Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11
Genre: Draama
Päähenkilöt: James Potter ja Hestia Jones
Tiivistelmä: James ei voinut harhauttaa noitaa, joka oli pelannut hänen kanssaan neljä vuotta huispausta samassa joukkueessa. Hestia tunsi hänen kaikki harhautuksensa. Kirjoittajan sana: Historioitsija Plutarkhos kirjoittaa, että senaattori Cato lopetti senaatissa pitämänsä puheet aina kertomalla mielipiteensä siitä, että Karthago oli tuhottava. Tää asia on huvittanut mua jo pitkään, joten halusin kirjoittaa sen pohjalta ficin, jossa tosin ei käsitellä Karthagoa, Rooman senaattia tai historioitsija Plutarkhosta, vaan huispausta, rakkautta ja elämänvalintoja. Ja mulle poikkeuksellisesti tässä tekstissä ei viitata kuolemaan sanallakaan!
Tämä ficci osallistuu Anne Michaels –haasteeseen, saamani sitaatti on kursiivilla tekstin lopussa.
Ja muuten olen sitä mieltä, että Kenmaren Kanahaukat on tuhottavaVuotavassa noidankattilassa oli tiistai-iltana hiljaista. Sirius Musta, James Potter, Peter Piskuilan ja Hestia Jones istuivat nurkkapöydässä suuren kaappikellon vieressä. Kello oli juuri lyönyt yhdeksän kertaa, ja Peter haukotteli ja hieroi silmiään.
”Minä taidan kohta lähteä kotiin.”
”Ääh, älä viitsi. Ota toinen kermakalja”, Sirius sanoi ja viittilöi jo tarjoilijalle: ”Kermakalja minulle ja hänelle.”
”Minulle myös. Jones?” James sanoi, mutta Hestia pudisti päätään ja kohotti puolilleen juotua kermakaljaansa. Tarjoilija oli jo lähdössä tiskille, mutta James huikkasi vielä hänen peräänsä:
”Ja jos teillä on Noita Luudanvarsien uusin numero, niin tuo sekin.”
”Sinähän tilaat sitä lehteä”, Peter sanoi ja haukotteli taas.
”Uusin numero on tullut tänään, en ole vielä ehtinyt lukea sitä. Mutta olen varma, että se on mielenkiintoisempaa seuraa kuin sinä”, James näpäytti.
”Hei, minua väsyttää. Uusi työ ottaa veronsa.”
”Miten sinä olet viihtynyt Pyhässä Mungossa?” Hestia kysyi ja Peter kohautti olkiaan.
”Ihan hyvin kai. Vaikka onhan vastaanottotyöntekijänä ehkä tylsintä ikinä.”
”Mennäänkö katsomaan huispausta lauantaina? Kenmaren Kanahaukat ja Kadlein Kanuunat pelaavat Vanukkalassa kuudelta”, Sirius vaihtoi puheenaihetta ikään kuin osoittaakseen, että Peterin työ todellakin oli tylsintä ikinä.
”Sopii”, Hestia ja Peter vastasivat oitis. Kaikki kääntyivät katsomaan Jamesia, joka oli yllättäen mennyt vaikeannäköiseksi. Samassa tarjoilija laski pöydälle kolme kermakaljaa ja huispauslehden. James nappasi sen heti, avasi ensimmäisen aukeaman ja mutisi katsettaan lehdestä nostamatta:
”Minulla on lauantaina muuta menoa.”
