Katulasten Joulukalenteri, S, 25/25

[Larjus]

Mukava vähän joulutunnelmaa tossa osassa 21. Tai no, talviseisajaisiahan lapset juhlivat, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin. Samanlaiset juurethan joulullakin on.

“Hei Ruth?”
Ruth kääntyi. Kara seisoi hänen takanaan saksia napsutellen.
“Et kai sinä unohtanut itseäsi?”

Haha, tietty tällainen "käänne" loppuun On kyllä niin tuttua, että joku touhottaa jostain asiasta ja pitää huolen että kaikki tekevät osansa, mutta sitten unohtaa (tai "unohtaa") itsensä.

Ja jee, kiva että kirjoitit vielä Aniarasta! Ja kissoista, awwws ♥ Kurjaa vain miten hänen äitinsä syrjii kissojakin alkuperän mukaan :< Onneksi Aniara ei tottele äidin käskyä vaan antaa oman oikeudentuntonsa johdattaa.

Minä luulen, ettei sinun tätisi taida saada sitä kissaa. Se nukkuu Vickyn vieressä ja hän hankki sille kulkusen kaulaan.

Vicky on kuin kaikki interetin isät, jotka ovat ääneen julistaneet, etteivät pidä kissoista/koirista ja jos sellainen taloon tulee, ei ota sen hoitoa lainkaan vastuulleen Ja sitten parin päivän päästä jo ollaan rakentamassa uudelle lemmikille petiä ja nukutaan sen kanssa yhdessä sohvalla Ja sit se on kuin Brooklyn Nine Ninen Rosa tässä kohtauksessa

Hyvä että kissalle kuitenkin koti löytyi ♥ Ymmärrän tosin myös jonkin verran Ethanin näkemystä, mutta siihen voi myös huomauttaa, ettei kukaan voikaan koskaan kaikkia auttaa, mutta ei se tee siitä avunannosta turhaa. Se, että auttaa yhtäkin, on paljon enemmän kuin ettei auttaisi ketään. Ja onneksi tässä autettiin :3 Tais se Ethankin vähän heltyä pienen pennun edessä...

[Linne]

Larjus Mä rakastan tällaisia käänteitä, että joku touhottaa kamalasti jostain asiasta mutta ei näe metsää puilta Mutta kyllä Ruthkin sitten lopulta kylpyyn joutui!
Aniaralle kyllä teki hyvää joutua katulasten sekaan päiväksi. Nyt hän uskaltaa jo uhmata äitiään ja tietää, ettei tämä ole aina oikeassa Ja mullekin tuli toi kohtaus mieleen! Vaikka tietysti Vicky oikeuttaa kissan pidon itselleen sillä että opettaa siitä varkaan niin että siitä on jotain hyötyäkin. Ja eiköhän Ethankin kissalle lämpene, mulla on sellainen kutina että hän tulee hyvin toimeen erilaisten elukoiden kanssa.
Kiitos taas ihanasta kommentista ja kiitos että oot jaksanut seurata tätä kalenteria <3

A/N: viimeisiä viedään! Tämä taitaakin olla luukuista lyhyin, mutta minusta se oli hyvä sellaisenaan, enkä ruvennut sitä pidentelemään.

23. Koru

“Lasia”, Vicky sanoi, kun Kit toi näytille  korun, jonka oli napannut karnevaalien aikaan rihkamaa kaupittelevasta kojusta.
 
“Katinkultaa”, hän totesi, kun Ruth toi tälle salongista löytyneen vanhan, tummuneen sormustimen.

“Akvamariini”, hän kertoi, kun Darren ojensi hänelle rannalta löytämänsä kauniin kiven.

“Tiikerinsilmä”, hän sanoi lempeästi kun Kara näytti pientä rannekorua, jota kantoi aina mukanaan.

“Marmoria”, hän huomautti kun Ethan toi tälle kourallisen palloja, jotka olivat vierineet aatelispojan taskusta.

Aina joskus  kun hän ei saanut unta, hän laskeutui salongin aulaan. He liikkuivat siellä harvoin sillä valtavat kaksoisovet olivat juuttuneet umpeen jo aikoja sitten ja lattiakin oli laho. Siellä oli kylmäkin ja tyhjissä, tauluttomissa seinissä oli jotain karmivaa.

