Dance to my rhythm | K-11. Slash. 11. osa 2.1.!!

[Cora]

Title: Dance to my rhythm
Rating: K-11
Genre: Romance, fluff, drama 
Pairing: Sergey/Vlad, Sergey/Artem
Beta: Shawny
Summary: Vladimir, tuttujen kesken Vlad, on lupaava kilpatanssijan alku. Hänellä menee hyvin tanssiparinsa kanssa ja he menestyvät, mutta Vlad huomaa vähitellen kiintyneensä nuoreen tanssinopettajaansa Sergeyhin. Sergeyllä on miesystävä, mutta hänkin alkaa kiinnostua itseään muutamaa vuotta nuoremmasta oppilaastaan. Valitseeko Sergey lopulta miesystävänsä Artemin vai oppilaansa Vladin?

A/N: Mistäs aloitan? Nooh, vaikka siitä, että aloitin tämän tarinan suunnittelun viime syksynä ja kirjoituksen alku keväästä, ja nyt on kasassa sen verran lukuja, että voin alkaa julkaisemaan tätä. Tämä on vasta toinen tarina, jonka julkaisen yksin, jännittää…
Hahmot ja paikat, jotka tässä tarinassa esiintyvät kuuluvat minulle ja Shawnylle. Kahdella hahmolla on esikuvansa oikeassa maailmassa, mutta nimet on muutettu, ettei kukaan vahingossakaan tunnista heitä
Varoituksia tähän väliin… Tämä tarina sisältää kliseitä. Olen karsinut betani avulla pahimmat pois, mutta kaikkea en ole saanut pois. Toivottavasti kestätte.
Kiitokset vielä Shawnylle, ilman häntä en olisi saanut ensimmäistäkään lukua valmiiksi. Ja summary on myös hänen käsialaansa, pienin muutoksin.
Toivon, että teillä on yhtä mukavaa Vladin ja Sergeyn seurassa kuin minulla on ollut ja kaikenlaista kommenttia otan mielelläni vastaan.



1. Kutsu
Vlad

”Missä ne kengät oikein ovat?” ajattelin ääneen penkoessani sekaista vaatekaappiani.
”Dima, minne sinä olet piilottanut tanssikenkäni?” Kysyin pikkuveljeltäni, joka virnuili katsellessaan touhujani toiselta huoneen kahdesta sängystä.
”En ole piilottanut niitä mihinkään. Itse sinä olet hukannut ne”, hän sanoi.
Huokaisin tuskastuneena ja jatkoin kaapin penkomista.
”Mutta sinä jätit ne eteiseen viimeksi, kun tulit tanssitunnilta”, Dima sanoi venyttelevällä äänellä.
”Olisit heti sanonut”, tiuskaisin ja suljin vihaisena kaapin oven.
”Sinä vain syytit minua, niin ei huvittanut kertoa”, Dima kommentoi.
Loin vielä yhden kylmän katseen pikkuveljeeni ja lähdin sitten etsimään kenkiäni alakerrasta.

Kengät löytyivät juuri sieltä, missä Dima oli sanonut niiden oleilevan, eteisestä. Nappasin kengät nurkasta ja tungin ne laukkuuni vaatteiden ja juomapullon kaveriksi.
”Lähden nyt!” huusin ovelta pukiessani takkia.
”Moikka vaan. Ole mahdollisimman kauan poissa”, Dima huusi huoneestamme.
”Vain sinun mieliksesi!” Vedin oven kiinni perässäni ja astuin ulos kirpeään syyssäähän. Lähdin kävelemään kohti keskustaa, jossa tanssisali sijaitsi.

Oli lauantai iltapäivä ja kadut täyttyivät lenkkeilevistä ihmisistä, jotka halusivat nauttia syksyn yhdestä harvoista aurinkoisista päivistä. Maa peittyi monivärisistä lehdistä, jotka saivat askeleeni kahisemaan. Sellaisena päivänä ei voinut olla huonolla tuulella, huomasin hymyileväni aivan ilman syytä. Hymyni kuitenkin haihtui pian, sillä kuulin tutun äänen takaatani.
”Vlad! Odota!”
Huokaisin, pysähdyin ja käännyin ympäri nähdäkseni tanssiparini Lucian hölkkäävän hengästyneenä luokseni.
”Luulin, ettet aio pysähtyä ollenkaan”, Lucia sanoi pysähdyttyään viereeni. ”Huusin sinua monta kertaa.”
”En minä kuullut”, vastasin ja lähdin taas kävelemään.
”Etpä tietenkään”, Lucia mutisi.

Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Huomasin Lucian vilkuilevan minua välillä kuin harkiten aloittaisiko keskustelun vai ei.
Tyttö oli ollut tanssiparini vasta noin vuoden verran. Kaikki pitivät meitä hyvänä parina ja tanssi meiltä sujuikin, mutta se, että me olimme pelkkä tanssipari, ei tuntunut millään mahtuvan Lucian päähän. Olin oppinut pitämään hänestä, mutta hän ei ollut minulle kuin pelkkä ystävä. Olin ajan myötä huomannut, että hän olisi halunnut olla kanssani muutakin kuin ystäviä, mutta olin kuin en olisi huomannutkaan. Ei minulla ollut aikaa mihinkään suhteisiin.

Vihdoin saavuimme talolle, jossa tanssisali sijaitsi. Kävin nopeasti vaihtamassa vaatteet tunkkaisessa pukuhuoneessa ja suunnistin sitten tanssisaliin. Heti astuessani sisään toistaiseksi tyhjään tanssisaliin tunsin tulleeni kotiin. Rakastin jokaista asiaa siinä paikassa: sen ominaista tuoksua, tanssikengistäni lähtevää kopisevaa ääntä vasten puista lattiaa, rauhallista musiikkia. 
Pyörähdin muutaman kerran iloisena enkä huomannut kenenkään tulevan saliin.
”Enemmän voimaa toiseen käteen”, kuulin jonkun sanovan.
Pysähdyin ja huomasin toisen tanssiopettajani, Sergeyn, seisoskelevan selkä minuun päin musiikkien luona järjestellen levyjään.
En sanonut mitään vaan noudatin hänen ohjettaan ja pyörin ympäri salia yrittäen noudattaa myös muita piruetteihin liittyviä sääntöjä.
”Paljon parempi”, Sergey sanoi hymyillen, kun vihdoin pysähdyin. Hän oli seurannut pyörimistäni musiikkien luota.
”Kiitos”, mutisin.
”Kuule Vladimir”, Sergey aloitti hieman vaivaantuneena.
”Niin?” kysyin.
Sergey hieraisi niskaansa miettien selvästi, miten sanoisi asiansa. Katsoin häntä kulmakarvat koholla.
Mies ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä toinen tanssiopettajani Sonja ilmestyi tanssisaliin ja tervehti meitä iloisesti.
 
Sergey kääntyi takaisin musiikkiensa puoleen tervehdittyään Sonjaa kiinnittämättä minuun enempää huomiota. Jäin katselemaan nuorta tanssiopettajaani miettien, mikä oli saanut hänet niin vaivaantuneeksi.
En kuitenkaan ehtinyt miettiä tätä pitkään, sillä ihmiset alkoivat valua saliin. Myös Lucia ilmestyi viereeni seisoskelemaan.
”Mitähän me tänään tanssimme?” hän kysyi yrittäen selvästi saada minut juttelemaan kanssaan. En kuitenkaan pystynyt keskittymään hänen sanoihinsa miettiessäni Sergeytä. Lopulta Lucia luovutti ja tyytyi olemaan hiljaa.

Tanssitunti alkoi rumballa, joka kuului ehdottomasti lempitansseihini. Kävimme läpi tekniikkaa pienen koreografian kautta.
Yritin keskittyä liikkeiden tekemiseen, mutten voinut olla salaa vilkuilematta Sergeytä. Hän näytti eräälle pojalle, mitä hänen piti tehdä eräässä liikkeessä. Sergeyn liikkeet olivat niin hallittuja, laajoja, teräviä, mutta yhtä aikaa pehmeitä, juuri sellaisia kuin niiden pitikin olla. Oli lumoavaa katsoa, miten hänen täydellinen vartalonsa liikkui musiikin tahtiin kuin se olisi ollut osa sitä.
Miksi minä en osaa liikkua noin? Miten hänen vartalonsa voi taipua tuolla tavalla? Ei se ole mahdollista.

Lakkasin vilkuilemasta tanssiopettajaani, kun tanssiparini yskäisi vaivaantuneena.
”Sinä teet sitä taas”, hän mutisi.
”Teen mitä?” kysyin kärttyisesti.
”Katsot häntä”, Lucia sanoi ja lakkasi tanssimista.
”Ketä?” kysyin tyhmänä.
”Sergeytä”, Lucia sihahti.
”Mitä? Enhän! Älä enää viitsi jauhaa tuota samaa!” sanoin vihaisena. ”Jatketaan vain tanssimista.”
”En minä pahalla, mutta kun et keskity”, Lucia mutisi ja aloitimme taas liikkeen harjoittelemisen.
En minä tuijota Sergeytä, ajattelin vihaisesti. Ja jos tuijotan, se on täysin oppimistarkoituksessa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Lucia huomautti minulle Sergeyn tuijottamisesta. Aluksi huomautuksia oli tullut harvoin, mutta nykyään Lucia muistutti minua asiasta lähes joka tunti. Hänen mielestään ei ollut normaalia katsoa opettajaa niin tarkkaan.

Harjoitellessamme liikettä Sergey oli ilmestynyt huomaamattani tarkkailemaan meitä. Hänen tiukka äänensävynsä herätti minut ajatuksistani: ”Vladimir, kyllä sinä pystyt parempaankin. Jalka alkaa kyljistä, siitä saat voimaa. Tämä on ihan alkeisteoriaa. Missä sinun ajatuksesi oikein ovat?”
Nyökkäsin katsomatta tanssinopettajaani ja yritin olla välittämättä Lucian merkitsevästä ilmeestä. Toistimme liikkeen Lucian kanssa Sergeyn valvovan silmän alla.
”Hyvä, paljon parempi”, mies kehui ja lisäsi sitten vakavana: ”Vladimir, voisitko jäädä hetkeksi tunnin jälkeen? Minulla olisi asiaa sinulle.”
”Tietenkin”, sanoin yllättyneenä.
Sergey väläytti minulle tyytyväisen hymyn ja jatkoi sitten matkaansa.
”Mistä Sergey oikein haluaa puhua kanssasi?” Lucia kysyi uteliaana heti kun Sergey oli kuulomatkan ulkopuolella.
”En minä tiedä”, vastasin rehellisesti.
”Ehkä hän haluaa keskustella siitä, miksi keskittymisesi on kadonnut”, Lucia ehdotti.
En jaksanut ruveta väittämään vastaan itsepintaiselle parilleni vaan keskityin taas tanssimisesta nauttimiseen.

