Aleksi & Joonas (K-11, teinislashia)

[Dionysos]

Ei mitään uutta sanottavaa 
Tää on vaan niin hyvä! Ja aito! 

Koukussa ja tahtoo lisää

[pikkuinen]

PAKAHDUN. Tiedätkö sen tunteen, kun hymyilyttää ja kurkussa kuplii koko ajan nauru, mutta ei saa naurettua, vaan hymyilee leveästi? Juuri se tunne minulla nyt on, onneksi kukaan ei ole kotona, näytän varmaan idioottimaiselta.

Loistava kirjoitus. Tätä luki mielellään, ei käynyt tylsäksi, etkä viivytellyt, vaan juoni kulki juuri sopivaa tahtia. Aleksi ja Joonas ovat älysuloisia, eikä missään ollut ylenpalttista angstia, joka latistaa tunnelman. Tappelusta ja riidasta huolimatta tämä on hirmu hyväntuulinen ja piristävä, johtuen kai kirjoitustyylistäsi, joka on jotenkin... ääh, ei sitä voi edes kuvailla. Rakastan humoristisia sanamuotojasi ja hahmoja, joiden luonteet on ollut helppo ymmärtää, vaikket olekkaan tarjoillut niitä suoraan lautasella.

"Aleksi, petäksä mua?" Gerbiili parkaisi käännähtäessään eturivissä tuijottamaan Aleksia ja Joonasta.

Juuri tämän takia tykkään kirjoituksestasi älyttömästi, et selvästikään yritä mitään liikaa ja huumori menee jotenkin luonnollisesti. (Ei mitään pikku-Kallen puujalkavitsejä, vaikka jos totta puhutaan, nauraisin varmaan niillekin...)

Teinislasheja löytyy finistä "muutama", mutta tämä ansaitsee kyllä paikkansa yhtenä parhaista. Ei mitään yliangstisia emopoikia, muttei silti liian taviksiakaan. Tekstiin pääsee myös jotenkin lähelle, johtuen osittain kai siitä, että esittelet sivuhahmojakin jollain pienellä humoristisellä yksityiskohdalla tms, etkä jätä heitä aivan kasvottomiksi.

Huhhuh. Pian jatkoa tai yyh teen itsemurhan nyyh!!!!11!1

[Fredu]

ÄÄÄ. Kommandoiseni, sait miut taas nolaamaan itseni täydellisesti. Räkätin täällä niin himona, että äiti tuli katselemaan mitä puuhaan. Onnistuinpa tietysti sulkemaan koneen ja se piti avata uudestaan. -.-'
Ainakaan arvon äiti ei nähnyt mitä mukavuuksia mie täällä luen. n___n'

Tämä luku on varmaan ensimmäisen ja toisen jälkeen se jolle nauroin oikein kunnolla.  Kiva muuten kuulla, että piristän välillä teikäläistä. (Osaan myös olla rasittava, mutten jaksa) Ja nuo Gerbiilin heitot on jtn parasta. 8'D Toi petätsä mua-hommeli... Nauroin aivan ääneen. Välillä hävetti Aleksin puolelta, kun tuo Joonaksen flirttailu on niin ilmiselvää että. Enkä muuten myönnä istuvani tässä cheerleader-asussa ja huiskat kädessä valmiina huutamaan "Go Aleksi! Go Joonas! Nyt Kunnon Toimintaa!" Enää vain chiipparikaverit puuttuu. Jos cheerleaderia harrastaisin, olisi takuulla chiippaamassa aina kun sanot kirjoittavasi.

Niin, ja nyt keksin sen songficin aiheenkin. Tulee kertomaan kahdesta omasta hahmosta, mutta varmaan aloittelen vasta huomenna. Tänään kun pidetään synttärijuhlat sukulaisille (Muahaha, toivottavasti niitä sipsuja jää.) Ja menen Simolla käymässä illalla ja ja.... Ja roikun nytkin äidin koneella ja äiti on isin kannettavalla. n__n'

[Crepe]

Virnuilen ihan hulluna tolle uudelle luvulle täällä. Innostun aina niin, kun tulee jatkoa.

[Reppuriiviö]

Ah, melkein meni liian imeläksi mutta onneksi tuli Jessika hätiin.. xD

Ei vaan, oikein leppoisa ja mukava luku söpöilyllä höystettynä.

[Cinnamon]

Ääws.. .Taas oli ihanan ihana jatko.
Virheitä enkä muutakaan päläpälääpää..löytänyt. (sori että pääni pehmentyi Tammerfesteillä )
Joo..siis.. pidin paljon.. täs alko oleen jo jotain äksöniä.. kuut.
Haluan mainita nämä:

"Mä haluun naida sua", Aleksi kuiskasi voipuneesti sen kummemmin ajattelematta.

Siitä sitten vaan;)
.. muthei..eiks ollu jälki-istunto.
Pervå jätkä..

"Ei hitto, musta on tulossa homo", hän kertoi koiralle.

Hieno huomio! *wirn*

"Mitä te oikein puuhaatte, kun ette kuule miten se raapii ovea?"

Jaa'a..sitä ei siskojen välttmättä tarvitse tietää..

_____

Juuh.. jatkoa olis über ihana lukea... <3


~ Cinnamon

[Chibi]

Olen tylsä enkä jaksa kommentoida vaikka luin sen koko homman putkeen. Kysyn vaan että tuleeko tähän vielä jatkoa ja toivoon että kyllä.

[Kommando]

Kiitos puput, olette kaikki hurrrjan kivoja. <3

Smarou, minua puolestaan inhottaa se, etten osaa vastata kommentteihin juuri mitään. Tekee mieli vain kikattaa ja rutistaa kommentoijaa ja pomppia. :')) Ja hah, kivaa, että joku muukin tykkää virnistää-verbistä. Se on ihana. *virn* ^^
Eihän siinä mitään, että Aleksiin samaistuu helposti. Kivaa vain. Voi kuule, jos omia fiilinkejäni tätä kirjoittaessa olisi saanut videokuvattua : DD Tunteellista menoa varmasti!

pikkuinen, kiitos tämän kommenttisatsin ihanimmasta palautteesta. :')) Tiedän tunteen, harrastan samaa usein, etenkin lukiessani hyvää tekstiä - joten kiitos, otan tuon suurena kunniana. <3 Yksi parhaista teinislasheista? ÄÄÄW, minä en osaa sanoa enää mitään! Kiitos! Tack! Thanks! Danke! Ääää!

Cheerleader-Fredu : DD Hyvä sinä! Olisipa jännää istua koneen ääressä kirjoittamassa, kun samalla huoneen nurkassa väijyisi cheerjoukkue. 8"DD Kiitos!