Ovien vasemmalla puolella oli joskus ollut pieni sivupöytä, jonka päällä oli ollut kaunis maljakko täynnä kukkia. Se piilotti alleen irtonaisen lattialaudan.

Vicky pudottautui polvilleen ja veti lautaa hellävaroen ylöspäin. Se narahti, mutta antoi helposti periksi. Hän työnsi kätensä pieneen koloon sen alla ja odotti, kunnes hänen sormensa tapasivat jotain kovaa ja kiiltävää.

Metsän kutsu lepäsi hänen kämmenellään. Se kiilsi himmeästi jopa puolikuun heikossa valossa.

“Smaragdi”, Vicky kuiskasi.

[Larjus]

Mitäpä sitä osia turhaan pidentelemään. Joskus lyhyt on hyvä. Tässä ainakin oli.

Vickypä se näyttäisi tuntevan korut ja arvokivet/metallit (ja niiden jäljitelmät) hyvin. Sopii kyllä hänelle hahmona, ja on siitä varmasti paljon hyötyäkin. Lieköhän itse opetellut katulapsena vai saanut perehdytystä jo aiemmin.

Loppupuolisko tässä oli kivan tunnelmallinen, vähän hämyinenkin. Jos muistelen oikein, niin tuo kartano, jossa he pitävät majaa, on se jossa Vicky ennen asui? Metsän kutsukin taitaa olla muistoja niiltä ajoilta, niin mä ainakin epäilen. Tuskin hän muuten menisi sitä kaivelemaan esiin unettomina öinä. Taitaa olla merkityksellinen smaragdi hänelle. Ehkä sen syvempi tarina/merkitys Vickylle kerrotaan joskus

[Linne]

Larjus: Vickyä on tosiaan jo aikaisemmin opetettu jalokivien saloihin. Ja oikein muistelit! Kartano on Vickylle tuttu ja Metsän kutsukin on jo kalenterissa aikaisemmin vilahtanut. Ehkä mä joskus sen syvempiä taustoja kerron, mutta tästä pitäisi melkein väsätä jo romaani kiitos taas ihanasta kommentista <3

A/N: viimeisiä viedään! Tämä nyt ei kovin joulumainen ole, mutta hyvää jouluaattoa silti! Huomenna sitten joulumaisempaa tekstiä luvassa

24. Miekka

Havralaisilla on vanha legenda.

Se sijoittuu aikaan kauan, kauan sitten, kun Araniaa ei vielä ollut ja sen paikalla oli pelkkää sekasortoa, jossa ruhtinaat ja klaanit taistelivat vallasta, kukin julistaen itsensä kuninkaaksi. Yksi heistä, kuningas Averin, oli muita voimakkaampi ja älykkäämpi. Hän tiesi, että kukistaakseen muut klaanit, hänellä pitäisi olla takanaan kymmenkertainen määrä miehiä muihin verrattuina.

Siksi Averin haastoi Havran kuninkaan kaksintaisteluun. Muut klaanit eivät edes harkinneet tätä vaihtoehtoa, sillä Havra oli äveriäs maa, joka oli siihen mennessä jo vakiinnuttanut neljän kuninkaan hallintotapansa. Averin kuitenkin tiesi, että pelkkä neljännes Havran maasta riittäisi hyvin kukistamaan muut aranialaisklaanit. Lisäksi hän oli ovela: hän tiesi, ettei yksikään havralaiskuningas pystyisi kieltäytymään kaksintaistelusta kunniaansa menettämättä, eikä mikään ollut havralaisille yhtä pyhää kuin kansan kunnia.

Averin valitsi neljästä kuninkaasta Northit. Vain muutama kuukausi aikaisemmin nämä olisivat vain nauraneet vaatimukselle, sillä kuningas Edward oli vahva ja voimakas mies, jota ei niin vain kukistettaisi. Viime aikoina Northien linnassa oli kuitenkin vietetty surun päiviä: kuningas oli kuollut metsästysretkellä ja vallan oli perinyt hänen nuorempi veljensä Kitre.

Heti kun kuninkaan haaste tuli, Kitre alkoi pelätä valtakuntansa puolesta. Hän oli koko elämänsä ajan ollut heikko ja sairaalloinen ja tiesi, ettei pystyisi voittamaan Averinia. North kaatuisi, ja hänen kansansa joutuisi hirmuvallan alle.