Tunnin loputtua jäin seisoskelemaan oven läheisyyteen ihmisten valuessa ulos salista. Lucia oli yksi viimeisistä lähtijöistä; hän näytti siltä kuin olisi halunnut jäädä luokkaan kuuntelemaan mitä asiaa Sergeyllä oikein oli. Hän lähtikin vasta luvattuani kertoa hänelle kaiken.
Sergey seisoskeli stereoiden luona lajittelemassa levyjä, kun Sonja viimein lähti hyvästeltyään meidät. Hetken hiljaisuuden jälkeen Sergey kääntyi minuun päin.
”Ah Vladimir, hyvä, että jäit”, hän sanoi hymyillen.
”Halusit puhua kanssani jostakin?”
”Niin halusin. Ajattelin tässä vain, nyt kun Sonja ei pääse mukaani ja minulla on yksi vapaalippu, haluaisitko lähteä, jos sinulla on aikaa, kanssani katsomaan tanssikilpailuja tänä viikonloppuna”, Sergey selosti yhteen putkeen.

Minulla meni hetki tajuta, mitä minulta haluttiin ja Sergey ehti vielä lisätä: ”Sinä varmasti oppisit siellä paljon.”
”Se olisi kivaa”, vastasin lopulta.
”Oikeasti?” Sergey sanoi selvästi yllättyneenä.
”Miksi ei?” kysyin.
”Ei mitenkään”, mies sanoi ja vaihtoi nopeasti aihetta sanomalla: ”Jos puhumme lisää seuraavalla tunnilla, parisi odottaa sinua jo.”
Vilkaisin salin ovelle päin ja näin Lucian kurkkimassa saliin.
”Puhutaan vain, huomiseen siis”, vastasin.
”Moi, moi”, Sergey sanoi.
”Moikka”, vastasin ja lähdin ovelle, jonka luona Lucia jo odotti minulta selontekoa siitä, mitä Sergey oli sanonut. Sillä hetkellä en kuitenkaan jaksanut murehtia uteliaan tanssiparistani vaan ajatukseni olivat jo tulevassa viikonlopussa.

 

[Meldis]

Ei kerpele! En koskaan enää aloita keskeneräisiä novelleja. No joo, se on kyllä aika mahdotonta...

Mutta, aah, rakastuin ideaan, heti kun luin sanat kilpatanssija ja opettaja. Ei sillä, en ole itse kiinnostunut kilpatanssista ja olen joutunut kituuttaen kuuntelemaan äidin ja siskon puhetta Tanssii läskien kanssa -ohjelmasta viimeisen vuoden ajan. Mutta teini-ikäiset pojat tanssimassa sitä ovat kyllä herkkua. Ja kun tässä on vielä oppilas/opettaja suhde, miten en voisi olla lukematta?
Tykkään kirjoitustyylistäsi, se on sujuvaa, eikä liian hidasta tai nopeaa. Mutta luku oli liian lyhyt! *mökötystä* No, nyt ainakin sait minut lukemaan tulevatkin osat. 
Pari kysymystä kuitenkin, ensinnäkin, minkä ikäinen Vlad on ja toiseksi, missä maassa tämä tapahtuu? Arvelin, että Venäjällä, mutta Lucia ei ainakaan minun korviin kuulosta venäjäläiseltä.

Mutta tykkään ja tykkään varsinkin tämän nimestä. Rhythm kuulosti hassulta ensin (ja näyttääkin muutan), mutta totuin jo. Iik, mitähän siellä tanssikisoissa sitten tapahtuu. Joo, jatkoa halutaan ehdottomasti.

[Cora]

Kiitos kommentistasi Diamond ^^ Kiva, että tykkäsit.
Luku tosiaan oli vähän lyhyt, mutta olen pyrkinyt pitämään osat suunnilleen saman pituisina, joten seuraavaankaan lukuun ei ole hirveästi pituutta tulossa lisää, pahoittelen.
Sitten kysymyksiisi...
Kuvittelen Vladin noin 18-vuotiaaksi, Sergeyn noin 22-24-vuotiaaksi.
Tuo toinen onkin sitten vähän hankalampi kysymys, koska en ole varsinaisesti suunnitellut tätä mihinkään tiettyyn maahan tai kaupunkiin. Satun vain pitämään venäläisistä nimistä, siksi tässä on niin paljon "venäläisiä". Jos haluat, voit ajatella tämän tapahtuvan Venäjällä
Ja jatkoa on tulossa tällä melko varmasti viikolla, kunhan saan pyydettyä betattua versiota toisesta luvusta

[Cora]

A/N: Tässä sitten tämä uusin luku Sainkin sen jo tänään Shawnyltä betattuna.
Tykkäsin tosi paljon kirjoittaa tätä lukua, en tiedä miksi, mutta minulla oli hauskaa tämän parissa. Toivottavasti teilläkin on. Ja kommenttia kaipaan edelleen ^^


2. Kilpailuissa
Sergey

Pöyhäisin mustia hiuksiani eteisen peilin edessä ja ojensin mustan farkkutakkini kauluksia. Harmaamustaraidallisen hupparini huppu pisti esiin takin alta suojaten niskani. Todettuani itseni siedettävän näköiseksi nappasin kulahtaneen olkalaukkuni ja tarkistettuani, että videokamera ja lompakko olivat mukana, jätin kerrostaloasuntoni taakseni.

Astuin kadulle, jossa minua tervehti kylmä syystuuli. Alkuviikon lämpimät ja aurinkoiset päivät olivat vaihtuneet kylmiin ja harmaisiin. Vilkaisin huolestuneena taivaalle ja toivoin, että ei alkaisi sataa ennen kuin ehtisin bussipysäkille.
Tuuli heitteli hiuksiani kasvoilleni ja farkkutakki alkoi tuntua pelkältä vitsiltä. Laitoin käteni housujeni taskuun lämmittääkseni uhkaavasti jäätyviä käsiäni, mutta ohuesta kankaasta ei ollut vastusta tuulelle.
Pelkäämäni sade alkoi jo puolessa matkassa pysäkille. Aluksi vain muutama hassu pisara putoili kasvoilleni, mutta pian sade muuttui tihkun kautta lähelle kaatosadetta. Kirosin itseni siitä, etten ollut ymmärtänyt ottaa sateenvarjoa mukaan. Vedin hupparini hupun suojaamaan kasvojani ja kiirehdin askeleitani.

Varotoimista ei ollut paljoakaan apua, sillä päästyäni turvallisesti bussikatoksen suojaan olin jo läpimärkä. Painauduin katoksen nurkkaan suojautuakseni jäädyttävältä tuulelta, mutta märät vaatteeni eivät tehneet paleltumisen estämisestä yhtään helpompaa.
Bussi saapui onneksi pian ja pääsin lämmittelemään sen sisälle. Varasin itselleni paikan mahdollisimman kauaksi ovesta ja yritin lämmitellä lähes tunnottomia käsiäni patterin yläpuolella. Katselin ulkona yhä kiihtyvää sadetta ja toivoin, että jos Vladimir sattuisi saapumaan paikalle ennen minua, hän ymmärtäisi mennä sisälle odottelemaan. 

Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä kun bussi vihdoin pysähtyi urheiluhallin eteen, huomasin, että olin saapunut paikalle kymmenen minuuttia ennen tapaamiselle sovittua aikaa. Kiirehdin lyhyen matkan pysäkiltä rakennukselle välttääkseni kastumasta enää yhtään enempää. Tarkistin vielä, ettei Vladimiria näkynyt missään ja todettuani, että hän ei ole vielä tullut astuin sisälle ihmisiä vilisevään halliin. Tervetullut lämpö iski vasten kasvojani saaden oloni tuntumaan heti paremmalta. Vedin märän farkkutakkini pois päältäni ja vein sen narikkaan. Vahtimestari, katsoi märkää takkiani epäillen, mutta vei sen lopulta roikkumaan muiden takkien joukkoon.

Menin odottelemaan Vladimiria ovien läheisyyteen ja tarkistin oliko kamerani vielä toimintakunnossa sateen jäljiltä. Todettuani sen vielä toimivan, kiitos kameralaukun suojan, keskityin katselemaan ovelle päin.
Vihdoin eräästä autosta sukelsi sateeseen tuttu hahmo. Näin hänen katselevan ympärilleen sateessa, mutta pian hän astui ovesta sisään. Hänen kasvonsa levisivät hymyyn hänen huomattuaan minut.
”Moi”, Vladimir tervehti.
”Moi”, vastasin.
Pojan lyhyet ruskeat hiukset eivät olleet ehtineet kastua sateessa toisin kuin omani ja olivat nyt täydellisesti muodossaan, saaden minut näyttämään varmaan joltain harakanpesältä. Pöyhäisin hiuksiani yrittäen saada ne edes vähän lähemmäs sitä järjestystä, jossa ne olivat olleet ennen kuin lähdin kotoa.
”Kyllä sinun hiuksesi ovat ihan hyvin”, Vladimir sanoi huvittuneen hymyn takaa.
”Voit jättää takkisi tuonne narikkaan”, sanoin huomioimatta Vladimirin sanoja muulla kuin kiitollisella hymyllä.
”Tulen kohta takaisin”, hän sanoi ja lähti viemään takkiaan.

Pääsimme sisään saliin vapaalipuilla ja lähdimme saman tien metsästämään hyviä paikkoja. Vladimir oli hiljaa lähes koko ajan, hän vain katseli ympärilleen lumoutuneena.
En ollut koskaan aikaisemmin käynyt missään vapaa-ajallani oppilaan kanssa; olin aina ollut sitä mieltä, että työ ja huvi oli pidettävä erillään ja ystävät ja oppilaat olivat eri henkilöitä. Tuntui oudolta kohdella oppilasta kuin ystävää. Toisaalta, olin tuntenut Vladimirin jo lähes kahdeksan vuotta, kun olin itsekin ollut vielä todella kokematon opettaja ja hän pikkupoika ensimmäisillä kilpatanssitunneillaan. 

Löysimme hyvät paikat katsomon keskivaiheilta, josta oli hyvät näköalat tanssilattialle, jossa tanssijat parhaillaan lämmittelivät ja kertasivat koreografioitaan. Istuimme hiljaisuudessa Vladimirin katsellessa tanssia ja minun valmistellessa kameraa.