Chibi, totta kai tulee jatkoa. Novelli on jo kokonaan kirjoitettu, luvut tulevat vähän jäljessä finiin. : )

Tämän luvun puolessavälissä oli pahin blokki, mikä minulla on koko novellin kanssa ollut. Ei mitään henkilökohtaista tätä novellia vastaan - päinvastoin, minähän rakastan sekä Aleksia että Joonasta - vaan myrskyinen teinislash yleisesti vain tökkäsi. Mutta sitten, kun innostuin taas, loppu sujuikin kuin tanssi. Ja on mielestäni kohtalaisen onnistunut luku tunnekuohuineen kaikkineen


Luku 8 : Inspiraatiosta irtaantumiseen

"Ootsä voittanu lotossa tai jotain?" Anna kysyi hyväntahtoisen uteliaasti, kun Joonas oli soittanut kitaraa huoneessaan jonkin aikaa hiippailtuaan sitä ennen pirteänä pitkin taloa.
Joonas kohotti katseensa hymyillen, lakkaamatta kuitenkaan soittamasta. "Miten niin?"
"Sä hymyilet kuin oisit aineissa", Anna naurahti. "Ja sä soitat jatkuvasti jotain uusia tuotoksia, koska mä en oo saanut kuulla noita vielä. Sulla on joku inspiroija."
Joonas vain hymyili vinosti, antaen viimeisen soinnun jäädä ilmaan roikkumaan. "Kai sen niinkin voi sanoa."
"Sä oot ihastunut!"
"Ehen."

Rakastunut vai ihastunut? Tämä koko pään ja kehon vallannut olo alkoi vaikuttaa vakavalta. Se tuntui juuri siltä kuin Joonas oli odottanut kunnon ihastumisen, ellei jopa rakastumisen tuntuvan. Aleksi sai hänet hymyilemään ilman näennäistä syytä, kävelemään hyväntuulisen lennokkaasti, heittämään koulukirjat pois hyvän olon tieltä ja saamaan musiikillisia tai lyyrisiä visioita. Hän vietti toden totta kotona aikaa joko kitaransa tai ruutuvihon ja lyijykynän kanssa.

Se, että Joonas soitti kitaraa, ei ollut kenellekään uusi juttu. Etenkään valinnaismusiikin ryhmälle. Kovin moni ei vain tiennyt, että Joonas myös teki omia biisejä - tai no, kuten hän itse sanoi, "joitakin epämääräisiä räpellyksiä silloin tällöin".
Nyt hänestä tuntui, että hän sai kerrankin aikaan jotain kunnollista.

Aleksin ajatteleminen ja läsnäolo aiheuttivat hassun ristiriidan. Aleksi oli hänelle yhä se vanha tuttu luokkakaveri, joka härnäsi kaikkia, säntäili pitkin käytäviä ja heitti egoistista läppää. Ja toisaalta uusien biisien lyriikat eivät olleet vähääkään arkisia, päin vastoin, ne olivat metaforisia kuvauksia hallitsemattomasta tunteesta. Hän alkoi vähitellen miettiä, oliko saman tunteen poissaolo johtunut aiemmissa yrityksissä siitä, että kaikki olivat olleet tyttöjä.

Oikeastaan koko juttu oli siinä määrin utoopinen, että Joonasta lähinnä nauratti olla niin tunnelmiinsa uppoutunut.

Aleksi ei kohdellut Joonasta koulussa sen kummemmin kuin muitakaan - tämä ei osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia - mutta taustalla oli kaiken aikaa yhteinen salaisuus. Kun he kävivät perjantaina ruokatunnilla kylällä Timon kanssa, Aleksi puhui ja pelleili täysin normaalisti, töni toisia erityisten vetisten ojien kohdalla ja oli muutenkin aivan aleksimainen. Mutta kun hän hetken aikaa käveli jopa suoraan, hän sovitti askeleensa Joonaksen askeliin ja vilkaisi syrjäsilmällä. Joonas katsoi takaisin ja oli täysin vaistonvaraisesti vähällä tarttua Aleksin käteen. Timon selän takana Aleksi hymyili Joonakselle tietynlaista hymyä.

*

Vai oliko se sittenkin vain kiusaava virne?

Muutama hassu päivä, ja Joonaksen olotila oli täysin päinvastainen. Hän oli epätietoisuuden ja jossain määrin myös vitutuksen valtaama.

Se nyt oli oikeastaan itsestäänselvyys, ettei Aleksi viihtynyt kovin kauaa aloillaan, että tämän oli pakko pitää show'ta aina välillä. Joonas tiesi sen olevan osa Aleksin luonnetta ja yritti ottaa sen ihan merkityksettömänä pikkuseikkana. Mutta Joonaksessa oli tarpeen tullen ikävä pieni piirre, joka hankaloitti tilannetta; mustasukkaisuus.

Aleksi säntäili välitunneilla tavalliseen tapaan, mutta nyt hänellä tuntui olevan huomionkohde. Tintti, rinnakkaisluokan pitkähkö tyttö, jolla oli lyhyet toffeenruskeat hiukset. Aleksi tuntui keskittävän tekonsa siten, että sai härnättyä Tinttiä leikkimielisesti. Se häiritsi Joonasta hyvin paljon. Hän sätti itseään jatkuvasti; jos hän ei olisi niin naiivin tarkka siitä, millä tavalla Aleksi puhui kenellekin, millä tavalla tämä hymyili... Hän olisi voinut olla nytkin yhä sillä kaiken kestävällä hyvällä tuulella.

Mutta kun sille on aihetta! Joonas intti sille puolelle itsestään, joka yritti vastustaa negatiivisia tunnetiloja.
Aleksi ei tajuu aiheuttavansa mustasukkaisuutta, oli toisen puolen puolustus. Mikä viittaa siihen, että toi neiti oikeasti kiinnostaa sitä?

No, ainakin sen torstain viimeisen tunnin pääte.

"Onks sulla suunnitelmia huomiselle?" Joonas kysyi lyöttäytyessään Aleksin seuraan käytävällä, ennen kuin tämä ehti lähteä.
"Ai niin kun mitä?" Aleksi mumisi keskittyen enemmänkin repussaan oleviin tavaroihin, joille tuntui ilmestyneen oma tahto.
"No illanviettoo. Meeksä jonnekin?"
"Aa, joo, en", Aleksi tajusi viimein. "Tai siis mä en oo menossa juomaan tai mitään, ainakaan tähän tietoon. Mun täytyy viedä Tintti leffaan."
Joonas kurtisti kulmiaan. "Miten niin täytyy?"
"Tuli luvattua", Aleksi huitaisi kädellään epämääräisesti, katsomatta Joonakseen, ja kiskoi mopokypärän päähänsä. "Moi."

Siinä Joonas sitten oli jäänyt katsomaan, kun Aleksi ajoi pihasta ja jätti hänet täyteen kysymyksiä, mutta vailla toivoakaan vastauksista.