Kitrellä oli ystävä, nuori seppä. Heti kuultuaan haasteesta, seppä sulkeutui pajaansa ja alkoi takoa. Viisi päivää ja viisi yötä hän takoi, eikä edes Kitre päässyt häntä näkemään.
Kuudentena päivänä seppä vihdoin upotti takomansa esineen veteen ja ojensi sen sitten Kitrelle. Se oli miekka, sellainen lyhyt ja kapea jollaisia havralaiset olivat aina suosineet. Sen musta kahva oli täysin koristelematon ja terä hohti himmeästi.

“Tämä miekka on tarkoitettu vain Northien valtakunnan hallitsijalle”, seppä sanoi. “Kuka tahansa muu siihen yrittää koskea, korventaa ihonsa."

Taistelu järjestettiin ja kävi juuri niin kuin oltiin arveltu: Averin löi Kitren. Mutta kun hän yritti nostaa tämän miekan maasta surmatakseen vastustajansa häpeällisesti tämän omalla miekalla, hän yhtäkkiä karjaisi ja pudotti miekan. Lähellä olevat näkivät, että miekka oli polttanut reiän tämän hansikkaaseen ja nostanut kämmenen ihon rakkuloille.
Silloin Kitre nousi, tarttui miekkaan ja surmasi vastustajansa yhdellä ainoalla iskulla. Myöhemmin todettiin, että seppä oli puhunut totta: miekkaan tosiaan pystyi koskemaan vain Northien valtakunnan hallitsija ja hänen perillisensä.

Kit oli kuullut tämän tarinan isältään monta kertaa. Kerran isä oli jopa vienyt hänet katsomaan miekkaa, joka roikkui edelleen telineessä paikalla, jossa taistelu oli keskustelun mukaan käyty. Se oli Aestenissa, sillä siellä kuningas Averin oli halunnut taistelun käydä. Nykyään paikalla oli havralaisten temppeli.

Kuultuaan niin monta tarinaa miekasta jonka mukaan oli saanut nimensä, Kit oli ollut pettynyt. Eihän se ollut kuin ruostunut miekka, jota ei oltu edes koristeltu. Mutta terä oli kyllä edelleen terävä, sen hän huomasi viistäessään kättään miekan lapetta pitkin. Eikä hän ymmärtänyt ollenkaan, miksi muut temppelissä olijat tuijottivat häntä

[Fairy tale]

Aivan ihana kissaluukku. Ihanaa etteivät kaikki vain potki ja työnnä takkuista ja ehkä kirppuistakin kissaa pois vaan haluaa oikeasti löytää sille hyvän kodin. Ja hienoa, että Vicky mieltyi kissimirriin niin, ettei sille tarvitse enää kotia etsiä. Eiköhän yksi kissa saada ruokittua. Voihan Aniara osallistua sen ylläpitoon, jos apua tarvitaan. Mä olen ehdottomasti kissaihminen. 

Aa, tuo pöllitty arvoesine on vielä tallessa. Hauskaa että palasit sen olemassaoloon. On kiva palata jossain osassa johonkin, mistä on kerrottu jo aikaisemmin.

Vanha ruostunut miekka. Totta, eiväthän nuo museoissa olevat muinaisaarteet kovin kummoisen näköisiä ole, lommoisia eivätkä edes kiillä, kuten mielikuvissa ja tarinoissa aina on. Kiitos taas uusista luukuista. 

[Linne]

Fairy Tale  kiva kun tykkäsit uusista luukuista! Mustakin on kivaa, kun palataan johonkin, mikä on aikaisemmin jo esitelty

A/N: tästä piti tulla pitempi luukku mutta nyt en saa itseäni sellaista kirjoittamaan. Toivottavasti tästä kuitenkin on iloa jollekulle kiitos kaikille jotka ovat seuranneet tätä kalenteria ja hyvää joulua!

25. Juhla

Araniasta etelään päin, paljon lämpimällä alueella sijaitsee saari jota aranialaiset kutsuivat nimellä Desermia mutta jonka oikea nimi oli Derressa, viisauden kehto.