”Ai niin, oliko teillä silloin se päivällinen Lilyn vanhempien luona?” Peter kysyi, ja Siriuksen ja Hestian katse kohtasi pöydän yli. Hestia puraisi huultaan ja laski katseensa nopeasti kermakaljaansa. Siriuksen olisi tehnyt mieli potkaista sääreen häntä tai Peteriä, ihan sama, kumpaa. Lilystä puhuminen Hestian seurassa oli sama kuin jos veisi ilkiön kristallipallokauppaan, siitä tuli ihan yhtä rumaa jälkeä. Mutta Peter, joka ei tiennyt Hestian ja Jamesin väleistä, ei nytkään nähnyt, miten satutetulta Hestia näytti ja miten James ratkaisi asian syventymällä lukemaan Noita Luudanvarsien pääkirjoitusta. Siriuksen teki mieli potkaista häntäkin. Hetken oli kiusallisen hiljaista, mutta sitten James kakoi kurkkuaan ja sanoi reippaasti:
”Ludo Bagman pistää taas parastaan pääkirjoituksessa. Kuunnelkaa nyt tätä lopetusta:
Kadlein Kanuunat on viime aikoina antanut varsin ala-arvoisia esityksiä, enkä usko, että joukkueella on mitään asiaa liigaan ensi kaudella. Onnittelen kuitenkin joukkuetta merkkipäivän johdosta ja toivon mitä valoisinta tulevaisuutta. Ja muuten olen sitä mieltä, että Kenmaren Kanahaukat on tuhottava. Miten Kanahaukat liittyvät mitenkään tähän juttuun Kanuunoiden juhlavuodesta? Ja miten pääkirjoituksessa edes voi laukoa omia mielipiteitään näin estottomasti?”
”Eihän se ole mikään salaisuus, että Ludo ei kestä Kanahaukkoja. Ei sen jälkeen, kun Mafalda Zabini alkoi jahdata kaatojen ja Ludon sijaan kaatoja ja Gilderoy Lockhartia”, Sirius sanoi ja Peter nauroi. Hestiakin hymähti.
”Huispaus ja romantiikka pitäisi pitää visusti erillään toisistaan”, Peter julisti hyväntuulisena eikä taaskaan huomannut, miten pöydän tunnelma jäätyi ja James hautautui syvemmälle lehteensä. Siriusta inhotti nähdä paras ystävänsä niin epätoivoisena ja lyötynä. James ja Lily olivat olleet puoli vuotta sitten kuukauden verran tauolla, ja sen aikana Hestian ja Jamesin välit olivat lämmenneet. Sirius olisi voinut kertoa heti, miten kaikki tulisi päättymään: lopulta James palaisi Lilyn luo. Ja niin oli käynyt. Sirius ei voinut kuin ihmetellä, miten Hestia vielä kesti Jamesia silmissään, olkoonkin, että he olivat olleet ystäviä vuosikaudet, aina ensimmäisistä yhteisistä Rokelikon huispausjoukkueen treeneistä lähtien.
”Vaikuttaapa tämä harvinaisen tylsältä numerolta”, James sanoi ja heitti lehden pöydälle. Sitten hän tarttui kermakaljaansa ja joi sen yhdellä kulauksella puolilleen.
”Tuliko sinulla kiire Lilyn luo?” Peter kiusoitteli ja Siriuksen teki mieli leipoa häntä turpaan.
Vittu tätä sakkia. ”Ei tullut. Minun tuli jano, kun Bagman suoltaa niin kuivaa tekstiä”, James sanoi ja joi tuoppinsa tyhjäksi. Sitten hän kolautti sen tarpeettoman kovaa pöydälle.
”Älä nyt leikistä suutu. Sitä paitsi vakavasti puhuen: eikö sinulla ja Lilyllä oikeasti ala olla jo vähän kiire suunnitella häitä? Toukokuu tulee yllättävän pian”, Peter sanoi ja sai aikaan dominoefektin: Sirius huudahti
ei saatana, tyhjä tuoppi, josta James oli vielä pitänyt kiinni, räsähti pirstaleiksi ja Hestia, joka oli juuri ollut kurottamassa lehteä pöydältä, sai suuren lasinsirpaleen kämmenselkäänsä. Noita Luudanvarsien kansi, jossa Mafalda Zabini hymyili valkoista hymyään, sai päälleen veripisaroita. Kättään yhä koholla pitävä Hestia ei tuntunut huomaavan lasinsirpaleita tai verta. Hän tuijotti kalvenneena ja suu raollaan Jamesia, joka tuijotti takaisin.
Voi saatana, Sirius toisti väsyneesti ymmärtäessään, ettei James ollut kertonut Hestialle häistä.
Peter tuijotti kolmikkoa mitään ymmärtämättä. Sirius otti pöydältä kermakaljansa, poimi sieltä suurimmat lasinsirpaleet ja joi. Tämän tilanteen James saisi selvittää aivan itse.