”Sergey!” kuului tuttu ääni lähistöltä. Portaita parhaillaan kapusi eräs valmennettavistani, Aleksander, jota olin tullut tänne katsomaankin.
Tervehdin miestä, joka alkoi heti kysellä, miksi en ollut tullut tervehtimään häntä ja hänen pariaan aikaisemmin. Hänen puhevirtansa kuitenkin keskeytyi yhtäkkiä hänen tajutessaan, Vladimirin oudoista katseista johtuen, että poika oli minun seurassani.
”Anteeksi, en huomannut, että sinulla oli seuraa”, Aleksander pahoitteli ja katsoi Vladimiria vino hymy huulillaan. Toivoin, ettei Vladimir osaisi tulkita hymystä mitään.
”Ei se mitään, tässä on Vladimir, eräs lahjakkaimmista oppilaistani”, esittelin painottamalla sanaa oppilas, että mies pyyhkisi typerän vihjailevan ilmeen kasvoiltaan.
Vladimir ei kuitenkaan huomannut Aleksanderin ilmettä vaan näytti enemmän hämmentyneeltä kohteliaisuudesta, jonka olin antanut hänelle.
”Sergey vain liioittelee”, poika mutisi.
Mies nauroi vastaukseksi ja ojensi minulle käsiohjelman. Hänen ilmeensä kertoi kaiken, tiesin heti mitä oli tulossa.
”Ei kai taas?” voihkaisin turhautuneena.
Vieressäni istuva Vladimir katseli kiinnostuneena käsiohjelmaa, joka lepäsi kädessäni, ja halusi selvästi tietää, mistä oikein puhuin.
”Kyllä taas”, Aleksander vastasi.
”Milloin te tanssitte?” kysyin vaihtaen aihetta.
”Puolen tunnin kuluttua”, mies sanoi. ”Minun pitää mennä lämmittelemään. ”Mitään viime hetken vinkkejä?”
”Muista ryhti ja nauti tanssimisesta niin kyllä se menee hyvin”, kannustin.
Mies lähti jättäen minut taas kahden Vladimirin kanssa.

”Mitä siinä ohjelmassa oikein on?” poika kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Pieni painovirhe vain”, sanoin ja naurahdin ilottomasti.
”Saanko katsoa?”
”Tietenkin”, sanoin ja ojensin ohjelman hänelle.
Vladimir selaili ohjelmaa tarkasti yrittäen löytää ohjelmasta virheen, jonka tiesin olevan tahallinen ja liiankin lähellä totuutta.
Vihdoin hän pysäytti selailunsa eräälle sivulle.
”Sergay?” hän sanoi selvästi huvittuneena. ”Tapahtuuko tällaista usein?”
”Liiankin usein”, mutisin.

Vladimir naurahti iloisesti ja sanoi: ”Sinun pitää tehdä valitus.”
”Olen tehnytkin”, puuskahdin, ”mutta ihmisten mielestä on hauska kirjoittaa nimeni tuolla tavalla.”
”Sehän on törkeää”, Vladimir sanoi nyt vihaisena.
”Ei se ole niin iso juttu”, sanoin ja hymyilin Vladimirin tavallaan aika suloiselle vihanpurkaukselle, jonka tiesin aiheutuneen loukkaantumisesta puolestani.
”Minullekin tapahtui kerran aika samalla tavalla”, poika sanoi vaihtaen aihetta ja alkoi selostaa miten hänet oli nimetty kerran Vladislaviksi.

Aika kului nopeammin kuin olisin koskaan voinut uskoa. Poika oli todella puhelias, kun hän pääsi vauhtiin. Kutsuessani Vladimirin mukaan olin pelännyt kiusaantuneita hiljaisuuksia, mutta sellaisia ei tullut. Hän oli paljon kypsempi kuin antoi ymmärtää tanssitunneilla, jossa hän vaikutti hieman itsekeskeiseltä, ja meillä olikin mielenkiintoisia keskusteluita tanssista ja vähän muustakin. Hänen kanssaan oli helppo puhua ja tuntui kuin olisimme olleet ystäviä jo pitkään. 
Vladimir eläytyi myös täysin kilpailun tunnelmaan ja kommentoi kanssani Aleksanderin ja hänen parinsa tanssia, virheitä ja onnistumisia. Pari onnistuikin tansseissaan hyvin ja he onnistuivat pääsemään finaaliin.

”Heillä on hyvä mahdollisuus voittaa tämä kilpailu”, Vladimir sanoi ja hörppäsi kahviaan, jonka olin juuri käynyt hakemassa.
”Niin on”, sanoin hajamielisesti ja katselin junioreiden juuri meneillään olevaa vakioiden finaalia.
”Olet valmentanut heitä hyvin”, Vladimir sanoi.
Käänsin katseeni häneen, mutta hän oli jo kääntynyt katsomaan kilpailua.
”Kiitos”, sanoin ja sekoittelin muovisella lusikalla vielä höyryävää kahviani.
Vladimir vain kohautti hartioitaan ja alkoi kommentoida kilpailua kuin hän ei olisi sanonut mitään erikoista. Hänen sanansa kuitenkin tuntuivat hyvältä. Vaikka sain kohteliaisuuksia, tämä tuntui erilaiselta.

”Tuon potkun olisi pitänyt mennä korkeammalle, mutta eivät tuomarit sitä huomaa”, sanoin katsellessamme Aleksanderin ja hänen parinsa viimeistä tanssia, jiveä. He olivat jo tulleet viidenneksi vakioissa, mutta parin vahvempien lattarien tulokset eivät olleet vielä selvillä.
”Loistava käännös”, Vladimir kommentoi. Nyökkäsin ja yritin pitää kameran mahdollisimman vakaana.
Vihdoin nopeatahtinen tanssi loppui ja kumarrusten jälkeen oli tulosten julkistamisten aika. Kuusi finalistiparia asettui riviin tuomareiden pöydän eteen kilpailunumerojärjestykseen. Juontaja alkoi julistaa pareja aloittaen kuudenneksi sijoittuneesta parista. Lopulta jäljellä olivat enää Aleksander ja hänen parinsa ja toinen pari, joka oli suoriutunut myös hyvin.
”Ja voittaja on pari numero 105, Aleksander...”, juontajan ääni hukkui ihmisten hurraahuutoihin. Vladimir katsoi minua leveä hymy kasvoillaan ja sanoi: ”Onneksi olkoon valmentajallekin.”
”Kiitos”, sanoin hymyillen.
Hän ojensi kätensä minulle kätelläkseen minua ja tartuin siihen hymyillen. Spottivalot saivat Vladimirin ruskeat silmät hohtamaan ja hänen kasvonsa näyttivät sillä hetkellä veistosmaisilta, kun hän katsoi minua silmiin.

”Minun varmaan pitää mennä onnittelemaan voittajaparia”, sanoin ja irrotin käteni hänen kädestään.
”Minä taidan lähteä jo kotiin”, hän sanoi.
”Hyvä on”, sanoin hieman pettyneenä, olisin halunnut jatkaa mielenkiintoisia keskustelujamme vielä hetken pidempään.
 ”Nähdään sitten seuraavalla tunnilla”, Vladimir sanoi ja kääntyi lähetäkseen, mutta pysäytin hänet sanomalla: ”Vladimir, odota.”
Vladimir kääntyi minuun päin yllättynyt ilme kasvoillaan.
”Haluaisitko nähdä joku päivä? Voisimme jatkaa keskusteluamme”, sanoin.
Vladimir virnisti ja sanoi: ”Se olisi kivaa.”
Nyökkäsin ja olin itse lähdössä, kun hän vuorostaan pysäytti minun kulkuni sanomalla: ”Niin ja Sergey. Sano minua Vladiksi, kaikki ystäväni tekevät niin.”
Heitin vielä yhden hymyn hänen suuntaansa ja lähdin sitten etsimään Aleksanderia käsiini tyhjentäen kalenteriani mielessäni Vladin tapaamisen varalle.

[mawannie]

Vaikuttaa hyvältä! Luen varmasti jatkossakin ;>

PS. Jos Sergey on 8 vuotta opettanu Vladia, niin sehän on sit ollu 14-16 kun se on alottanu opettamisen? Jos se nyt on siis 22-24..

[Meldis]

Kommaamatta jäi sen takia, että olin jossain livohkassa päin puolitoista viikkoa, enkä nähnytkään konetta. Tai näin, mutten saanut käyttää sitä.

Wihuu! Ihanaa jatkoa. Että minä repesin tuolle Sergaylle.  No pöh muuten, olisin toivonut herkullista alaikäinen/täysi-ikäinen -suhdetta, mutta jos Vlad on jo 18, niin ei sitten. Et kyllä sanonut, että hän olisi yli vain, että noin... hmmm...

Kilpatanssista en tajua mitään, mutta tuli ihan mieleen, että harrastaako kirjoittaja itse? Kuulosti niin luontevalta tuo arvostelu-homma Vladin ja Sergeyn suussa. Harmi, kun heidän välillään ei tapahtunut mitään erikoista, ehkä seuraavan keskustelun aikana sitten. 
Oi, että kun tämä on loistava. Tykkään minä-muodosta, sellaisia kirjoituksia täällä on aivan liian vähän. Ja kun vielä kerrotaan molempien näkökulmasta. Pian jatkoa, niin laitan kommenttiakin. Tällä kertaa nopeammin, lupaan sen. 

[Cora]

Kommenttia, kiva ^^

mawannie: Kyllä sen ikäisiäkin opettajia on, mutta he eivät vain ole täyspäiväisiä sellasia. Mukava tietää, että luet.

Diamond: Kiitos kommentistasi, piristit harmaata päivääni  ^_^
Harrastan tanssia, en varsinaisesti kilpatanssia, koska minulla ei ole paria, mutta kyllä siinä suunnilleen samoja asioita oppii
Olen aina tykännyt kirjoittaa minä-muodossa, se sujuu vain kaikista luontevimmin.
Jatkoa tulossa melko varmasti tällä viikolla, näppis on vähän hajalla, mutta eiköhän kirjottaminen onnistu 

[Amnesiac]

Jesh, jatkoa.^^<3 Huomasinkin juuri, että en ole kommentoinut ensimmäistä osaa ollenkaan, mistähän sitten mahtaa johtua.ö_Ö

Noh, joka tapauksessa itse asiaan, vaikka minulla ei olekaan paljoa sanottavaa. Idea on mielenkiintoinen, hyvä, tarkemmin sanottuna oikeastaan loistava minun makuuni. Opettaja/oppilas suhteita on aina vain niin mukava lukea tavallisissa tarinoissa (ficeissä eivät minuun iske). Sen lisäksi rakastan kaikkia tanssiin liittyviä tarinoita, en vain tiedä miksi, kun tanssi ei kuitenkaan ole ikinä ollut millään tavalla minun lajini, vaikka sitä jonkin aikaa harrastinkin.
Nimi myös on mielenkiintoa herättävä, vähän liiankin puoleensavetävä, sillä sen ansiostahan minä tämänkin avasin juuri, kun olin päättänyt, että enää yhtään keskeneräistä en aloita. Siinä minun itsehillintäni taas nähtiin, mutta oikeasti, hyvien tarinoiden jatkon odottaminen vain on yhtä tuskaa.:'<

Satun vain pitämään venäläisistä nimistä, siksi tässä on niin paljon "venäläisiä". Jos haluat, voit ajatella tämän tapahtuvan Venäjällä :D 

Mitämitä, eikö tässä olekkaan missään sanottu, että tämä ei sijoitu Venäjälle? o_O Olin melkein varma siitä, mutta näköjään sitten väärässä.:D Noh, joka tapauksessa olen sitä mieltä, että tämä tapahtuu Venäjällä ja sillä sipuli.: >>

Pidin 2. osasta enemmän. Siinä oli enemmän kuvailua, joka on aina hyvä asia ja teksti oli omaan korvaani sujuvampaa kuin ensimmäisessä osassa.

öhhh, tulipas hyödytön kommentti.:D
No niin, kuitenkin ei sitten muuta kuin jatkoa tulemaan!