Nykyään saari on hävitetty ja sen asukkaat joko karkotettu tai alistettu pakkotyöhön, mutta ennen kuin aranialaiset valtasivat sen, siellä eli sopusoinnussa kahdeksan klaania. Klaaneilla oli kaikilla omaa erityisosaamista: saccharet tunnettiin  kirjaopistaan, delagit taas leivonnaisistaan ja arkkitehtuuristaan. Kun kaksi derressalaista meni naimisiin, kumpikin pysyi omassa klaanissaan, mutta heidän lapsensa perivät äitinsä klaanin värit ja nimet, joita oli Derressassa niukasti. He uskoivat, että nimet olivat muuttumattomia kuten olivat kuu ja tähdet, ja siksi niitä ei voinut vain keksiä lisää, kuten muut kansat tekivät.

Kerran eräs anaere, käsityöläinen, meni naimisiin debrirasan, tieteilijän kanssa. Heidän lapsensa nimeksi tuli Caroeche, tulesta syntynyt, sillä tytöllä oli jo vauvana kaunis punainen tukka.
 Caroeche kasvoi tieteiden ja taiteiden keskellä. Hänen isänsä joka oli ammatiltaan kartanpiirtäjä opetti hänet piirtämään karttoja ja hänen äitinsä joka oli lääkäri, opetti hänet tuntemaan yrtit ja kukat. Caroeche oppi jo pienenä lukemaan Derressan monimutkaisia kirjoitusmerkkejä ja laskemaan monimutkaisiakin laskuja.

Mutta kun tyttö oli tuskin yhdeksänvuotias, aranialaiset tulivat.

He hävittivät maan, polttivat kauniit kirjastot ja löivät viisaat miehet maahan. Naisille he nauroivat ja lasten he eivät uskoneet oppivan lukemaan, olivathan viimeaikaiset päänmittaukset osoittaneet, että aranialaiset olivat auttamatta näiden yläpuolella.

Caroeche ei koskaan ollut täysin varma, miten hän oli päätynyt Araniaan seilaavaan laivaan. Oliko epätoivoinen äiti nostanut hänet sinne turvaan hirmutekojen tieltä vai oliko hänet oltu aikeissa viedä sinne halvaksi työvoimaksi, hän ei tiennyt.

Araniassa oli kaikki eri tavalla kuin mihin Caroeche oli tottunut: sää oli aina kylmä, vastaantulijat eivät koskaan hymyilleet ja häntä haukuttiin jatkuvasti kardeliksi.
Pian hän oppi varastamaan elääkseen. Yleensä hän oli varovainen, vei vain sellaista minkä katoamista ei heti huomattaisi ja juoksi heti toiseen suuntaan nähdessään vilauksen vihreätakkisista poliiseista.
Eräänä päivänä hän oli kuitenkin varomaton. Taivaalta tipahteli sadepisaroita, talvi oli tulossa ja hän ei ollut saanut syödäkseen koko päivänä. Joten kun hän nappasi limpun leipäkauppiaan kojusta, hänen liikkeensä olivat niin epätoivoisia, että kauppias huomasi hänet heti.

"Varas! Ottakaa kiinni!"

Caroeche juoksi niin kovaa kuin vain jaloistaan pääsi,mutta tiesi silti, ettei pääsisi karkuun. Poliisit tunsivat kaupungin paljon häntä paremmin ja hän oli niin väsynyt ja nälkäinen, ettei jaksaisi juosta enää kauaa. Hän joutuisi köyhäintaloon ehkä jopa vankilaan ja-

Yhtäkkiä joku otti häntä kädestä ja heti mukaansa. Se joku oli ruskeatukkainen poika, jolla oli siniset silmät.

"Tule", tämä sanoi ja johdatti Caroechen pieneen syvennykseen kahden rakennuksen välissä. "Odotetaan tässä ja mennään sitten toiseen suuntaan. Onko sinulla yöpaikkaa? Voit tulla yöksi minun ja ystävieni piiloon. Se ei haittaa, ihan totta."

Caroeche seurasi poikaa varuillaan. Poika ei tuntunut väittävän siitä että hän oli kardeli, mutta oli silti parasta olla varovainen. Joten kun poika johdatti hänet ystäviensä luo ja he kysyivät hänen nimeään, hän vastasi…

"Kara?"

Kara ynähti eikä nostanut katsettaan ompeluksestaan. Ethan katsoi häntä kummastuneena ovenraosta.

"Tule nyt. Jaetaan lahjat ja sitten syödään jälkiruokaa. Ruth hötkyilee, kohokas kuulemma lässähtää hetkenä minä hyvänsä."