*

Nostaessaan ostoskasseja autoon Joonas sattui katsahtamaan marketin ovelle. Aleksi ja Tintti tulivat juuri ulos. Joonas löi peräkontin luukun lujaa kiinni.
"Vähempikin voima riittäis", hänen isänsä totesi moittivasti.
"Mmh", Joonas hymähti oikeastaan juuri kuuntelematta. Hänen katseensa viipyi katokseen jääneessä parissa. He näyttivät jääneen juttelemaan. Tintti hymyili ja nauroi.

Juuri, kun auto lipui kaupan ovien editse pois parkkipaikalta, Tintti kietoi kätensä Aleksin kaulaan ja halasi lujasti. Aleksi ei vastustellut millään lailla. Joonas riisti katseensa irti kaksikosta ja nojautui vasten selkänojaa, pois näkyviltä. Vaikka eipä Aleksi olisi häntä varmasti huomannut muutenkaan. Vastedes hän tuijotti etupenkin selkää.

"Mikä sut noin synkäks veti?" Anna havahtui kysymään, kun huomasi Joonaksen hymyttömyyden. Joonas murahti vastaukseksi jotain epämääräistä.
"Sama vähemmällä tunteella ja enemmillä sanoilla, kiitos", Anna pyysi virnistäen.
"Mitä se sulle kuuluu", Joonas äyskähti tylymmin kuin oli tarkoittanut.
Anna ei vastannut mitään, mutta loukkaantui selvästi. Kumpikaan ei puhunut loppumatkan aikana sanaakaan.

*

Jälkeenpäin Joonas oli yhtä aikaa pettynyt ja vihainen. Aleksi oli käyttäytynyt suorastaan sikamaisesti. Ensin poika antoi ymmärtää, että heillä oli jotain - vei kotiinsa, suuteli, kysyi, oliko Joonas varma tästä. Totta hitossa hän oli varma, mutta Aleksi itse ilmeisesti ei.

Oli oikeutettua, että Joonas tunsi tulleensa huijatuksi. Aleksi oli saanut hänet tiuskimaan pikkusiskolleenkin, vaikka he kaksi olivat tavallisesti läheisiä. Kuinka se oli mahdollista? Aleksi oli vienyt Tintin leffaan kaikesta päätellen hyvinkin lämpimissä väleissä - hädin tuskin viikko sen jälkeen, kun oli viettänyt huoneessaan kahdenkeskisiä hetkiä Joonaksen kanssa.

Aleksi oli saattanut Joonaksen eteiseen, ja pois perheenjäsentensä näkökentästä päästyään suudellut niin, että Joonas oli yllättynyt. Hän oli nähnyt jonkin aivan uuden puolen Aleksissa; jokin siinä kosketuksessa oli viestinyt aivan erilaisesta lämmöstä kuin aiemmin. Kun siihen päälle vielä lisättiin tuttu, mutta ehkä hieman tavallista pehmeämpi virne, Joonakselta oli ollut mennä jalat alta. Nyt sen ajatteleminen sai Joonaksen tuntemaan epämääräistä kipua jossain rintalastan alla.

Lopulta Joonas, joka halusi aina selvittää asiat ennemmin kuin rypeä itsesäälissä, otti kännykkänsä käteensä ja etsi sen nimiluettelosta Aleksin.

Kaksi tuuttausta. Kolme, Joonas alkoi hermostua. Neljä. Viides katkesi napsahdukseen ja Aleksin ääneen: "Mo."
"Moi. Musta tuntuu että meillä ois vähän puhuttavaa", Joonas sanoi saman tien tyyneksi pakotetulla äänellä.
Aleksi oli pari sekuntia hiljaa. "Ai. No. En mä nyt ainakaan oikein kerkee puhuu."
"Kasvotusten mä meinasinkin", sanoi Joonas. "Nähtäiskö jossain?"
"Ny heti vai?"
"Niin."
"En mä pysty. Kristan bussi lähtee vasta kuuden maissa."
Sekä Joonaksen ilme että ääni kiristyivät hitusen. "Kristan?"
"Kaveri."
"Aha. No niinpä tietysti."
"Mut nähään sen jälkeen", Aleksi jatkoi, selvästi tajuamatta Joonaksen ärtymystä. "Tuu puistoon kuudelta."
"Ookoo", Joonas sanoi.
"Selkis, morjens", Aleksi kuittasi ja katkaisi puhelun, ennen kuin Joonas ehti sanoa enää mitään.

Vaikka Joonas olisi voinut olla tyytyväinen siitä, että hänellä oli tiedossa mahdollisuus puhua asiat selviksi, hän kuitenkin huokaisi laskiessaan puhelimen kädestään. Eikö Aleksille ollut riittänyt Tintin kanssa kaupungilla vietetty perjantai?

*

Joonas ei tehnyt pariin tuntiin muuta kuin odotti, että kello lähestyisi kuutta. Aika kului kärsimättömän pojan mielestä aivan liian hitaasti. Kävellessään lopulta puistonportista hän oli useita minuutteja aikaisessa, etenkin ottaen huomioon Aleksin ainaisen myöhästelyn.

Varhaissyksyn piiskaama luonto ei ollut mikään kaunein ympäristö, puhumattakaan kovia kokeneesta pienestä suihkulähteestä puiston keskellä, mutta Joonas ei piitannut. Asia oli olosuhteita rutkasti tärkeämpi. Hän kulki suihkulähteen vierellä nököttävän penkin luokse ja istuutui.

Joonas ehti tuijottaa polun hiekkaa viisi minuuttia, ennen kuin tuttu hahmo ilmestyi hänen näkökenttäänsä.
"Moi", Aleksi sanoi hengästyneen kuuloisesti. Joonas ei käsittänyt, kuinka Aleksi oli ilmeisestä kiirehtimisestä huolimatta onnistunut myöhästymään.
"No moi", Joonas sanoi hieman synkempään sävyyn. Aleksi ei huomannut. Tyypillistä. Poika vain istuutui hänen viereensä penkille ja alkoi puhua jostain joutavanpäiväisestä.

"Niin oliks sulla jotain erityistä?" Aleksi kysyi puhuttuaan aikansa ja saatuaan vastakommenteiksi pelkkiä lyhyitä sanoja tai äännähdyksiä.
"Mmjoo", sanoi Joonas, tajuten äkisti epävarmuutensa.
"Niin mistä?" Aleksi tiedusteli tapittaen häntä odottavaisena. Joonas päätti hylätä hitaan lähestymisen taktiikan.
"Meistä."