Lopulta Jamesiin tuli eloa. Hän veti taikasauvan taskustaan, otti Hestian verisen käden omaansa ja osoitti sitä sauvallaan. Muutamaa loitsua myöhemmin pöytä oli puhdas, lasinsirpaleet olivat poissa ja Hestian käsi, jota James yhä piteli omassaan, oli kiedottu valkoiseen sideharsoon.
”Minä olen todella pahoillani”, James sanoi hiljaa ja nosti katseensa Hestian silmiin. Silloin Hestiaan tuli eloa, hän riuhtaisi kätensä irti Jamesin omasta, nosti nahkalaukkunsa olalleen ja käveli kohti ovea. James avasi suunsa, mutta Sirius laski kätensä hänen kädelleen.
”Anna hänen mennä. Anna hänen nyt vihdoinkin mennä.”
xxxx
Kahta päivää ja kolmea Jamesin lähettämää kirjettä myöhemmin Hestia seisoi Jamesin portailla. Hänen musta polkkatukkansa oli likainen ja silmien alla oli tummat varjot.
”En uskonut, että tulisit”, James sanoi päästäessään Hestian ohitseen eteiseen.
”Sinä et antanut vaihtoehtoja. Lily ei ole kotona?”
”Hän on hoitamassa siskoaan. Petunia on raskaana ja voi koko ajan huonosti. Lily tulee vasta huomenna.”
”Hyvä”, Hestia sanoi koruttomasti ja ripusti ulkoviittansa naulakkoon. Sitten hän kääntyi Jamesia kohti. Hetken he seisoivat vastakkain ja vain katsoivat toisiaan. Hestia näytti todella kurjalta eikä James uskonut itsekään näyttävänsä juuri paremmalta. Varovasti ja koko ajan Hestian kieltoa odottaen James otti muutaman askeleen lähemmäs noitaa ja kietoi sitten kätensä Hestian ympärille. Hestia jähmettyi ensin, mutta nosti sitten kätensä Jamesin ympärille ja painoi päänsä vasten hänen rintakehäänsä.
Hestia oli Lilyä lyhyempi ja jäntevämpi.
Huispaaja. Hän sopi Jamesin syliin täydellisesti, mutta sitä ei saanut ajatella nyt.
”Sinä täriset. Mennään olohuoneeseen, takassa on valkea”, James sanoi, mutta ei tehnyt elettäkään irrottaakseen otettaan. Hetken kuluttua Hestia nosti päätään, ja James tunsi niin suurta halua suudella häntä, että se teki melkein kipeää. Hestia ehkä luki hänen ajatuksensa hänen katseestaan, koska päästi irti halauksesta, otti Jamesin käden omaansa ja johdatti hänet olohuoneeseen.
He istuutuivat sohvalle takkatulen ääreen. James katsoi Hestian kättä, joka oli yhä hänen omassaan. Siinä ei ollut enää sidettä ja haava oli parantunut hyvin.
”Minä olen pahoillani tuosta”, James sanoi, mutta Hestia pudisti päätään.
”Ei sinun siitä tarvitse olla pahoillasi.”
”Minä olen pahoillani myös siitä, että… siitä, että en kertonut sinulle häistä. Yritin kyllä silloin, kun olimme lentämässä kahdestaan, mutta se ei tuntunut hyvältä hetkeltä ja… no, minua pelotti, miten sinä suhtautuisit. Ja pelottaa edelleen.”
”En minä aio raivota, jos sitä pelkäät. Minua ei myöskään kiinnosta kuulla, mitä sellaista Lilyssä on, mitä minussa ei ole. Minä vain… minä olen vain pohjattoman surullinen”, Hestia sanoi hiljaa ja Jamesin oli pakko laskea katseensa.
”Minäkin olen surullinen.”
”Sinun ei pitäisi olla. Sinä olet menossa naimisiin.”
”Mutta minä en tiedä…”
”Ei, älä sano mitään. Minä haluan ajatella, että sinä olet onnellinen. Silloin minun on helpompi päästää irti ja jatkaa elämääni.”