"Minä tulen", Kara sanoi ja käänsi taas katseensa työhönsä. Se oli pelkkä kangastilkku, johon hän oli kirjaillut vanhan nimensä.

Caroeche.

 Tulesta syntynyt.

Kara pudisti päätään ja laittoi tilkun pois. Olipa hän ollut mitä tahansa, nyt hän oli Kara, ja hän oli menossa juhlimaan talviseisajaisia ystäviensä kanssa.

[Larjus]

Enhän kato minä enää muista, mitä edellisissä osissa on tapahtunut Ainakaan mitään yksityiskohtia. Oon vain pelkkä hajamielinen haihattelija

Mielenkiintoinen tarina tuosta miekasta, sulla on selkeesti paljon luotua lorea täällä taustalla. Ja tuossa lopussakin vähän jotain mystisyyttä. Miksi kaikki katsovat Kitiä niin? Jos hän on kerta ollut siellä isänsä kanssa, niin ehkä hänet on silloin tunnistettu, ja eikös se hän ollut sitä kuninkaallista sukua alkujaan, mikä kyllä selittäisi katseet, mutta silti... Jokin tossa on vähän salaperäistä

mutta tästä pitäisi melkein väsätä jo romaani

Mulla on vähän sama parin originaalimaailmani kanssa Mut sä oot sentää saanu kirjoteltuu näistä vaikka mitä! Mä oon vaa yhdestä jonkin verran raapalejuoksuun. (Ehkä vielä jonain päivänä kirjoitan siitä sen varsinaisen "emotarinan"...)


// Ehit sitten postailla vikankin osan tässä välissä XD pihkura.

Lisää lorea ja historiaa! Mukavaa. Ja mielenkiintoista. Yhdessä vaiheessa tykkäsin tosi paljon lueskella UESP:sta The Elder Scrolls -peleista loreartikkeleita ja niitä pelin sisällä olevia kirjoja, ja jotenkin tätä lukiessa tuli ne mieleen. Kuin myös ihan oikea historia.

Mukava saada tietää Karankin taustoja lisää. Ei ollut hänelläkään helppoa, kun aranialaiset tulivat, mutta onneksi hän sitten löysi uuden perheensä :3 Ihana, että hänet otettiin niin hyvin ja luontevasti mukaan, heti alusta alkaen. Ymmärrettävää, että hän oli taustojensa kertomisen suhteen varovainen, vaikka eipä nuo lapset toisiaan tuomitse.

On vähän kuin Kara olisi aloittanut uuden elämän Araniaan jouduttuaan, ja siihen uuden nimen käyttökin osaltaan sopii. Nyt hän tosiaan on kaikille Kara, ei Caroeche. Menneisyys kullkee yhä mukana, mutta tärkeämpää on keskittyä siihen nykyisyyteen.

Kiitos itsellesi tästä kalenterista ja hyvää joulua! Tästä on ollut iloa ainakin minun joulukuuhun  

[Fairy tale]

Kurkistus Karan menneisiin vuosiin. Punatukkaiset hahmot ovat kivoja. Mielenkiintoinen, vaikka lyhyt katsaus hieman historiaan, joka kyllä elävöittää kaikkea sitä maailmaa, missä ollaan tai on oltu. Mukavaa joulun jatkoa. 

[marieophelia]

Luin nyt hirmu monta luukkua yhtä soittoa ja viihdyin tosi hyvin. Tässä tempaudutaan luukkujen välillä tunnelmasta toiseen (kadonneesta pikkuveljestä pyykkitalkoisiin jne.), mutta se oli vain mukavaa, ettei aina ole niin vakavaa, mutta toisaalta, että lasten taustoihin liittyy kaikennäköisiä mysteereitä. Varsinkin mulle jäi mieleen kohta, jossa Joseph näkee Kitin jalanjäljet hylätyssä talossa ja se, että Vickyn isä tietää, että hänellä on tytär. Lukiessa on jatkuvasti sellainen olo, että pitäisi vilkuilla edeltäneitä lukuja, jotta saisi kaikki palaset loksahtamaan kohdalleen, mutta toisaalta paljon on tainnut jäädä vielä jäädä selviämättäkin. Jännittävää, jos Ethanin isä aikoo vielä etsiä häntä. Ja Ethanin isä ja Vickyn isä ovat kavereita! Ohhoh!