Aleksin ilme muuttui jotenkin varautuneeksi. Joonas ymmärsi kyllä, miksi. Aleksi ei ollut sellainen tyyppi, jonka kanssa keskusteltiin ihmissuhteista. Mutta nyt oli pakko.
"Siis susta ja musta?" Aleksi tarkensi varovasti.
"Ohhoh, tajusit jopa", Joonas totesi sarkastisesti. "Kyllä. Susta ja musta. Mä haluaisin tähän vähän selvyyttä."
Aleksi käänsi katseensa pois Joonaksesta eikä vastannut. Kumpikin oli hetken hiljaa.

Kunnes Joonas ei enää kestänyt.

"Mitä hittoo sä oikein pyörittelet noita?" hän puuskahti.
Aleksi kääntyi taas katsomaan häntä, nyt ihmettelevä ilme kasvoillaan. "Täh? Pyörittelen mitä?"
"Esimerkiks Tinttiä", Joonas sanoi kitkerästi. "Mä näin teidät perjantaina."
"Mitä sä tolla tarkotat?" Aleksi kurtisti kulmiaan.
"Kohtalaisen läheisiltä teidän välit vaikutti", sanoi Joonas turhan vihaisesti. "Ja kuka vittu on Krista?"
Aleksi huokaisi turhautuneena. "Sä oot nähnyt väärin. Ja Krista on yks kaveri naapuripaikkakunnalta, se oli käymässä täällä ja se missas bussin -"
"Just", Joonas murahti.
Aleksi hymähti. "Mikä hitto sua vaivaa? Onks sulla se aika kuusta?"
Joonasta alkoi ärsyttää yhä enemmän. "Mikäkö mua vaivaa? Mikä sua vaivaa! Sä et näköjään osaa tehdä minkäänlaisia päätöksiä."
"Ja mitähän toi oli olevinaan?" Aleksi heitti vastakysymyksen jo selvästi ärtyneemmin.
Joonas ei vastannut, tuijotti vain kiukkuisena poispäin.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Aleksi lopultakin sanoi epäuskoisena, lähes nauraen: "Älä sano, että sä oot mustasukkanen."
Joonas oli hiljaa.
"Ootko sä?" Aleksi kysyi.
Joonas oli yhä hiljaa.
"Älä Joonas viitti, toi on typerää."
Joonaksen ilme kiristyi, mutta hän ei vieläkään avannut suutaan.
"Sulla ei oo mitään aihetta olla mustasukkanen", sanoi Aleksi.

Silloin Joonas loi Aleksiin tulenpalavan raivokkaan katseen ja tiuskaisi: "Musta mulla on kyllä helvetin paljon aihetta!"
"Voisitsä mitenkään tarkentaa tota?" Aleksi tiedusteli yrittäen pysytellä rauhallisena, vaikka Joonas oli selvästi vihainen.
"Ihan niin kun sä et tietäis", ärisi Joonas. "Ihan kun et tietäis mistä oli kyse kun oltiin kahdestaan sun huoneessa. Sä maltoit olla sen jälkeen viikon sijoillas ja sit otit kehiin tyttöjä. Hmm, mikähän tässä mahtais olla ongelma?"
Aleksi näytti kuin puulla päähän lyödyltä. Kaikki, mitä hän sai todettua, oli: "Sä oot oikeesti mustasukkanen."

Joonas pomppasi ylös penkiltä ja ärähti: "Oot oikeessa, ei oo mitään tarvetta. Hyvää loppuelämää."
"Joonas, toi on typerää", Aleksi sanoi uudestaan, nousten seisomaan ja tarttuen Joonaksen käsivarteen. "Istu nyt niin puhutaan kun sä kerran halusit -"
"Painu helvettiin!" Joonas huusi, ennen kuin ehti edes ajatella, mitä sanoisi.

He tuijottivat toisiaan useiden sekuntien ajan, Joonas vihaa leiskuen ja Aleksi jäätävän kovin silmin. Sitten Aleksi päästi irti.

Sekunnin murto-osan ajan Joonas halusi perua sanansa, pyytää anteeksi, kertoa Aleksille, että oli mustasukkainen koska halusi tämän omanaan.

Sitten hän käännähti ja käveli pois.

*

Anna nojasi ovenkarmiin surullisesti hymyillen. "Turhaan pyydät anteeks, en mä sulle vihanen oo. Ihmettelen vaan mikset voi kertoo mikä sua vaivaa, kun yleensä kerrot kaiken."
Sängyllään istuva Joonas vältteli Annan katsetta. "Kyseessä ei oo nyt sellanen asia mistä voisin puhua."
"Kipeä suhdesotku?" Anna ehdotti. "Näytit vaan synkistyvän aika paljon kun näit ne kaks tyyppiä siellä kaupan eessä. Ja nyt sä vasta maas myynyt ootkin."

Nyt Joonas katsoi suoraan Annan vilpittömiin, odottavaisiin kasvoihin, ja ohikiitävän hetken ajan hänen teki mieli kertoa. Vaikka hän yritti tukahduttaa ajatukset Aleksissa, ne kuitenkin pyörivät hänen päässään ja saivat kaiken mustumaan. Ja sitä paitsi - mikä ihme sai hänet uskomaan, ettei Anna olisi ymmärtäväinen?
Viime kädessä hän päätti kuitenkin pysyä asiasta vaiti. "Ei, tää on vähän eri juttu."
"Okei. No en mä voi sua pakottaa puhumaan", Anna totesi diplomaattisesti.

Yhtäkkiä Joonas tajusi, kuinka paljon hän arvostikaan siskoaan, ja hymyili vaisusti. "Kiitti, Anna. Sä oot mahtava."
"Niin mäkin sua", virnisti Anna.

Joonas oli jo ehtinyt siirtää ajatuksensa käsissään olevaan sinikantiseen vihkoon, mutta jähmettyi, kun Annan ääni tavoitti hänet vielä kerran.
"Miten sen... tyypin kanssa menee?"

Joonas ei kääntynyt edes katsomaan Annaa. Hän vain istui hiljaa paikallaan ja tuijotti ruutupaperia sumein silmin. Hän ei halunnut muistaa mitään.

"Ei mee mitenkään", hän sanoi lopulta hiljaisella, mutta ehdottomalla äänellä.
Anna ei vastannut, mutta hän huokaisi vaisusti.

[Reppuriiviö]

Hmm, tuleekohan tähän onnellista loppua? Näin ounastelisin, mutta nyt en olekaan siitä enää niin varma.. 

No, enää kaksi lukua odotettavana! 

(+perinteiset kirjoitusvirheitä ei löytynyt jne.. xD)

[Sira]

Yhyy, liian angstiii : DD mä jo odotin et toi ihana ällösöpistely ! : D mut eihhhhhh . tuleehan tähän onnellinen loppu ? :'o

kiitän ja kumarran tästä ihanasta luvusta <3

[Crepe]

Voi ei, tää on ihan tuskaa kun innostuu niin paljon uudesta luvusta ja sit se loppuu kuitenkin ihan pian ja jää taas odottamaan uutta. 