[Cora]

Oih, kommentteja ^^

Amnesiac: Kommenttisi piristi kivasti, kiitos siitä.
Rakastan tanssia, joten minusta on ihanaa kirjoittaa siitä. Kiva, että joku muukin tykkää ^^
Pidin itsekin toisesta osasta enemmän. Se on edelleen lempilukuni, vaikka olen jo muutaman luvun sen jälkeen kirjoittanut.

zcuny: Kiitos kommentistasi, kiva tietää, että tykkäsit ^^ Jatkoa luvassa siis nyt

A/N: Tässä sitten kolmas luku, jossa tutustutaan uusiin tuttavuuksiin. Vähän pidempään kesti, kun on toinen projeti tässä samaan aikaan kesken, mutta jatkoa yritän laittaa n. 1-2 viikon välein.
Toivottavasti tykkäätte tästä ja en panisi pahakseni, jos kommenttia laittaisitte ^^

3. Artem
Vlad

Hauskan Sergeyn kanssa vietetyn lauantain jälkeen hän ei maininnut sanallakaan sovitusta tapaamisestamme. Hän oli alkanut kutsua minua Vladiksi tanssitunneilla ja oli muutenkin paljon tuttavallisempi. Tämä herätti Luciassa epäilyitä, vaikka olin kertonut hänelle lähes kaiken kisojen tapahtumista. Ihan kuin hän olisi ollut mustasukkainen kaikille ihmisille, jotka halusivat viettää aikaa kanssani.

Perjantain tanssitunnilla minua alkoi jo huolestuttaa oliko Sergey unohtanut tapaamisemme vai oliko hän muuttanut mieltään koko asian suhteen.
”Eikö Sergey ole vieläkään puhunut mitään uudesta tapaamisesta?” Lucia kysyi harjoitellessamme erästä valssipyörähdystä.
”Ei”, vastasin kommentoimatta asiaa enempää.
”Miksihän?” Lucia mietti ääneen.
En vastannut vaan pyöräytin häntä musiikin tahtiin.
”Ehkä sinun pitää muistuttaa häntä”, tyttö jatkoi itsepintaisesti.
”Ihan kuin haluaisit, että menen Sergeyn kanssa jonnekin”, huomautin.
Lucia tuhahti ja jatkoi taas hiljaa tanssimista, kunnes taas keksi toisen syyn aloittaa keskustelun kanssani.

Minua jäi kuitenkin mietityttämään Lucian sanat siitä, että minun pitäisi muistuttaa Sergeytä tapaamisesta. Tunnin jälkeen pakkasin tavarani tavallista hitaammin ja olinkin pian kahden Sergeyn kanssa luokassa. Mies ei huomannut läsnäoloani pakatessaan tavaroitaan selkä minuun päin. Yskäisin saadakseni hänen huomionsa.
Sergey kääntyi yllättyneenä minuun päin, mutta hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän huomasi, kuka häiritsi hänen pakkaamistaan.
”Vlad”, hän sanoi iloisesti. ”Hyvä, kun olet vielä täällä.”
Katsoin opettajaani yllättyneenä.
”Kiinnostaisiko sinua lähteä tänään katsomaan erästä jalkapallo-ottelua?” Sergey kysyi ennen kuin ehdin kertoa oman asiani.
”Jalkapalloa?” totesin hämmästyneenä. Sergey ei mielestäni vaikuttanut mieheltä, jota jalkapallo kiinnostaisi.
”Eräässä kahvilassa näytetään ottelu isolta kankaalta”, hän kertoi. ”Mutta ymmärrän, jos sinulla on jo muuta menoa.”
”Kyllä minä voin lähteä”, sanoin hetken mietittyäni.
”Hyvä”, Sergey sanoi. ”Nähdäänkö elokuvateatterin edessä kahdeksalta? Kahvila on ihan siinä lähellä.”
”Nähdään vaan”, vastasin ja heilautin kättäni hyvästiksi.

**

Kävellessäni illalla kohti elokuvateatteria yritin kuvitella Sergeyn jalkapallopaidassa ja huutamassa suuren stadionin katsomossa itseään puolet isompien miesten seurassa. Ajatus oli niin huvittava, että se sai minut hymyilemään.
Kun saavuin elokuvateatterille, näin Sergeyn jo odottelevan minua ovien läheisyydessä. Hän puhui juuri puhelimessa ja näytti kiihtyneeltä eikä hän huomannut saapumistani. Kun pääsin lähemmäs, kuulin selvästi hänen sanansa.
”Älä jaksa. Me menemme vain kahvilaan.”
Hetken hiljaisuus.
”Hyvä on, nähdään sitten illalla. Moikka.”
Sergey laittoi huokaisten puhelimen kiinni ja huomasi vihdoin läsnäoloni.
”Vlad! Kuinka kauan sinä olet siinä seisoskellut?” Sergey kysyi näyttäen hetken pelästyneeltä.
”En pitkään”, vastasin.
”Hyvä”, hän sanoi rentoutuen silminnähden. ”Mennäänkö?” 
”Mennään vaan”, vastasin ja lähdin puikkelehtimaan Sergeyn perästä ihmisvilinän läpi.

Oli perjantai-ilta, joten kaduilla oli paljon ihmisiä. Myös kahvila, jonne Sergey minut vei, oli tupaten täynnä. Ottelu ei ollut vielä alkanut, mutta paikat lähimpänä kangasta olivat varattuja ja muutamilla paikalla olevista miehistä oli kannattamansa joukkueen pelipaita.
Sergey johdatti minut melko kaukana innokkaimmista faneista olevaan pöytään, josta oli kuitenkin melko hyvä näkymä kankaalle.
Sergeyn riisuessa takkiaan odotin, että hänellä olisi ollut päällään juuri samanlainen pelipaita kuin muillakin, mutta hänellä olikin päällään musta kauluspaita, josta muutama ylimmistä napeista oli jätetty rennosti auki.
”Otatko jotain juotavaa?” Sergey kysyi.
”Kyllä, kiitos. Vaikka mehua”, sanoin.
Sergey hymyili valinnalleni ja meni kassalle tilaamaan juomamme.

Kahvila jossa olimme, olisi varmasti ollut todella viihtyisä ilman jalkapallofaneja. Se oli sisustettu kodikkaasti eivätkä pöydät olleet liian lähellä, mikä antoi jokaiselle pöydälle oman rauhansa. Viereisessä pöydässä istui vähän vanhempi pariskunta keskustellen omiaan, mutta kun Sergey palasi juomien ja hieman liian avoimen paitansa kanssa, saimme osaksemme paheksuvia katseita. Sergey ei kuitenkaan välittänyt heistä vaan istuutui viereeni ja ojensi minulle lasin appelsiinimehua.
Kiitin häntä ja siemaisin mehuani.

Ottelu alkoi melkein heti ja keskityimme katsomaan sitä. Jalkapallo ei oikeastaan kiinnostanut minua ja yritinkin peittää haukotuksiani. Sergey ei myöskään kiinnittänyt huomiota pelin kulkuun. Hän katseli paljon mieluummin ohi kulkevia ihmisiä.
Lopulta, kun ottelua oli kestänyt 15 minuuttia katkaisin hiljaisuuden väliltämme.
”Miksi sinä kutsuit minut tänne?” kysyin.
Sergey nosti katseensa minuun päin yllättynyt ilme tummanruskeissa silmissään.
”Miten niin?” hän kysyi.
”Kun jalkapallo ei kiinnosta sinua”, totesin. 
Sergey naurahti ja hämmensi lusikallaan jo varmasti jäähtynyttä teetään.
”Miksi sinä suostuit?” hän kysyi.
”Ajattelin, että ei se niin kamalaa voi olla, jos sinäkin kerran pidät siitä”, vastasin rehellisesti.
”Minä ajattelin, että sinä voisit pitää siitä”, Sergey vastasi hymyillen.

Hymyilin hetken hämilläni hänelle, kunnes Sergey vaihtoi aihetta alkamalla puhua päivän tanssitunnista. Aihe oli huomattavasti mukavampi ja pian keskustelu sujui taas kuin lauantaina. Sergeyn kanssa oli mukava jutella. Hän elehti aina paljon käsillään puhuessaan ja hänen äänenpainonsa vaihtelivat puheenaiheen mukaan. Huomasin miettiväni, miksi en ollut koskaan ennen viettänyt aikaa Sergeyn kanssa muuten kuin tanssitunnilla. Ehkä, koska hän ei ollut koskaan aikaisemmin kutsunut minua mihinkään.

Juuri kun olimme keskustelemassa Sergeyn muista opetusryhmistä, kahvilaan astui mies. En olisi muuten huomannut miestä ollenkaan, mutta Sergey tuijotti häntä kasvot kalpeana. Sergey vilkaisi minua pelästyneenä ja käänsi taas katseensa mieheen.
Mies pysähtyi pöytämme viereen ja katsoi Sergeytä hymyillen. Miehellä oli vaaleat kiharat hiukset ja vihreät silmät, joiden katse oli nauliintunut Sergeyhin.
”Moi, kulta”, mies sanoi ja kumartui Sergey puoleen.
En aluksi tajunnut, mitä hän teki, mutta kun hänen huulensa koskettivat Sergeyn huulia, tajusin, että hän suuteli Sergeytä.
Sergeyn silmät olivat aluksi auki ja hän katsoi suoraan minua silmiin, mutta kun mies nosti käden hänen niskaansa ja hyväili hänen hiuksiaan, Sergey rentoutui ja vastasi vihdoin miehen suudelmaan. En ollut koskaan elämässäni tuntenut oloani yhtä kiusalliseksi. Tanssinopettajani suuteli silmieni edessä vierasta miestä ja tuntui selvästi nauttivan siitä. Myös muut ihmiset kahvilassa olivat kääntyneet katsomaan miesten suutelua. Viereisen pöydän pariskunta päästi järkyttyneitä ääniä ja alkoi tehdä lähtöä.

Vihdoin Sergey työnsi miestä hellästi rintakehästä saadakseen hänet irti itsestään.
”Artem, mehän olemme sopineet, että emme suutele julkisilla paikoilla”, Sergey sanoi miehelle. Mies kohautti hartioitaan ja veti itselleen tuolin ja istui lähes kiinni Sergeyhin.
”Etkö aio esitellä minulle ystävääsi?” mies kysyi ja käänsi katseensa minuun ensimmäistä kertaa.
Sergey näytti siltä kuin olisi taas muistanut, että minä olin myös paikalla. Hän katsoi minua näyttäen siltä, että olisi valmis vajoamaan maan alle.
”Artem, tässä on oppilaani Vladimir”, Sergey sanoi. ”Vladimir, tässä on… poikaystäväni Artem.”
”Poikaystävä?” minulta lipsahti.
”Yksi ja ainut”, Artemiksi esitelty mies sanoi ylpeänä ja kietoi kätensä Sergeyn harteille. Sergey näytti vaivaantuneelta, mutta ei selvästi kehdannut ravistella Artemin käsiä poiskaan.

