesikupin olohuoneen lattialta, kaadan veden lavuaariin ja kuivaan lattialle pirskoneet pisarat rätillä. Teen kaiken viimeistä kertaa. Hymyilen karvoille ja kuolalle samalla kun valo varjostuu kyynelistä.
Samassa tiedän, mitä teen seuraavan puolituntisen ja koko loppuelämän.