Mut siis loistavaa, kiitos  jatkoa vaan taas!

[Chibi]

AAAAA!!!! Slahsiaaaaa. Kiva jatko muuten

[pikkuinen]

EEEEEEIII! Senkin! ;____; Nyt saan valvoa yöni murehtien Aleksin ja Joonaksen suhteen tulevaisuutta. (Anteeksi, olen ylidramaattinen tälleen illal... - eh, yöllä.) Yhdessä vaiheessa olin jo ihan varma, että nyt Joonas harppaa yhden askeleen eteen päin ja he lennähtävät toistensa käsivarsille --> sovintoseksiä, muttet sitten tarttunutkaan siihen helpoimpaan vaihtoehtoon.

Jatko oli aika lyhyt aikaisempiin verrattuna, tai sitten minusta tuntui vain, kun luin muut osat yhteen pötköön. Ja kaikesta tästä valituksesta huolimatta tykkäsin siitä - asiat menivät ehkä vähän kiireesti, mutta kirjoitustyylisi on silti jotenkin niin mukaansa tempaava ja sujuvaa, etten voi olla tykkäämättä tästä. Lisäksi ihan hyvä, että välillä tällaista vähän synkempääkin (liian synkäksi viilsviils-angstiksi ei mennyt, pisteet siitä!), kun on alku ollut lähinnä sellaista hymyilyttävää. Olisin tosin kuvitellut, että Aleksi olisi ollut se mustasukkainen osapuoli, mieltäisin hänet ehkä enemmän sellaisena, mutta sopi se näinkin.

Okei, pakko myöntää, en oikein keksi mitään ylistyksiä, joita en olisi jo edellisessä kommentissani sanonut, mutta rakastan kirjoitustyyliäsi edelleen jne. En malta odottaa seuraavan osan valmistumista.

PS: Minulla on kidutuskammio kellarissani, varokin tekemästä tähän onnetonta loppua! D:< (Jotenkin tuntuu etten ole kovin vakavasti otettava, kun nimimerkkini on pikkuinen...)

[sokerijuurikas]

Mitä tää oli olevinaan? Eiiii ilkeetä. Tää oli surullinen Tai surullinen ei ole ehkä oikea sana. No tällänen, ei-toivottu. Yhyy Aleksi ja Joonas takaisin yhteen jos ne nyt eros edes ? Kai tähän jatkoa on luvassa? Ja ei, en huomannut kirjoitusvirheitä.

[snitie]

Uuuh, törmäsin tähän namuficciin vasta äskettäin ja oli pakko lukea kaikki osat kerralla läpi. Aivan ihanaa tekstiä, pakko sanoa.

Dialogit ovat aivan ihania ja tarina on oikean elämän makuinen. Voin jo niin kuvitella yläasteen ja nämä kaksi vekkulia siellä. Aleksi ja Joonas ovat myös hyvin elävän oloisia, he eivät ole täydellisiä, mutta juuri siksi me heitä rakastammekin. Osaat parilla sanalla, lauseella kertoa tilanteesta tai henkilöstä kaiken olennaisen ja se riittää, ei mitään turhaa selittelyä.

Kuten jo aiemmin mainitsin dialogit ovat ihania. Ne eivät ole kirjakieltä, mutta ei ihan täyttä puhekieltäkään vaan niitä on oikeasti mietitty sen kannalta, mikä kuulostaa uskottavalta yläastelaisen suusta.

Pidän myös erityisesti Joonaksen pikkusiskosta Annasta. Vaikutta välkyltä tytöltä ja varmasti suhtautuisi hyvin, jos Joonas kertoisi omista ongelmistaan. Huomaatko, puhun hahmostasi aivan kuin hän olisi oikea ihminen.

Uutta lukua toivon pikaisesti

[Kommando]

Sniffailen teille. Senkin söpöt. Kiitos.

Jollette malta odottaa tietääksenne, saako poikien tarina onnellisen lopun, vinkkaan yhä Valtakuntaan päin. Ette varmasti uskalla kurkata Aleksi & Joonas -otsikon alle. Ette varmasti uskalla. Muahaha!

pikkuisen kidutuskammio kuulosti varsin kiinnostavalta, mutta sanon silti sokerijuurikkaalle, että minulla ei ole mitään aikomusta jättää valmiiksi kirjoitettua novellia julkaisematta loppuun saakka.

Vielä kerran kiitos kommenteista <3

Hmm, mistä puhuin edellisessä A/N:ssä? Oliko se jotain pahasta blokista? Hahah, se ei ollut pahaa nähnytkään. Poikien huonoista väleistä on mielettömän vaikea kirjoittaa ja loppujen lopuksi koko novelli lipsahti turhan etäälle. Kun taas sain sen sitten kiskottua takaisin... Noo, innostuksissani kirjoitin ainakin neljä viidesosaa luvusta yhden illan aikana : D


Luku 9 : Totuus jos toinenkin

Joidenkin hullujen hetkien ajan Aleksi oli saattanut jopa ajatella, että se olisi toiminut. Että kaksi poikaa voisi todella olla yhdessä. Että hän halusi hänen ja Joonaksen olevan. Että kaikki olisi johtanut enempäänkin... Ja sitten kaikki tuntuikin kaikonneen, unohtaneen.

Aluksi tilanne oli saanut Aleksin lähinnä hämmentymään. Hän ei vielä kotiin kävellessään oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Mistä ihmeestä Joonas kuvitteli voivansa olla mustasukkainen? Tintti ja Krista olivat molemmat vain kavereita Aleksille.

Okei, Tintti olisi kyllä kieltämättä tahtonut enemmän. Tytön tapoihin ei kuulunut varsinainen flirttailu, mutta hän oli tehnyt kiinnostuksensa toisella tapaa selväksi sinä perjantaina, kun he kävivät kaupungilla ja leffassa. Kiinnostus kuulsi hänen sanoistaan. Ja hän tykkäsi olla vähän turhan lähellä. Mutta kaupan edessä Aleksi oli sanonut Tintille, ettei halunnut syventää heidän ystävyyttään. Luojan kiitos Tintti oli ottanut tiedon ihan rennosti - mikään ei ollut niin ahdistavaa kuin sydämensä menettäneiden tyttöjen lohduttelu. Sen vuoksi Aleksi pitikin Tintistä; hän ei ollut sellainen perustyttö, joka itki joka asiasta ja odotti herrasmiehen tarjoavan olkapäätään. Tintti oli oikeastaan kuitannut kaiken huumorilla. Pyytänyt vain, että saisi halata ennen kotiinlähtöä. Mikseipä Aleksi olisi siihen suostunut; pelkkä kaverien välinen halaus, niin oli tyttökin sanonut.