En tiennyt mitä minun oletettiin tekevän. Artem näytti siltä, kuin olisi halunnut minun lähtevän ja Sergey siltä kuin olisi halunnut puhua kanssani, mutta ei Artemin ollessa paikalla.
”Kauanko te olette olleet yhdessä?” kysyin katkaistakseni vaivaantuneen hiljaisuuden. Kysymys ei selvästikään ilahduttanut Sergeytä.
”Hieman yli vuoden”, Artem sanoi ja katsoi Sergeytä hymyillen.
”Okei…” mutisin. ”Minun pitää varmaan lähteä.”
”Hyvä on”, Artem sanoi turhankin nopeasti ja liiankin hilpeästi.
”Ei sinun tarvitse lähteä”, Sergey sanoi, mutta ei tarpeeksi tosissaan saadakseen minut jäämään.
”Kyllä minun pitää. Nähdään sitten tanssitunnilla”, sanoin ja yritin vääntää kasvoilleni jotain hymyn tapaista.
”Nähdään”, Sergey sanoi ja katsoi minua puhutaan-tästä-myöhemmin- ilmeellä.

Kun olin juuri kahvilan ovella, kuulin Sergeyn sanovan Artemille vihaisesti: ”Sinun ei pitänyt tulla. Minähän kielsin.”
”Tulin vain katsomaan oliko minulla mitään syytä olla mustasukkainen. Selvästikään ei ole”, Artem sanoi.
En jäänyt kuuntelemaan, mitä Sergey vastasi, vaan lähdin harppomaan kohti kotia yrittäen karkottaa mielestäni kuvan Artemista suutelemassa Sergeytä. 

[Amnesiac]

Hahaa, uusi osa jälleen, kivaa.^___^ Jostain aloittaakseni Artem on kamala. Ei sillä tavalla, että olisit epäonnistunut jotenkin kirjoittaessasi, vaan sillä tavalla, että en pidä tuollaisista ihmisistä. Kamala. Yök. Vai onkohan se sitten vain sitä, että minä haluan Sergeyn ja Vladin vain yhteen ja Artem on asioiden tiellä? ;)

Joka tapauksessa uusi osa oli myös todella kiva, etenemisvauhti tarinassa on ainakin tähän asti ollut ihan hyvä ja se jatkui myös kolmannessa osassa. 2. osa on edelleen sujuvampi ja parempi ja pidän sen kirjoitustavasta enemmän kuin tästä tai ensimmäisestä. Kuvailu on myös tässä jäänyt kakkosta vähemmälle. Noh, sanoithan kyllä itsekin, että 2. on lempilukusi näistä, enkä ihmettele, se on edelleen paras. Jokin tässä oli kuitenkin kivempaa, tapahtumat kenties, en osaa sanoa. Tykkäsin kuitenkin. Jos en olisi jo ylistänyt ideaa maasta tavaisiin, kehuisin sitä nytkin, mutta kun tiedät sen olevan minun mielestäni loistava, jätän sanomatta.;)

Kiitti jatkosta, pyydetäänpäs sitten samantien lisää.8'))

[Meldis]

Jihuu! Jatkoa!

Jalkapalloa? Yllätti vähän ja nyt tuli mieleen, että ollaan Englannissa tai Espanjassa. 
Aargh! Kerpeleen Artem. Sergey voi saman tien hankkiutua eroon siitä ja tajuta, että vieressä on joku paljon parempi poikaystäväksi kelpaava kuin Artem... Artem on kyllä kiva nimi, mutta se ei vaikuta siihen, mitä ajattelen herrasta.

Hm, hm, ihanaa tekstiä jälleen, toimintaa odottelen edelleen, jospa vaikka Sergey kaipaa lohduttajaa erottuaan Artemista.  *vink, vink* Joo, joo... Jatkoa haluan pian. Ja pahoittelen kommentin lyhyyttä.

[Cora]

Kivaa, kommentteja!

Amnesiac: Tiedän, että Artem on kamala. Ei hänestä pitänyt tulla kamalaa, mutta jotenkin siinä vain kävi niin. Kiitos kommentistasi ^^

Diamond: Kiitos kommentistasi. Jalkapallo, juuh... Se vain sattui olemaan ainut urheilulaji, mikä tuli sillä hetkellä mieleen. Mutta Venjähän pärjäsi ihan hyvin jalkapallon EM-kisoissa, vaikka en vieläkään myönnä, että tämä sijoittuu Venäjälle

Kommenttien antaminen ei edelleenkään ole kiellettyä

[Cora]

A/N: *Huokaus* Tässä sitten tämä neljäs luku, hirveän aikavälin jälkeen.
Ihan näin kommenttina tästä luvusta: en pidä tästä yhtään. Hävettää ihan tuo tekstin taso, onneksi viides luku ei ole yhtä kamala... Ja älkää hirttäkö, kun tein Artemista näin hirveän ihmisen.
Nojoo, sitten itse lukuun, toivottavasti tykkäätte enemmän kuin minä. Kommenttia toivon edelleen, olisi kiva tietää, ketkä tätä lukevat ^^


4. Rakkaustarina
Sergey

”Minä lähden nyt!” huusin Artemille ja nappasin harjoituskassini lattialta.
Artem tuli eteiseen hymyillen unisesti. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa olivat vielä sekaisin nukkumisen jälkeen ja hän siristeli silmiään eteisen lampun kirkkaassa valossa.
”Joko sinun pitää mennä?” hän kysyi hieman pettyneenä ja katseli minua ilmeellä, jota oli vaikea vastustaa.
”Kyllä minun pitää mennä. Työt kutsuvat”, sanoin hymyillen ja järjestelin vielä hiuksiani peilin edessä.
Artem tuli viereeni ja kietoi kätensä vyötärölleni ja veti minut lähelleen. Hän suukotti minua poskelle ja sitten huulille. Hänen paljas ylävartalonsa painautui omaani vasten. Nostin käteni hänen olkapäilleen ja annoin kädessäni olleen laukun pudota lattialle. Saavuttaessaan eteisen maton laukun sisältä kuului ilkeä räsähdys.
”Hitto, se puhelin”, mutisin suudelmien välistä.
”Älä välitä siitä”, Artem sanoi ja hiveli selkääni.

Vaati vielä hetken ennen kuin sain irrottauduttua Artemin suudelmien vaativasta otteesta.
Työnsin häntä kevyesti olkapäistä ja sanoin: ”Minä myöhästyn töistä.”
”Hittoon työt”, Artem sanoi ja suuteli minua uudelleen.
Työnsin Artemin taas pois, nyt vähän voimakkaammin saadakseni hänet uskomaan, että olin tosissani.
”Artem, ihan totta”, sanoin ja irrotin hänen kätensä hellästi ympäriltäni.
Artem tuhahti ja astui kauemmas päästäen minut vihdoin lähtemään.
”Nähdäänkö me illalla?” mies kysyi.
”Minulla on tunteja opetettavana, siellä menee varmaan aika myöhään. Menen omalle asunnolleni”, sanoin pahoitellen.
”Harmi”, Artem sanoi pettyneenä.
”Soitan sinulle vaikka huomenna”, sanoin ja avasin asunnon oven.
”Moikka”, Artem sanoi selvästi tyytymättömänä ratkaisuuni.
En välittänyt hänen tuimasta ilmeestään vaan hyvästelin hänet ja suljin oven.

Kävelin läpi harmaan kaupungin kohti työpaikkaani. Matkalla sain tilaisuuden miettiä, miten lähestyisin Vladia. Poika ei ollut puhunut minulle viikkoon, vain muutaman sanan sen illan jälkeen, kun Artem oli ilmestynyt kahvilaan keskeyttämään juttutuokiomme. 
Olin ollut aluksi vihainen Artemille, mutta tämä oli taas onnistunut lepyttämään minut olemalla yli-ihana poikaystävä. Vlad ei puolestaan ollut yhtä helppo lepyttää. Olin koko viikon miettinyt sopivaa tapaa lähestyä häntä, mutta en ollut vielä keksinyt sellaista.

Saavuin vihdoin työpaikkaani, Kasmirin päiväkodin pihaan. Kun astuin pihalle portista, minua vastaan ryntäsi kiljuva lapsilauma. Hymyilin lapsille, kun he kaikki yrittivät kertoa minulle kuulumisiaan yhtä aikaa. Liityin muiden hoitajien joukkoon pihalle vietyäni laukkuni kaappiin.
Pilvinen taivas alkoi vihdoin rakoilla ja aurinko paistoi lämmittäen viileää päivää. Käänsin kasvoni aurinkoon ja suljin silmäni. Taustalla kuuluivat lasten iloiset äänet. Juuri tällaisia hetkiä rakastin työssäni, sen lisäksi, että rakastin olla lasten kanssa.

Avasin silmäni, kun tunsin jonkun nykäisevän minua takin helmasta. Katsoin alas ja näin pienen pojan, Wassilyn, jos muistin oikein, seisovan vieressäni itkeneen näköisenä.
”Mikä hätänä?” kysyin ja nostin pojan syliini. Poika näytti minulle naarmuisia kämmeniään.
”Kaaduitko sinä?” kysyin. Poika nyökkäsi ja nyyhkäisi.
”Mennään sisälle puhdistamaan nuo”, sanoin ja lähdin kantamaan häntä sisälle.
Menimme suoraan lääkekaapille, joka sijaitsi hoitajien pukuhuoneessa. Poika katseli silmät suurina huonetta, jonne hän ei ollut ennen päässyt. Laskin Wassilyn huoneessa olevalle penkille ja menin etsimään tarvittavia tavaroita lääkekaapista.
Aloin puhdistaa pojan käsiä tämän yrittäessä näyttää urhealta. Katsoessani hänen kasvojaan ajattelin, miten en itse luultavasti koskaan tulisi samaan lapsia. Adoptoiminen oli kyllä mahdollista, mutta vaikeaa. Olin kuitenkin aina haaveillut, että saisin oman pojan, jolle voisin opettaa kaikkea ja jonka saisin nähdä kasvavan. Tätä haavetta en ollut koskaan kertonut kenellekään, en edes Artemille.

Lopulta sain laitettua laastarin pojan käteen. Hän hymyili iloisesti, kun sanoin, että hän oli pärjännyt hienosti ja että hän voisi palata leikkimään.
”Kiitos”, poika sanoi vielä ovelta ennen kuin vipelsi tiehensä. Hymyilin hänen jälkeensä. Tämä oli myös asioita, joita rakastin työssäni. Vain pienet asiat, joita lapset tekivät, saattoivat pelastaa muuten täysin surkean päivän.
Artem ei ollut koskaan ymmärtänyt, mikä minua viehätti lasten kanssa työskentelyssä. Hänen sanojaan lainaten hän ’ei koskaan kestäisi kiljuvia kakaroita häärimässä ympärillään kaiken päivää’. Hänen asenteensa lapsia kohtaan oli yksi syy miksi en ollut koskaan kertonut hänelle haaveistani adoptoida lapsi.