// Ai niin, toi kissa-osa oli tietysti suosikkini! Mä oon aina tykännyt Vickystä eniten ja nyt varsinkin. Ei ihme, että Kitkin hänestä tykkää.

Uskaltanen veikata, että tarina saa vielä joskus jatkoa. Jään tänne odottelemaan! Hieno saavutus, että sait joulukalenterin valmiiksi, tätä oli lukea!<3

[Linne]

Larjus joo lorea kyllä löytyy, oon tuputtanut sitä Maille silmät korvat täyteen
Tarina miekasta oli ehkä vähän salaperäinen, mutta uskallan kyllä väittää, että tuijotuksen syy siitä löytyisi! Kerro jos ei aukene, nii kyl mä sit kerron
Emotarinan luonti on kyllä hankalaa! Mulla on näistä itseasiassa kirjotettu kaksikin pitempää tarinaa, joista toinen taisi olla pituudeltaan yli 40 000 sanaa. Ongelma on vain siinä että lorea on tosi paljon, enkä tiedä mihin siitä haluaisin keskittyä Oon tässä pohtinut jatkiksen kirjoittelua finiin mutta voi olla etten saa sitä ihan heti kirjoitettua kun gradu painaa päälle. Mutta kirjoita sinä omastasi, tykkään sun originaaleista!
Ei ollu Karalla helppoa, ei Jos Kitin hahmoissa näkyy mun viehtymys rituaaleihin, niin Karan hahmossa taas "valkoisen miehen taakka" mikä on musta niin hirveä ajatus että sitä pitää purkaa jotenkin kirjoittamalla. Mutta Kara kun on lapsi, niin hän keskittyy enemmän tulevaisuuteen kuin menneisiin tai yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksiin.
Kiitos kun olet lukenut tätä kalenteria! Meinasin jossain vaiheessa lopettaa kesken, mutta sun kommentit kannustivat mua jatkamaan loppuun asti <3

Fairy Tale Minäkin tykkään punatukkaisista hahmoista! Ja taustatarinat on parhaita Mukavia joulun viimeisiä päiviä!  <3

marieophelia kiva kun eksyit vielä tämän pariin! Tunnelma taisi muuttua aika paljon, koska en miettinyt luukkuja alussa sen tarkemmin (enkä kyllä tuota sanalistakaan, hah ) mutta tarvitsin jotain, mikä toisi struktuuria, minkä takia loin tuon sanalistan. Kirjoittelin sitten sen pohjalta sitä mikä sattui silloin inspiroimaan. Toivottavasti kalenteri ei kuitenkaan vaikuttanut sekavalta!
Nyt mua naurattaa ajatus Ethanin ja Vickyn isistä ottamassa kuppia ja valittamassa lapsistaan Pitänee kirjoitella jotain sellaista joskus.
Kiva kuulla, että kissaluukku on päässyt ihmisten suosioon <3 Ja hauska kuulla, että Vicky on sun lempihahmo! Ja Kit tosiaan tykkää hänestä, ehkä vanhempana enemmänkin 
Ihan oikeassa olet Mulla on heistä mielessä jatkis, kun vaan jostain siunaantuisi lisää kirjoitusaikaa  Mietin myös jotain Tylypahka-AU:ta
Kiva kun tykkäsit kalenterista ja hyviä joulun viimeisiä päiviä!

[Larjus]

Kiitos kun olet lukenut tätä kalenteria! Meinasin jossain vaiheessa lopettaa kesken, mutta sun kommentit kannustivat mua jatkamaan loppuun asti <3

Olen otettu kuullessani, että mun kommentit ovat kannustaneet ja motivoineet noinkin paljon 🥺♥ Ihana juttu, ja kiitos vain itsellesi!

Mutta kirjoita sinä omastasi, tykkään sun originaaleista!

Ja kiitos tästäkin! 😊 En kyllä tiedä, milloin semmoiseen projektiin jaksan ryhtyä (ku jos mä noita mun isompia originaalijuttuja kirjoitan ihan "kunnolla" muutenki kuin vain raapalejuoksuun, kyl mä haluu aloittaa siitä päätarinasta), ehkä sit joskus jos toteen ettei fici-ideat enää pursua korvista