”Mutta minä…”
”Lisäksi minä haluan, että unhoitutat minut”, Hestia sanoi niin päättäväisellä äänensävyllä, että Jamesin muistoihin nousi varsin elävä kuva huispausfinaalista muutaman vuoden takaa. Oli menossa aikalisä Luihuista vastaan pelattavassa matsissa, ja Rohkelikon pukuhuoneessa käytiin taktiikkaa läpi. Kaikilla oli oma näkemyksensä asiaan, ja lopulta Hestia oli huutanut hälinän yli myöhemmin legendaksi nousseen lauseen: ”Nyt, pojat saatana, vain voitetaan.” James hymyili muistolle, mutta hymy kuoli hänen kasvoilleen, kun hän tajusi, mitä Hestia oli hetkeä aikaisemmin sanonut.
”Unhoitutan sinut?”
”Niin. Minä haluan, että pyyhit minun mielestäni huispauksen maailmanmestaruuskisat.”
James ei tiennyt, mitä sanoa. Kesällä hän ja Hestia olivat jakaneet teltan ollessaan katsomassa huispauksen maailmanmestaruuskisojen viimeisiä otteluita. James oli muutamaa viikkoa aikaisemmin eronnut Lilyn kanssa, ja hän oli kyllä arvannut etukäteen, mihin Hestian vieressä nukkuminen johtaisi. Mutta sitä hän ei ollut osannut arvata, miten hyvältä ja oikealta se tuntuisi.
”Miksi sinä haluat unohtaa jotain niin ihanaa?” James kysyi hiljaa.
”Minä en kestä muistaa, miltä sinä tunnut. Minä en kestä herätä sinun kosketuksesi mielessäni ja muistaa sitten, että jaat vuoteesi toisen kanssa”, Hestia sanoi värittömällä äänellä ja Jamesia oksetti.
”Hestia…”
”James, minä olen päättänyt tämän jo. Unhoituta minut.”
James nosti katseensa Hestian ruskeisiin silmiin.
Nyt, pojat saatana, vain voitetaan, ne sanoivat.
”Entä jos se menee pieleen? Minä en ole kovin hyvä…”
”Peterhän kertoi juuri pari päivää sitten, miten sinä olit unhoituttanut ne kaksi jästiä, jotka olivat nähneet Peterin taikoneen matkalla Vuotavaan noidankattilaan.”
Helvetin Matohäntä.”Minä… minä en tiedä, missä minun sauvani on.”
”No nyt on kyllä todella epätoivoinen selitys”, Hestia sanoi ja hänen suupielensä nyki vähän. James ajatteli, että antaisi vaikka isoisältä perityn luutakompassinsa, jos näkisi hymyn noidan riutuneilla kasvoilla.
”Ei kun minä olen tosissani. En ole nähnyt sitä aamupalan jälkeen.”
Hestia pyöräytti silmiään.
”Sinun kohtaloksesi koituu vielä se, että et pidä sauvaa taskussasi.”
Jamesin teki mieli vastata, että Hestia itse hänen kohtalokseen koituisi, mutta noita oli jo noussut seisomaan ja etsiskeli sauvaa kirjahyllystä. Jameskin nousi sohvalta ja kumartui katsomaan sen alle. Hän muisti kyllä, että sauva oli keittiössä teepannun vieressä, mutta toivoi, että Hestia tulisi toisiin ajatuksiin, jos saisi aikaa harkita.
Hormipulveriastiaan kurkistettuaan Hestia kuitenkin sanoi:
”Puhuitko sinä aamupalasta? Ehkä sauva on keittiössä.”
”Totta. Minä menen katsomaan.”
”Ei. Minä menen”, Hestia sanoi ja oli jo matkalla. James huokaisi ja kumartui lisäämään takkaan puita. Hän ei voinut harhauttaa noitaa, joka oli pelannut hänen kanssaan neljä vuotta huispausta samassa joukkueessa. Hestia tunsi hänen kaikki harhautuksensa.
James nousi seisomaan Hestian tullessa olohuoneeseen Jamesin sauva kädessään. Hän ojensi sen Jamesille. Sauva Jamesin kädessä ei ollut koskaan tuntunut yhtä vastenmieliseltä.