**

Tanssisali oli lähes täynnä, kun astuin sinne. Sonja tervehti minua iloisesti, mutta huomautti myöhästymisestäni. Töissä oli mennyt pitkään ja bussikin oli ollut myöhässä.
Vaihdettuani vaatteet menin laittamaan musiikkia. Huomasin sivusilmällä Vladin seisoskelevan Lucian kanssa melko lähellä senhetkistä olinpaikkaani ja katselevan minua.
”Älä tuijota Sergeytä”, kuulin Lucian sanovan. ”Hän huomaa vielä.”
Vlad sihahti hänelle jotain vastaukseksi, mutta paljon hiljaisemmalla äänellä, joten en kuullut, mitä hän sanoi. Hymyilin kuitenkin Lucian kommentille Vladin tuijotuksesta. 

Aloitimme Sonjan kanssa tunnin samballa ja lopetimme quickstepillä. Vlad käyttäytyi minua kohtaan samalla tavalla kuin koko ajan kahvilaepisodin jälkeen. Hän kuunteli neuvojani, mutta ei ottanut puheeksikaan, että voisimme puhua asiasta.
Tunnin loputtua jäin odottelemaan ovien läheisyyteen, että Vlad lähtisi. Hän oli yleensä viimeinen lähtijöistä, mutta sinä päivänä hän karkasi ovesta ensimmäisenä. Jouduin ottamaan muutaman juoksuaskeleen saadakseni hänet kiinni ennen kuin hän ehti pukuhuoneeseen.

”Vlad, haluan puhua kanssasi”, sanoin ja pysäytin Vladin tarttumalla häntä käsivarresta kiinni. Vlad käännähti katsomaan minua yllättyneenä. Päästin irti hänen kädestään, sillä hänen katseensa vaelteli vuorotellen käteni ja kasvojeni välillä.
Vlad nyökkäsi. ”Hyvä on.”
”Mennään takaisin tanssisaliin puhumaan, siellä ei ole ketään”, sanoin ja lähdin kävelemään takaisin tanssisalille Vladin seuratessa perässäni.
Menimme sisään tanssisaliin, joka tyhjeni hitaasti. Lopulta, kun viimeisetkin uteliaat oppilaat olivat lähteneet, suljin oven.
Vlad seisahtui lähelle ovia ja katsoi minua odottavana.
”Se mitä siellä kahvilassa tapahtui…” aloitin, mutta Vlad keskeytti minut.
”Ei meidän tarvitse puhua siitä. Ei minua häiritse, että sinä olet…” hän ei kuitenkaan saanut lopetettuaan lausettaan, joten viimeistelin sen hänen puolestaan.
”Että olen homo.”
”Niin”, Vlad sanoi ja nyökkäsi.
”Tiesin, että ymmärtäisit kyllä.”
”Mistä sitten halusit puhua?”
”Artemista.”

Vlad yritti kovasti peittää inhoavaa ilmettään, mutta ei onnistunut siinä.
”Mitä hänestä?” poika kysyi lopulta.
”Haluaisin selittää vähän tarkemmin meidän suhdettamme”, sanoin varovasti.
Nyt Vlad ei edes yrittänyt peittää inhoavaa ilmettään. Hän näytti siltä kuin ei olisi kestänyt edes ajatusta Artemista ja minusta. Hänen ilmeensä satutti minua. En halunnut hänen pitävän minua inhottavana, koska se sai minut tuntemaan itseni juuri sellaiseksi.
”Jos sinä välttämättä haluat”, Vlad sanoi ja risti kätensä rinnalleen.
”Haluan. Ehkä se selventää sinulle jotain”, sanoin ja hymyilin pienesti.
Vlad ei vieläkään näyttänyt innostuneelta kuulemaan, mitä minulla oli sanottavana, mutta pieni hymy kareili hänen huulillaan ja hän katsoi minua pää kallellaan.

”Tapasin Artemin noin kolme vuotta sitten, kun aloin opettaa erästä tanssikurssia. Artem oli eräs parhaista oppilaistani parinsa kanssa. Meistä tuli vähitellen ystäviä ja Artem opetti minut lopulta hyväksymään itseni ja sen mitä olin. Vähitellen, aivan huomaamattani, rakastuin häneen...”
”Tanssiiko Artem enää?” Vlad kysyi keskeyttäen minut.
”Ei”, vastasin.
”Miksi ei?” Vlad kysyi. Hän alkoi selvästi kiinnostua tarinastani.
”Koska hän loukkasi nilkkansa. Noin puolitoistavuotta sitten Artem oli tanssikisoissa parinsa kanssa. Kesken wieninvalssin hän kompastui parinsa pukuun ja he kaatuivat. Artem putosi nilkkansa päälle ja se vääntyi niin pahoin, että lääkäri sanoi, että Artem ei enää koskaan voi tanssia, ainakaan pitkiä aikoja ja usein. Hän joutui lopettamaan harjoittelun. Se muutti häntä, vaikka yritin lohduttaa häntä parhaani mukaan. Hänestä tuli katkera ja piikittelevä. Silloin olimme seurustelleet jo jonkun aikaa.”

Taas oli aika Vladin lisäkysymyksille.
”Mutta Artem sanoi teidän seurustelleen vasta vähän yli vuoden”, Vlad sanoi kummastuneena.
”Olin juuri pääsemässä siihen”, sanoin hymyillen huvittuneesti. Vlad näytti katuvalta ja antoi minun jatkaa.
”Minun ja Artemin suhteen alku oli sen parasta aikaa. Hänen onnettomuutensa jälkeen kaikki muuttui. Hänestä tuli katkera ja mustasukkainen. Rakastin häntä kaikesta huolimatta sokeasti, ehkä liiankin sokeasti.” Pidin pienen tauon miettien voisinko kertoa Vladille kaiken. Mutta kun Vlad katsoi minua odottavasti, en halunnut kieltää häneltä mitään. ”Hän nimittäin petti minua erään miehen kanssa.”
”Miksi hitossa te sitten olette edelleen yhdessä?” Vlad huudahti järkyttyneenä.
”Koska minä annoin hänelle anteeksi, ainakin jollakin tasolla. Olimme erossa monta kuukautta ja koko sen ajan Artem yritti valloittaa minut takaisin. Lopulta päätin antaa hänelle toisen tilaisuuden luullen, että voisin unohtaa kaiken ja olla onnellinen hänen kanssaan. Mutta en tiedä enää rakastanko häntä samalla tavalla kuin ennen. Ehkä rakastan hänessä sitä, että hän rakastaa minua.”
”Miksi te olette vielä yhdessä, jos et kerran ole onnellinen hänen kanssaan?” Vlad kysyi kummastuneena.
”Kaikki ei ole niin yksinkertaista”, vastasin kommentoimatta asiaa sen enempää.

Vastaus näytti mietityttävän Vladia ja hän katsoi minua pohtivasti. Hän katsoi minua silmiin lähes lumoutuneen näköisenä eikä selvästi huomannut ollenkaan tuijottavansa minua. 
”Tarvitsetko kyytiä kotiin?” kysyin lopulta keskeyttäen hänen tuijottelunsa.
”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa”, Vlad sanoi.
”Ei tietenkään”, sanoin hymyillen.
”Menen vaihtamaan vaatteet”, Vlad mutisi ja lähti pukuhuoneille päin.

 **

Vihdoin pysäytin autoni Vladin perheen talon eteen. Matka oli ollut hiljainen Vladin antamia ajo-ohjeita lukuun ottamatta. Vlad oli uppoutunut täysin omiin ajatuksiinsa, mutta hän vilkuili minua aina välillä mitäänsanomaton ilme kasvoillaan.
Istuimme autossa hiljaisuuden vallitessa, vaikka olimme olleet perillä jo hetken.
”Sergey…” Vlad aloitti lopulta.
”Niin?” sanoin ja käännyin katsomaan hänen ruskeita silmiään.
”Tehdäänkö jotain joku päivä?” Vlad sanoi hymyillen ujosti. Ujo ilme näytti oudolta hänen kasvoillaan, jotka yleensä olivat niin itsevarmat, mutta sai hänet näyttämään tavallaan aika suloiselta.
Hymyilin hänelle lempeästi ja sanoin: ”Tehdään vain.”
”Näemme sitten ylihuomenna”, Vlad sanoi innostuneena ja nappasi laukkunsa takapenkiltä koskettaen vahingossa kättäni matkalla. Vlad ei näyttänyt edes huomaavan kosketusta, mutta minä kyllä huomasin. Sydämeni alkoi lyödä tiheämmin, mikä sai minut siirtämään käteni nopeasti pois. 
”Moikka”, Vlad sanoi ja hyppäsi kepeästi ulos autosta.
”Moikka”, vastasin ja hieroin kättä, jota hän oli koskettanut.
Vladin mentyä sisään käynnistin auton ja lähdin ajamaan kohti keskustaa, jossa minulla oli vielä muita tunteja opetettavana, kiitollisena muusta ajateltavasta. 

[Amnesiac]

Jipii, jatkoa.^^<3
Voi, älä toki yhtään häpeä, minä ainakin tykkäsin tästä, enkä pitänyt tätä mitenkään huonona. Itse asiassa minä oikeasti tykkäsin tästä osasta. Ja vaikka en Artemista pidäkään kovin paljoa näiden osien perusteella, oli silti mukava kuulla hänestä ja Sergeystä hieman lisää. Silti hän saisi minun puolestani jättää Artemin vaikka saman tien...8)

Viimeinen kappale oli parasta tässä osassa, minä tykkäsin, vaikka melko tavallisiahan tuon kaltaiset jutut novelleissa ja muissa ovatkin. Voi, että Vlad ja Sergey olisivat niin suloinen pari loppujen lopuksi...^^<3 Toivottavasti tuo Sergeykin tajuaa sen lopulta ja saa heivattua sen Arteminsa huitsinnevadaan.: D

Mutta juu, jatkoa kiitos!

[Vio]

Sain viimein aikaiseksi kommentoida, on pitänyt tehdä niin jo pitkään.
Tykkään aika lailla käyttämistäsi venäläisistä nimistä, eroavat tavanomaisista suomen/englanninkielisistä. Tosin se häiritsee hiukan, että kirjoitat Sergeyn yyllä, oon suomenkielisissä teksteissä tottunu näkeen sen iillä kirjoitettuna. (Lisäksi luen sen koko ajan Sergaynä, mutta se on mun vika. xD) Sekin on tässä tekstissä hyvää, että käsitellään tanssia, toista valtavirrasta poikkeavaa aihetta, ja hyvin asiantuntevasti. Näkee, että harrastat itsekin.
Ja minä satun tykkäämään opettaja/oppilas-jutuista.

Sitten tarkempaa kommenttia osien mukaan.

Osa 1
Tykkäsin tuosta alun kenkienmetsästyksestä (ja Dimasta).

Heti astuessani sisään toistaiseksi tyhjään tanssisaliin tunsin tulleeni kotiin. Rakastin jokaista asiaa siinä paikassa: sen ominaista tuoksua, tanssikengistäni lähtevää kopisevaa ääntä vasten puista lattiaa, rauhallista musiikkia.