Joonaksen oli täytynyt nähdä se ja saada täysin väärä kuva tapahtuneesta. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Ja Krista sitten. Hän oli ihan oikeasti Aleksin tuntema kaupunkilaistyttö, joka oli ollut vierailemassa paikkakunnalla ja myöhästynyt bussista. Aleksi oli sattunut olemaan lähellä ja pyytänyt luoksensa, jottei tytön olisi tarvinnut odotella ulkona viileässä ilmassa. Tässä asiassa ei ollut mitään epäselvyyttä, sillä Krista oli varattu. Eikä ihme; Aleksikin olisi varsin hyvin kelpuuttanut sellaisen tyttöystävän. He olivat kuitenkin vain katsoneet tv:tä, jutelleet niitä näitä ja heittäneet läppää kuin ketkä tahansa kaverukset.

Joidenkin mielestä mustasukkaisuus oli ehkä söpöä, mutta Aleksia se ärsytti. Hän ei ollut muutenkaan sitä kaikkein sitoutuvinta tyyppiä, saati, että hänellä ei olisi kumppaninsa mielestä saanut olla minkäänlaisia sosiaalisia kanssakäymisiä ulkopuolisten kanssa. Ainut vähääkään mieltäylentävä asia koko tapahtuneessa oli, että sanoistaan päätellen Joonas tosiaankin olisi tahtonut heistä paljon.

Nyt sekin vain satutti.

Aleksi ei suostunut myöntämään, että kyseessä olisi ollut vain hänen mokansa. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää. Tytöt pitivät hänen energisyydestään - so what? Hän ei ollut itse osoittanut kiinnostusta ketään kohtaan. Luuliko Joonas tosiaan, että Aleksi oli jo unohtanut?

Kuinka vain, Aleksi totesi ajatustensa päätteeksi tullessaan viimein kotiin. Hän ei enää piitannut.

*

Kun lauantaiaamupäivä kului täynnä toimettomuutta, Aleksi turhautui. Hän lojui olohuoneen sohvalla, tuijotti televisiosta huonoja sarjoja ja tiuski pikkusiskolleen, jos tämä tuli häiritsemään. Ei sillä, että ruudussa olisi liikkunut mitään menetettävää. Jessika vain sattui olemaan jollain tapaa tavallistakin ärsyttävämpi.

"Onko sun pakko rähjätä Jessikalle koko ajan?" Aleksin äiti puuskahti lopulta.
"Onko sen pakko olla tollanen koko ajan?" vastasi Aleksi.
Annukka huokaisi. "Mitä se on sulle tehny?"
"Syntyny", Aleksi tokaisi. Hänen äitinsä marssi TV:n luokse ja napsautti sen sammuksiin. Hänelläkään ei kaikesta päätellen ollut kovin hyvä päivä.
"Mene huoneesees ja pysy siellä", Annukka komensi tiukasti, joskin hänessä saattoi erottaa jonkinasteista uupumusta.
Aleksi ei juuri myötätuntoa jakanut. "En vitussa mene."
"Aleksi, nyt riittää!"
"No niin riittää, saatana!" Aleksi huusi. "Täällä ei pysy järjissään!"

Annukka ei tehnyt enää elettäkään. Hän vain katsoi hymyttömänä, kun Aleksi tömisteli eteiseen, kiskoi kengät jalkaansa, nappasi takkinsa ja paineli ulos.

Aleksi ei lainkaan tiennyt, minne oli menossa, muttei yksinkertaisesti jaksanut olla kotonakaan enää. Hän mietti eri vaihtoehtoja, mutta mikään ei tuntunut nappaavan; hän ei voinut mennä satunnaiseen kahvilaankaan istumaan, sillä hän ei ollut tietenkään tajunnut ottaa lompakkoa mukaansa.

Lähempänä keskustaa Aleksin viereen pysähtyi tuttu auto kuin tilauksesta. Kuskinpuoleinen ikkuna rullautui alas ja Aleksin isä Mika tervehti ratin takaa. Hänen vieressään istui hänen uuden vaimonsa vanhin tytär Virpi, joka virnisti Aleksille: "Mitäs huligaani? Minne matka?"
"En mä oikein tiedä", Aleksi totesi.
"Me meinattiinkin just tulla kysymään, josko sä lähtisit meille", Mika sanoi. "Hyppää kyytiin, jos sulla ei oo mitään tärkeempää. Vaikka vaan illaks."

Aleksia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän ei ollut käynyt isänsä luona aikoihin. Työkiireet osuivat sotkemaan tilannetta lähes aina juuri silloin, kun vierailu olisi käynyt Aleksille. Ei Aleksi siitä pahemmin piitannut, vaikka hän ja hänen isänsä olivatkin kohtalaisen läheisiä. Kolme siskonpuolikasta saivat Aleksin hiiltymään ihan yhtä nopeasti kuin yksi täyssiskokin. No joo, 17-vuotias Virpi oli toisinaan ihan jees, mutta Kaisu oli Aleksia vuotta nuorempi ja luuli siten tietävänsä kaiken tämän elämästä. Elina taas oli vain pari vuotta vanhempi kuin Jessika.

Matkalla Virpi ja Mika kyselivät Aleksilta kaikesta maan ja taivaan välillä. Aleksi ei ollut kauhean puheliaalla päällä, joten hän vastaili ympäripyöreästi eikä mennyt vastauksissaan kovin syvälle asiaan.

Myöhemmin illalla Aleksi sai syyn miettiä ties kuinka monetta kertaa elämässään, oliko jokaisessa naissukupuolen edustajassa psykologin vikaa.

"Kerros nyt, mikä sua jurppii", Virpi patisti heti, kun he jäivät kahden.
Aleksi oli tutkimassa Virpin levyhyllyä, mutta pysähtyi lauseen vaikutuksesta. "Miten niin jurppii?"
"Kamoon, Aleksi", Virpi hymähti. "Yleensä sua ei saa pysymään hiljaa ja nyt sulta täytyy suorastaan nyhtää repliikkejä."
"Tarviiks aina olla niin hyvällä tuulella", Aleksi mutisi ja käänsi selkänsä tutkiakseen toista hyllyä.