”Minä en ihan totta haluaisi tehdä tätä”, James sanoi, vaikka tiesi sen olevan turhaa.
”James. Minä ihan totta haluaisin jatkaa elämääni. Ja minä haluan, että me voimme olla taas ystäviä. Se ei onnistu, jos minun mielessäni pyörii koko ajan kuvia yhdessä vietetyistä öistä.”
James olisi halunnut vastata, että ne kuvat eivät jättäneet myöskään häntä rauhaan, mutta sellaisen ääneen sanominen olisi ollut väärin Lilyä kohtaan. Niinpä James vetäisi syvään henkeä ja nosti sauvansa kohti Hestiaa. Takkatuli välkkyi noidan päättäväisistä silmistä. Sekunnit tuntuivat muuttuvan minuuteiksi, mutta James ei saanut pakotettua itseään loitsimaan.
”Minä rakastin jokaista hetkeä niissä öissä”, Jamesin oli lopulta pakko sanoa. Hestian katseeseen nousi jokin muu tunne kuin päättäväisyys, mutta James ei halunnut kiduttaa heitä kumpaakaan enää yhtään enempää:
”Unhoituta.”
Hestian kasvot valahtivat hetkeksi ilmeettömiksi. Sitten hän ravisteli päätään, näytti hetken pöllämystyneeltä ja hymyili sitten hämillisenä:
”Mitä sinä sanoitkaan äsken?”
”Kysyin, että haluaisitko teetä”, James valehteli sujuvasti, mutta mieli raskaana.
”Juu, mielelläni. Ja sitten voisimme laittaa pystyyn veikkauksen ylihuomisen huispausmatsin tuloksesta”, Hestia sanoi ja kuulosti pitkästä aikaa omalta itseltään. Ensin noidan pirteä ääni tuntui Jamesista hyvältä, mutta matkalla teepannun luo hänen mieleensä hiipi kauhea aavistus. Oliko hän pyyhkinyt Hestian mielestä jotakin muutakin kuin yöt teltassa?
”Tuota… etkö sinä ole minulle vihainen?” James kysyi varovasti täyttäessään teepannua. Hestia oli seurannut häntä keittiöön ja istuutunut pöydän ääreen.
”Ai siitä, että sinä menet naimisiin? En tietenkään. Sinä olet minun ystäväni, totta kai minä toivon, että sinä tulet onnelliseksi.”
James kääntyi katsomaan Hestiaa. Hestia istui sillä tuolilla, jolla Lily aina istui. Kaikki tuntui kamalan väärältä, jotenkin nurinkurisen irvokkaalta. Mutta ainakin Hestia tuntui voivan paremmin kuin hetkeä aikaisemmin. Noidan silmät näyttivät yhä surullisilta, mutta hänen huulillaan leikki pieni hymy hänen sanoessaan:
”Ja muuten olen sitä mieltä, että Kenmaren Kanahaukat on tuhottava.”
xxx
Seuraavalla viikolla tapahtui kaikenlaista. Kenmaren Kanahaukat voitti liigamestaruuden, Ludo Bagmanista tuli Noita Luudanvarsien kaikkien aikojen nuorin päätoimittaja, ja Lily kertoi odottavansa lasta.
Viisi kertaa James oli vähällä pyytää Siriusta pyyhkimään hänen mielestään huispauksen maailmanmestaruuskisat. Mutta viisi kertaa hän päätti, että menneisyyttään ei kannattanut juosta pakoon, koska siellä se kuitenkin olisi, jossakin syvällä hänessä.
Ja sitä paitsi...
Nyt, pojat saatana, vain voitetaan.
On summer nights we lay in your dark garden,
limbs still hot in the impossibly cold grass,
as the whistle found its way to us,
through the sound of the leaves, through moonlight.
Weaving through the summer night
neighborhood noises of fans and barking dogs,
shouting games and night tag,
and the metal lids of trash cans circling the sidewalk
as raccoons cast them aside with one swipe of the paw.
Every night the trains came,
passing through that particular empty station of the heart,
where some part of us longs to follow
and is left behind.
– teoksesta Railtracks