Tuo kohta oli jotenkin suloinen. :3

Osa 2

Pöyhäisin mustia hiuksiani eteisen peilin edessä -- nappasin kulahtaneen olkalaukkuni --

Pöyhäistä ja kulahtanut on niin kivoja sanoja, että niistä täytyy kehua erikseen.

Vahtimestari, katsoi märkää takkiani epäillen --

Ei pilkkua vahtimestarin jälkeen.

Pojan lyhyet ruskeat hiukset eivät olleet ehtineet kastua sateessa toisin kuin omani ja olivat nyt täydellisesti muodossaan, saaden minut näyttämään varmaan joltain harakanpesältä.

Ei pilkkua tuohonkaan, lauseenvastikkeitä ei suomessa eroteta muusta lauseesta pilkulla. Sergun hiushuolet ovat muuten hauska lisä.

”Anteeksi, en huomannut, että sinulla oli seuraa”, Aleksander pahoitteli ja katsoi Vladimiria vino hymy huulillaan.

Hehehe.
Sergay-"painovirhe" oli aika hauska, vaikka nyt luenkin nimen koko ajan sellaisena.

Osa 3

”Ehkä sinun pitää muistuttaa häntä”, tyttö jatkoi itsepintaisesti.
”Ihan kuin haluaisit, että menen Sergeyn kanssa jonnekin”, huomautin.

:'D Tässä tuli jotenkin mieleen, että Lucia on slashari ja parittaa Vladia opettajalle, kun ei tätä itse voi saada.
Tuo, että Sergu kutsui Vladin katsomaan jalkapalloa koska arveli tämän tykkäävän siitä, ja Vlad suostui koska arveli Sergun tykkäävän, oli jotenkin awwia. Artemin tuleminen kuvioihin oli... kiehtovaa, vaikka tyyppi onkin aivan liian mustasukkainen ja vainoharhainen omaksi hyväkseen.

Osa 4
Lapsirakas päiväkotisetä-Sergu oli aww. Artem oli oma ei-pidettävä itsensä (vaikkeikaan vielä epärealistisessa mielessä). Hyvää Artemissa on se, ettei hän ole täysin kamala (pettäjä, joka hakkaa kumppaniaan ja vihaa eläimiäkin -tyyppiä), ja käytöstä voi jotenkin selittää menneisyyden kolhulla, siis sillä, että joutui lopettamaan tanssin. Ja osaa sentään olla myös yli-ihana poikaystävä. (Mutta kannatan silti Sergu/Vladia. Tietenkin.)

Noin puolitoistavuotta sitten

Puolitoista vuotta, erikseen.

”Tehdäänkö jotain joku päivä?” Vlad sanoi hymyillen ujosti. Ujo ilme näytti oudolta hänen kasvoillaan, jotka yleensä olivat niin itsevarmat, mutta sai hänet näyttämään tavallaan aika suloiselta.

Ja oli Vladkin aww. :3

Jatkoa, jatkoa!

[Meldis]

Siis, mitä ihmettä? Enkö minä oikeasti ole kommentoinut viimeisintä lukua? Pitää korjata asia heti. (luulin kyllä, että olin kommentoinut tähän...)

Joo, en edelleenkään tykkää Artemista. Aww, Sergey (meinasin muuten ihan oikeasti kirjoittaa Sregay ) on töissä lastenkodissa. Voin jotenkin hyvin kuvitella hänet sinne. Wassily oli söpö. Kaikissa viime aikoina lukemissani ficeissä/originaaleissa on ollut lapsia, jossain muodossa. Toivottavasti ei iske vauvakuume. Mutta tarha oli suloinen lisäys. Toivottavasti sitä nähdään jatkossa lisää. Ja toivottavasti Vladia nähdään siellä myös.

Jee! Sergeyllä on nyt hyvä syy erota Artemista. Olen samaa mieltä kuin Vlad, miksi hitossa he sitten enää ovat yhdessä, jos Artem the kusipää petti Sergeytä?!
Joo... Loppu oli suloinen. Ja minä tiedän, mitä he voisivat tehdä, kun tapaavat.  ....  Mie suljen suuni nyt.

Tykkäsin jälleen, actionia peliin ja samoin jatkoa, niin kommenttiakin pukkaa.

[Cora]

Amnesiac: Kiitoksia ihanasta kommentistasi, taas ^^ Kiva kuulla, että edes joku tykkäsi tästä osasta Itsekin tykkäsin tuosta viimeisestä kappaleesta, vaikka se ihan klisee olikin.

Vio: Ohoh! Oletpas jaksanut pitkän kommentin väsätä, kiitos siitä ^^
Tykkään itse enemmän kirjoittaa Sergeyn y:llä, ehkä juuri koska Sergei on niin... suomalainen. (ei sillä, että minulla olisi mitään suomalaisia nimiä vastaan)
Tuosta 1. luvun kommentistasi tuli mieleen, että Dimaa ei ole nähty taas pitkään aikaan. Hänet tavataan taas luvussa 7, jos ketään kiinnostaa XD
Tuo Sergu nimitys aiheutti aikamoisen repeämisen XD
Ja kiitos noiden virheiden pongaamisesta, korjailen

Diamond: Jos et nyt tykkää Artemista, luultavasti inhoat häntä seuraavan luvun jälkeen... Mutta kiitos kun kommentoit ja sait minut nauramaan ^^ Actionia tulossa kyllä, juuri kirjottelin yhden muksin kohtauksen, joka tullaan näkemään vähän myöhemmin. 
Jatkoa tulossa huomenna ; D

Miten minulla on ollut näin hyvä tuuri, kun olen saanut näin ihania kommentoijia ^^

~ Cora, joka käyttää selvästi liikaa hymiöitä

[Cora]

A/N: Täällä taas. Eli tässä tämä Sergeyn ja Vladin tarinan viides luku, niin kuin lupasin. Tässä luvussa actionia, tavallaan XD Ottakaa nyt sitten tuosta selvää.
Tykkään tästä luvusta, ainakin enemmän kuin 4.
Artem on edelleen kauhea ja tässä luvussa tutustutaan uusiin tuttavuuksiin.
Mutta toivottavasti tyykkäätte ja viitsitte kommentoida ^^


5. Mustasukkaisuutta
Vlad

Seisoskelin paikallisen pienen elokuvateatterin aulassa odotellen Luciaa saapuvaksi. Oli perjantai-ilta ja paikka oli täynnä ihmisiä, joilla ei ollut parempaakaan tekemistä perjantai-iltana kuin mennä katsomaan, jotain elokuvaa, joka löytyi teatterin surkeista valikoimista. En pitänyt elokuvissa käymisestä perjantaisin, mutta en ollut raaskinut kieltäytyäkään Lucian pyytäessä minut elokuviin ystäviensä kanssa. Ja koska Sergeyllä ja minulla ei ollut mitään suunnitelmia perjantaiksi, olisin joutunut istumaan kotona koko illan kotona, joten mieluummin lähdin elokuviin.   

Lucia ilmestyi paikalle 10 minuuttia myöhässä eikä hän ollut yksin. Hänen mukanaan oli pitkä varsin komea vaaleahiuksinen poika, joka katsoi minua kiinnostuneena. Poika oli kietonut kätensä vaaleahiuksisen tytön ympärille, mistä päättelin, että he saattaisivat olla pari.
”Moi, Vlad”, Lucia tervehti. ”Anteeksi, että olemme myöhässä.”
”Ei se mitään”, mutisin.
”Tässä ovat ystäväni Mihail ja Julia”, Lucia esitteli. Mihail hymyili minulle ystävällisesti, mutta tyttö hänen kainalossaan katsoi minua vähän epäillen.
”Minä voin käydä ostamassa ne liput”, tarjouduin hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Minä tulen mukaasi”, Lucia sanoi nopeasti.

Kävimme Lucian kanssa ostamassa liput erääseen romanttiseen draamaelokuvaan. Elokuva ei ollut suosikkini niistä vaihtoehdoista, joita elokuvateatterilla oli tarjota, mutta Lucia ja Julia olivat päättäneet elokuvan, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä.
Koko ajan, kun olin kahden Lucian kanssa, hän selitti jotain ystävistään ja miten mukavaa oli, kun olin tullut mukaan. Hän kertoi, että myös Mihail ja Julia harrastivat kilpatanssia ja kävivät Sergeyn tunneilla, mutta vähemmän vaativilla tunneilla. Kuuntelin hänen puheitaan puolella korvalla ja vastailin lyhyesti, jos hän kysyi minulta jotain.

Lucian kanssa oli niin erilaista kuin Sergeyn kanssa. Sergey ei pelännyt hiljaisuutta, joten hänen ei tarvinnut täyttää jokaista hiljaista hetkeä turhalla puheella. Oli kulunut jo lähes kuukausi siitä, kun Sergey oli vienyt minut kotiin tanssitunnin jälkeen. Sen jälkeen olimme alkaneet tapailemaan toisiamme useammin ja hänestä oli tullut läheinen ystävä minulle. Pystyin puhumaan hänelle kaikesta, mikä mieltäni painoi. Yksi kielletty aihe kuitenkin oli: Artem. En vieläkään voinut sietää Artemia. Ajatus, että Sergey oli yhä yhdessä hänen kanssaan, vaikka hän oli pettänyt Sergeyta, oli mielestäni sietämätön. Sergeykään ei halunnut puhua Artemista, joten oli meille molemmille helpompi vain jättää Artemista puhuminen kokonaan. Välillä tuntui kuin häntä ei olisi ollutkaan.

Palasin maanpinnalle ajatuksistani, kun menimme Lucian kanssa takaisin Mihailin ja Julian luo. He odottelivat meitä tiskin luona, jossa myytiin popcornia. Mihail hymyili taas minulle, kun ojensin kaikille liput. Hymyilin hänelle vaivaantuneesti takaisin ja ehdotin, että ostaisimme jotain syötävää.

Seisoskellessamme popcornjonossa Lucian lopumattomalta tuntuva höpötys jatkui yhä. Se kuitenkin keskeytyi, kun Mihail sanoi: ”Sergey on tuolla.”
Käännyin salamana katsomaan suuntaan, jonne Mihail katsoi. Sergey tosiaan seisoskeli saman jonon hännillä, mutta hän ei ollut yksin, Artem seisoi hänen vieressään ja piti kättään hänen hartioillaan.
”Meidän pitää mennä tervehtimään häntä”, Lucia ilmoitti.
Kassalla oleva tyttö yskäisi, mikä sai meidät kääntymään taas tiskille päin. Edessämme olleet ihmiset olivat ehtineet jo maksaa ostoksensa ja nyt kassatyttö odotti meidänkin tilaavan jotain.

Ostettuamme jotain syötävää menimme Lucia etunenässä tervehtimään Sergeytä ja Artemia. Lähestyessämme heitä kuulin Julian kuiskaavan Mihailille: ”Tuo mies tuskin on pelkkä ystävä Sergeylle. Miehen käsi on Sergeyn takapuolella.”
Hänen sanansa saivat minut melkein pudottamaan kantamani täyden popcornkupin maahan.
”Moi Sergey”, Lucia tervehti miestä, joka ei ollut huomannut saapumistamme.
Sergey kääntyi katsomaan tervehtijäänsä säikähtäneenä Artemin katsoessa vieressä yllättynyt ilme kasvoillaan.
”Ai, moi Lucia”, Sergey tervehti. ”Mihail, Julia… Vladimir.”