Virpi ei osoittanut vähäisintäkään merkkiä luovuttamisesta. "Tossa iässä on kieltämättä paljon syitä angstailla, mut etsä silti kertois jotain tiettyä syytä?"
"Tossa iässä", Aleksi toisti. "Sä olit kaks vuotta sitten tässä iässä."
"Ja sillon mä olin yhtä äänekäs kun säkin, usko pois", virnisti Virpi. "Mut sai vaisuks vaan ihmissuhdeongelmat. Niin että joko kerrot?"
"Vitut mulla mitään ihmissuhdeongelmia on", Aleksi töksäytti.
Virpi pudisteli päätään. "Hyvä yritys. Lukuun ottamatta sitä, että se oli täysin epäuskottava."
"Mitä mun asiat sulle kuuluu?"
"Oothän sä aiemminkin jutellut mulle", Virpi totesi. "Tai no, pikemminkin lesonnut tyttöystävilläs, mutta kuitenkin. Ootsä saanut takkiin naisasioissa?"
"En", Aleksi murahti.
"Entäs miesasioissa?"
Aleksi käännähti vihaisesti. "Mitähän sä tolla tarkotat?"
Virpi hymyili seesteisesti. "Voihan sulla olla poikaystäviä siinä missä tyttöystäviäkin."
"Ei muuten voi."
"Aleksi rakas, näetkö sä maailman kenties hieman mustavalkoisena?"
"Mulla ei ole poikaystävää", Aleksi ärisi. "Eikä tyttöystävääkään."
"Senhän mä nimenomaan arvelin vituttavan sua", Virpi totesi.
Aleksia ärsytti, kun Virpi oli oikeassa. "Hanki omat tyttöystäväs."
"Mulla on tyttöystävä."

Aleksi oli ollut kääntymässä taas pois, mutta jähmettyi kesken liikkeen. Hän katsoi Virpiä kuin ei olisi koskaan aiemmin tavannut tätä.
"Ei voi järkyttää noin paljon", Virpi hymähti huvittuneena.
"Ei se - ei se silleen - järkytäkään", änkytti Aleksi. "Mut siis - ootsä -?"
"Lesbo? Joo", Virpi vastasi huolettomasti. "Silläkös mun teinisuhteet ei koskaan oikein pelannu. Mulla on nyt ekaa kertaa tyttöystävä ja kaikki toimii paljon paremmin."

Aleksi ei ollut saada sanaa suustaan. Lopulta hän kuitenkin ynähti: "Tietääks Jaana?"
Virpi nyökkäsi. "Mä kerroin siitä aika pian sen jälkeen, kun aloin seukata Miljan kanssa. Se on käynytkin meillä."
"Eiks Jaana ihmettele?"
"Tietty se yllättyi, mut ei se sille mikään ongelma ole. Eikä Mikallekaan ilmeisesti."
"Täh?" Aleksi äimistyi. "Miten niin?"
"Miten niin se ei ole ongelma, vai?"
"No ei, vaan miten niin ei Mikallekaan."
Virpi nauroi. "Musta tuntuu, että kun Milja kävi meillä, Mika tajus kyllä, ettei se oo pelkkä kaveri."
"Miten se reagoi?" Aleksi kysyi, tajuamatta lainkaan, kuinka kiihkeästi hän tiukkasikaan vastauksia Virpiltä. Hän oli täysin unohtanut ärtymyksensä ja sen, että Virpi oli juuri sanonut häntä epäsuorasti homoksi.
"Ei se mitenkään erityisesti", Virpi kohautti olkiaan. "Isäs on ihan rento tyyppi."

Tämän jälkeen Aleksi oli pitkään hiljaa. Hänen ajatuksensa vaeltelivat jossain kaukana. Okei, hänen siskopuolensa ei ollutkaan hetero. Aleksi ei ollut koskaan ajatellut asiaa, sen puoleen kuin kenenkään muunkaan kohdalla. Ei häntä kiinnostanut... Paitsi tämä tapaus.

Aleksin isä ei siis ollut tuumannut oikeastaan mitään siihen, että Virpillä oli tyttöystävä. Se ei vaivannut häntä mitenkään. Pitikö sama paikkansa myös miestenvälisten suhteiden kohdalla? Entä jos hän olisi tuonut Joonaksen isänsä luokse ja esitellyt hänet poikaystävänään -?

Hyllystä lattialle lipsahtava levy katkaisi Aleksin ajatukset juuri ajoissa.
"Tartteeko aina riehua", Virpi hymähti hyväntuulisesti.
Aleksi nosti levyn. "Mmph."
"Vai yllätyitsä tosiaan noin pahasti?"
"En", Aleksi mumisi hajamielisesti.
"Ootsä homo?"
"Mmh... Siis mitä?"
"Mä kysyin, ootko sä homo."
Aleksi tuijotti hymyilevää Virpiä hetken, ennen kuin tajusi huudahtaa: "No en!"
"Okei, entäs bi?"
"Mitä helvettiä sä tollasia kyselet?" Aleksi valitti. "Ja mistä sä oot saanut päähäs, etten mä olis hetero?"
"Elekieli kertoo aika paljon..."
"Mä en oo mikään hiton -"
"Varo sanojas", Virpi keskeytti. "Täällä on vähemmistön edustaja läsnä."

Aleksi päätti olla kommentoimatta mitään, joten hän vain kohotti kädessään olevia levyjä. "Mä lainaan nää. Moro vaan."

Mika yllättyi, kun Aleksi pyysi häneltä bussirahaa. "Eihän kello oo vielä seitsemääkään. Sä olisit voinut jäädä yöks."
"Ei kun mä lupasin tavata kavereita tänään", Aleksi sanoi.
"Tyttökaveri vai?" Mika virnisti kujeilevasti.
Aleksi ei ollut uskoa korviaan. Toinen samanlainen vinoilija saman vartin sisällä.
"Joo ei", hän sanoi yrittäen pysyä tyynenä. "Annatsä sitä rahaa vai kävelenkö mä?"

*

Takaisin kotiseuduilleen päästyään Aleksi ei edes harkinnut suoraan kotiin menemistä. Hän päätti saman tien toteuttaa valheensa, että näkisi kavereita illalla. Hän suunnisti koululleen, missä hän tiesi heidän pelaavan pihalla matalan aidan rajaamalla kentällä korista.

"Pääseeks messiin?" Aleksi huikkasi kentän laidalta, vaikkei pyynnölle oikeastaan ollut edes tarvetta.
"Kato Aleksi, moi", Gerbiili tervehti pirteästi. Hän oli hengästyksestään päätellen ehtinyt pelata jo hyvän aikaa. "Kentälle vaan."

Aleksi hyppäsi rennosti aidan yli, otti Mikaelin syötön vastaan ja pisti vaihteen päälle. Ehkä minuuttia myöhemmin hän oli murtanut puolustuksen ja saanut ensimmäisen korinsa.

"Ohoh, Aleksihan on iskussa", Timo totesi yllättyneenä. "Sustahan on melkein jo haastetta."
"Katotaas, kuka tässä haastaa ja kenet", Aleksi murisi hymyssä suin.

Yleensä Aleksi ei ollut kummoinen koripallonpelaaja, vaikka olikin yleisesti ottaen liikunnallinen. Timo oli tunnetusti porukan korihai, eikä ihme, kun tiesi, millaisella intohimolla hän paneutui liikuntaharrastuksiinsa. Nyt Aleksi oli kuitenkin hyvässä vedossa. Hän tajusi sen johtuvan tukahdutetusta aggressiosta, kun hänen hermojaan oli koeteltu koko päivän ajan. Hän pääsi purkamaan ärtymystään nopeisiin, vihaisiin, voimakkaisiin liikkeisiin. Pian Gerbiilin puoli, joka oli hetki sitten ollut häviöllä, johti Timon joukkuetta muutamalla korilla.