Sergey katsoi minua pitkään huomaamatta lähes ollenkaan muiden läsnäoloa. Ihmettelin aluksi, miksi hän kutsui minua Vladimiriksi, sillä hän ei ollut käyttänyt sitä nimeä enää pitkään aikaan. Kuitenkin, kun huomasin Artemin tiukentavan otettaan Sergeystä minut nähdessään, ymmärsin miksi hän ei kutsunut minua Vladiksi. Hän pelkäsi Artemin reaktiota.
”Sergey, etkö aio esitellä minua oppilaillesi?” Artem sanoi Sergeylle. Sergey mulkaisi poikaystäväänsä, mutta tämä mulkaisi vielä pahemmin takaisin, mikä sai Sergeyn kääntämään katseensa alas. Tämä sai minut niin vihaiseksi, että olisin halunnut mennä lyömään Artemia, mutta koska hän oli minua huomattavasti kookkaampi, en olisi luultavammin saanut häneen edes naarmua aikaan.
”Lucia, Mihail, Julia, tässä on… poikaystäväni Artem”, Sergey sanoi alistuneesti. ”Artem, tässä ovat oppilaani Lucia, Mihail ja Julia. Vladimirin sinä tunnetkin.”
Ainut meistä, joka näytti järkyttyneeltä Sergeyn mainitessa sanan poikaystävä, oli Lucia. Mihail ja Julia vain vilkaisivat toisiaan.
”Mitä te olette menossa katsomaan?” Julia kysyi ystävällisesti Lucian ollessa hetkellisesti kykenemätön puhumaan.
”Sitä uutta draamaa, en muista nimeä”, Artem vastasi Sergeyn puolesta.
”Niin mekin”, Julia sanoi hymyillen.
”Nähdään sitten siellä”, Artem sanoi ja veti Sergeyn mukanaan jonossa eteenpäin. Sergey loi vielä minuun yhden mitäänsanomattoman katseen ja kääntyi sitten Artemin puoleen.
”Me varmaan pääsemme jo sisään saliin”, Julia sanoi ja alkoi rahdata Luciaa kohti salia tytön tuijottaessa Sergeyn perään.
”Mennään sitten”, Mihail sanoi ja taputti minua tuttavallisesti olkapäälle hymyillen taas veikeää hymyään. Hymyilin hänelle takaisin osaamatta tulkita häntä ja seurasin tyttöjä saliin.

Istuimme paikoillemme salin takaosaan. Mihail halusi mieluummin istua minun kuin Julian vieressä, mikä ihmetytti minua, mutta en väittänyt vastaankaan, koska hän halusi niin.
Toivoin vielä, että Artemilla ja Sergeyllä olisi ollut liput toiseen näytökseen samasta elokuvasta, mutta kun näin heidän kävelevän sisälle saliin toivoni tästä hiipui. Miehet istuivat muutamaa riviä meitä alemmas vähän reunemmalle, mutta pysytin kuitenkin näkemään heidät liiankin selkeästi.

Mihail yritti viritellä keskustelua kanssani, mutta en saanut silmiäni irti Sergeystä ja Artemista. Artemin käsi vaelteli Sergeyn hiuksissa ja niskassa ja hän yritti selvästi saada Sergeyn huomion itselleen, mutta koska mainokset olivat jo alkaneet, Sergey oli enemmän kiinnostunut valkokankaasta kuin Artemista.

Kun elokuva vihdoin alkoi, käänsin katseeni Sergeystä ja Artemista ja yritin keskittyä valkokankaalla pyörivään kuvaan.
Elokuva ei ollut järin mielenkiintoinen, se kertoi naisista, jotka liittoutuivat miehiään vastaan, joten katseeni lähti väkisinkin harhailemaan paria penkkiriviä alempana istuviin ihmisiin.
Artem ei ollut vieläkään lopettanut Sergeyn ahdistelua. Nyt hän oli Sergeyn kaulan kimpussa. Hän suuteli sitä Sergeyn yrittäessä saada häntä keskittymään elokuvaan. Lopulta Sergeyn vastarinta murtui ja hän taivutti päätään niin, että Artem pystyi suutelemaan sitä paremmin.
Tunsin vihan kuplivan taas sisälläni. Olisin halunnut huutaa Artemia päästämään Sergeyn irti. En halunnut hänen koskevan Sergeyhin.
Miksi olin näin vihainen siitä, että joku kosketti Sergeytä? Ei minulla ollut mitään syytä olla mustasukkainen, ajattelin. Ajatus iski tajuntaani vasta hetken kuluttua: olin mustasukkainen Sergeystä! Enhän minä voinut olla. Hän oli ystäväni, ei ystävistä olla niin mustasukkaisia, että halutaan iskeä tämän poikaystävän hampaat kurkkuun.

Ajatus vaivasi minua loppuelokuvan ajan. Vaikka en enää katsonut Sergeyn ja Artemin suuntaan, en silti muistanut elokuvasta mitään.
Elokuvan lopputekstien alkaessa pyöriä huomasin Sergeyn poikaystävineen jo lähteneen.
Lähdin Lucian, Mihailin ja Julian kanssa yhtä matkaa pois elokuvateatterista, mutta erosin heistä jo heti ulos päästyämme. Mihail ja Lucia näyttivät pettyneiltä, kun en liittynyt heidän seuraansa läheiseen kahvilaan. Pahoittelin ja sanoin olevani liian väsynyt tullakseni heidän mukaansa. Lähdin kävelemään yksin kotiin saamatta yhtään järkevää ajatusta päähäni. Vain ajatus siitä, että tunsin jotain Sergeytä kohtaan, pyöri päässäni jättämättä minua hetkeksikään rauhaan.

Heti kotiin päästyäni menin kylmään suihkuun, jonka toivoin selventävän päätäni. Se ei auttanut paljoakaan, mutta rentouduin sen verran, että pystyin menemään nukkumaan.

Sinä iltana en saanut unta. Pyörin sängylläni ajatellen päivän tapahtumia. Lopulta nukahdin levottomaan uneen.
Seuraavan kerran, kun avasin silmäni, huomasin heti, etten ollut omassa sängyssäni tai edes omassa huoneessani. Sänky, jossa makasin, oli leveämpi ja siinä oli silkkiset lakanat. Nousin ihmeissäni istumaan ja katselin ympärilleni. Huone tuoksui epämääräisesti tutulta, mutta ei näyttänyt siltä.
Samassa kuulin askeleita oven takaa. Vilkaisin itseäni ja tajusin, että minulla ei ollut muuta kuin alushousut jalassani. Vedin peiton nopeasti peittämään itseäni. Hetken kuluttua ovi aukesi. En osannut yhtään odottaa, kuka ovesta oikein astuisi sisään, mutta kun ovi aukeni, en voinut muuta kuin tuijottaa tulijaa.
”Huomenta kulta”, Sergey toivotti hymyillen. ”Sinäkin olet jo hereillä.”
Kulta? Ja miksi hänellä ei ole paitaa? Onko tämä Sergeyn sänky?
”Sinähän olet vaisu tänä aamuna”, Sergey totesi kummastuneena. Hän meni vaatekaapilleen ja alkoi tonkia sen sisältöä.
”Minun pitää lähteä töihin, mutta ole kuin kotonasi. Onhan tämä pian myös sinun kotisi”, Sergey sanoi ja alkoi vetää housuja jalastaan.
”Mistä sinä oikein puhut?” en voinut olla kysymättä.
Sergey katsoi minua huvittuneena ja purskahti nauruun,
”Oliko eilisilta niin huumaava, ettet muista mitään?” Sergey kysyi.
Tuijotin häntä, kun hän veti housunsa pois vieläkin naureskellen. Käänsin katseeni pois ja tunsin punan nousevan poskilleni.
Kun taas uskalsin kääntää katseeni, näin Sergeyn seisovan sängyn vieressä hymyillen minulle rakastavasti nyt kylläkin täysissä pukeissa. Hän nosti kätensä ja kosketti kasvojani. Jähmetyin ja katsoin häntä pelokkaana. Hän kumartui ja kosketti huulillaan otsaani.
”Rakastan sinua. Nähdään illalla”, hän kuiskasi.
Silloin heräsin. Nousin istumaan ja painoin pääni käsiini. Mikä minua oikein vaivaa? ajattelin. Otsani kihelmöi edelleen Sergeyn suukon jäljiltä.

[Amnesiac]

Jeh, tulin taas ilmoittelemaan, että luen tätä edelleen.:D
Eli tosiaan, ihanaa, uusi osa! Olenkin jo odottanut tätä.:)
No niin, Artem oli yhtä kamala kuin ennenkin ellei kamalampi. Inhottava tyyppi oikeasti, en voi käsittää, miksi Sergey on tuon idiootin kanssa. Njäh, en tykkää ollenkaan.>__< Vlad olisi niiiin paljon parempi poikaystävä Sergeylle...8) Äh, minun vain on pakko haukkua Artem joka ikisessä kommentissa, ennen kuin pääsen kunnolla muihin asioihin.:D

Uusia hahmoja, kivaa.^^ Mihail ja jostain syystä erityisesti Julia vaikuttivat molemmat mukavilta hahmoilta, ei siis mitään valittamista. Luciaakin on mukava nähdä enemmänkin, hän on myös minun makuuni varsin kiva henkilö.
Teksti nyt muutenkin oli ihan tasaisen hyvää, sujuvaa ja tykkäsin jälleen kovasti. Pätkä olisi toki puolestani saanut olla hieman pitempi...;)
Lopetus oli myös tosi hyvä, vaikkakin minulta (hidasjärkisenä ihmisenä) meni hetki tajuta, että mitäs tässä nyt tapahtuikaan.:D

Taas tästä tuli tällaista itseni toistamista.
Nooh, mutta joka tapauksessa, hyvähän tämä oli ja jatkoa kaipaillaan taas!

[Meldis]

Ou jee! Jatkoa on tullut!

Uudet tuttavuudet oli kivoja ja minulle tuli jostain syystä mieleen, että Mihal (ihana nimi muuten) yrittäisi iskeä Vladia jossain vaiheessa siellä leffassa. Ehkäpä myöhemmin sitten. Joo, Artem on edelleen ärsyttävä. Ja vaikka hän on ollut ennen ihan kiva, Luciakin oli tässä luvussa jotenkin tyhmä (Lucíaa!!! :''''( Kuinka sinä saatoit kuolla?!). Mutta ei sillä tavalla, kuin Artem. Aah, en jaksa odottaa Vladin ja Lucian keskustelua Artemista. Jos sellainen on tulossa. 

Ehe ehe, Vladin uni oli kiva. Minä ihan oikeasti luulin, että se oli totta, kun luin ekat pari lausetta, mutta ei (harmi vaan) nyt sitten kuitenkaan. Toivottavasti se on enneuni. 

Jatkoa toivotaan. Taas tylsästi.