"Okei, pieni tauko, vältetään nestehukka", Gerbiili huusi lopulta.
"Ettehän te ikinä kaikkia nesteitä menetä, kun kusi säilyy päässä joka tapauksessa", Timo heitti.
"Puhu omasta puolestas", Aleksi murahti yrittäen tasata hengitystään. "Jätkä tulee muuten häviään tänään."
Timo nauroi kuin hyvän vitsin kuulleena. "Ei ei Aleksi, kato kun pelejä ei voiteta raivolla, vaan taidolla."
"Kuka tässä raivolla pelaa?" Aleksi oli ihmettelevinään.
"Kukahan", Gerbiili virnisti ja ojensi juomapulloaan Aleksille. "Mitä sulle on hei tapahtunut?"
Aleksi otti pullon vastaan, joi siitä ja totesi: "Ei mitään."
"Eipä."
"Kerro nyt vaan."
"Mun siskopuoli pitää mua homona."

Se tuli Aleksin suusta, ennen kuin hän ehti ajatella. Tästä johtuen hän pudotti pullon kädestään ja kirosi voimallisesti. Mikähän häntä oikein vaivasi? Hän pudotteli esineitä ja puhui mitä sattui. Muut repesivät onneksi vain nauramaan.
"Hei Aleksi, sähän olet homo", Gerbiili sanoi teeskennellyn hellällä äänellä. "Mun oma mussukka."
"Vedä käteen", Aleksi tokaisi, muttei voinut olla virnistämättä.

*

Asteen verran kohonnut mieliala laski saman tien, kun Aleksi tuli kotiin. Annukka halusi keskustella Aleksin käyttäytymisestä, mikä tiesi varmaa nalkuttamista. Aleksi väisti vaatimuksen ja livahti huoneeseensa, mutta sekään ei riittänyt pelastamaan häntä nousevalta ärtymykseltä; Jessika oli hänen huoneessaan Rikin kanssa.

"Mee pois", Aleksi töksäytti heti ovella.
"Älä nyt, kun mä opetan Rikiä", Jessika huitaisi kädellään.
"Luuletsä, että toi möhkäle oppii mitään?" Aleksi kysyi kyllästyneellä äänellä.
"Joo joo, se osaa kohta ottaa pallon kiinni, kato nyt."
Jessika heitti pallon kohti Rikiä. Se meni suoraa päätä koiran kuonon ohi. Riki vilkaisi palloa ponnettomasti ja kääntyi sitten katsomaan Aleksia kuin armoa anoen.
"Menkää nyt ulos mun huoneesta", Aleksi ärähti, töykkäisi Rikiä jalallaan ja usutti sen ulos. Jessikan oli pakko seurata.
"Vie lelus mukanas", Aleksi huusi perään. Sitten hän katsoi lattialle jäänyttä pehmonallea tarkemmin. Vasta nyt hän huomasi, että Jessikan koulutusavustajana olleella nallella oli päällään Joonaksen kutistunut paita.

Nyt Aleksin hyväntuulisuus oli lopullisesti kadoksissa. Hän ei halunnut muistaa. Oli ihan tarpeeksi, että hänen seksuaalisuuskäsitystään oli sorkittu päivällä kuin se olisi ollut osa jotakin tieteellistä tutkimusta.

*

Perjantai-illan koittaessa viikkoa myöhemmin Aleksi ei epäröinyt hetkeäkään, oliko menossa rinnakkaisluokan Siirin luokse bileisiin. Hän tarvitsi nimenomaan sitä - mutkatonta hauskanpitoa ja siinä sivussa pään tyhjennyksen.

Hän tajusi tulevan illan huonot puolet vasta saapuessaan paikalle Gerbiilin kanssa. Siiri otti heidät kyllä iloisesti vastaan, vaikka he eivät olleet olleet tekemisissä keskenään juuri koskaan. Aleksi ei ollut viitsinyt nyhjöttää toimettomana kotonakaan, joten hän oli kohtalaisen aikaisessa. Paikalla oli vasta muutama tyyppi: vain Siirin ystävät Netta ja Pauliina, Netan ulkopaikkakuntalainen poikaystävä... sekä Joonas.

Aleksi tajusi, ettei ollut nähnyt Joonasta muualla kuin koulussa sitten heidän riitansa. Hänen katseensa viipyi tahattomasti Joonaksessa hieman pidempään kuin muissa. Tämä ei huomannut sitä, sillä hän oli keskittyneempi juttelemaan Pauliinalle, joka lojui sohvalla pää pojan sylissä. Jokin muljahti Aleksin vatsassa.

Aleksi yritti karkottaa tuntemuksen. Okei, Joonaksella oli jo likkakaveri. Mikäs siinä. Ei se Aleksia kiinnostanut. Joonas oli virallisesti menneisyyttä - jos hän oli koskaan mitään ollutkaan.

Aleksi kääntäisi elämässään uuden lehden, kuten sanonta kuului. Ja niin kävisi tänä iltana... pienen humaltumisen kautta.

[Sira]

ÄÄÄÖÖÖÖÖÖÖÖÄÄÄÄ MINKÄ TEIT : <<<<  karmee loppu : ( tuleeks tästä epilogii tai jtn vastaavaa?


//: nii ja sitten vähän kommenttia tekstistä. Ku en jaksanu vähän aika sitten ruveta stooraamaan ku frendi oli tossa vieressä. Mutta tykkään edelleen ihan sikana sun kirjotustyylistä. Ahh se on niin nam . Mut aika surullista et tää on jo melki loppu, ja meen tästä seuraavaks lukee ton 10 osan tuolt siun sivuilta! C:

[Look at Me]

Wohoo..O.o Täähän menee jännäks...
Toivottavasti Aleksi ottaa nyt vähän reilummin ja pistää tuulemaan ;DD

Vähän lyhyeksi jäi tämä kommentti, mutta jatkoa odotan mielenkiinnolla..^^

[Reppuriiviö]

He haa, ympäri käydään yhteen tullaan..

Joops, tämäpä taitaa loppua siihen mistä alkoi. No, "odotan" joka tapauksessa bileitä koska osaat kuvailla ne kivasti.

[Chibi]

äääääää. *lievästi sanottuna hyvin järkyttynyt* Onnellinen loppu tai mä lähetän kuolonsyöjät sun perään. Ja sitten Meriadocin ja Peregrinin. Eli kannattaa laittaa onnellinen loppu. No joo, tuskin mä niitä kahtqa viimeksi mainittua saan liikkeelle mutta ainakin mulle tulee tippa linssiin.

Ikuinen slashfriikki