Larjus ikävä kuulla, että yskä vaivaa! Se on kyllä sellainen vaiva, joka ei vähällä häviä. Kiva kuulla, että edellinen luukku kuitenkin viehätti! Ja kyllä, varastettujahan pillerit olivat, niin kuin melkein kaikki muukin, mitä näillä lapsilla on
Maissinaksu kritisointi ja ruikutus on joskus hyvästä
Ja tällainen "mitään ei tapahdu, mutta ei se mitään" on omakin lempparigenre, joten kiva että tykkäsit <3
Fairy Tale Onpa ihanaa kuulla, että tämä porukka kiinnostaa vaikka ei ole aikaisempia tekstejä lukenut! Olen nimittäin ollut vähän huolissani siitä, miten paljon tästä saa kiinni, jos ei ole aikaisempiin teksteihin perehtynyt. Ja en minäkään tiedä, miten joku voi kieltäytyä maitokaakaosta
Kit on vähän höntti. Tervetuloa seuraamaan!
A/N: Tämä on tosiaan ensimmäinen pitempi luukku ja nimensä mukaisesti se on, noh, pitkä. Huomenna palailen taas lyhyempien pariin
4. VierasAniara Amalia von Vangourgh oli
kiltti tyttö.
Hän kuunteli äitiään ja isoäitiään, hän puhui kauniisti, hän oli kohtelias palvelijoille, hän suukotti isäänsä sinä puolituntisena, jona tätä päivittäin näki. Hän piti mekkonsa puhtaina eikä hänen solkikengistään tarvinnut koskaan pyyhkiä likaa.
Valitettavasti hän oli myös tolkuttoman sinisilmäinen.
Aniara nyyhkytti juostessaan eteenpäin ja katsellessaan vauhkona hiljaisia, ränsistyneitä taloja ympärillään. George-serkku oli vaikuttanut niin luotettavalta vakuuttaessaan että kyllä, Hirttäjänkadulla oli ihan oikea karuselli, jossa sai pyöriä päivät pitkät. Eikä se ollut ollenkaan niin pelottava kuin nimi vihjasi! Ihan totta, katu oli hauska paikka, jossa heidän päivänsä kuluisi mukavasti. Eikä haitannut yhtään, vaikka he olivatkin eksyttäneet lapsenpiian, mokoma vanha eukko olikin aina työntämässä nenäänsä asioihin, jotka eivät tälle kuuluneet.
Aniara piti lempeästä ja hyväntahtoisesta lapsenpiiasta, eikä uskonut, että tämä oli lainkaan vanha. Mutta George-serkku oli häntä kaksi vuotta vanhempi, jo kolmentoista, ja kävi ihan oikeaa koulua, missä mustatakkiset miehet opettivat pojille laskentoa ja havran kieltä ja historiaa. Kai sellainen nyt tiesi paremmin, kuin pelkkä yksinkertainen lapsi tai tyhmä tyttö, niin kuin George Aniaraa aina nimitti.
Silti Aniaraa oli pelottanut mennä Hirttäjänkadulle. George-serkkuakin oli näyttänyt hiukan pelottavan, vaikka tämä olikin useaan kertaan ilmoittanut sekä Aniaralle että heidän kolmannelle serkulleen Abbikselle, ettei häntä pelottanut lainkaan ja oli aikaisemmin kolunnut paljon pelottavampiakin katuja.
Abbista ei kiinnostanut, pelottiko ketään vai ei. Tämä oli pulska poika, joka piti enemmän makeisista kuin ratsastamisesta, ja jota leskeksi jäänyt äiti ei yleensä saanut nousemaan palapelien tai kuvakirjojen äärestä.
He olivat kierrelleet jonkin aikaa ympäriinsä vanhalla varastoalueella, missä George sanoi karusellin olevan, mutta eivät olleet löytäneet mitään. Kun he olivat kolunneet kolmannen varaston, ensimmäinen sadepisara oli osunut sen kattoon ja pamahtanut kuin pyssynlaukaus.
“Kohta tulee sade”, Abbis oli sanonut tiiraillen rikkinäisestä ovesta taivaalle. “Rankkasade, luulisin. Mennään äkkiä takaisin, niin saadaan kuumaa kaakaota.”
“Ei me tästä saada kuin risuja, mutta mennään sitten”, George oli vastannut silmäillen hänkin huolestuneena taivasta. “Olkoon. Niiden kahden pojan on pitänyt puhua palturia, ketkä siitä karusellista puhuivat. Ryysyläisiltä ne näyttivätkin.”
Jos Aniara ei olisi ollut niin toivottoman kiltti ja maitovanukkaalla kasvatettu, olisi hän nyt viimeistään raivostunut. Mutta koska hänen koulutuksensa oli painottanut enemmän koruompelua kuin omien aivojen käyttämistä, hän seurasi serkkujaan nöyrästi ulos rakennuksesta.
Ennen kuin he pääsivät edes kadun päähän, sade lankesi jo maahan kuin joku olisi kääntänyt taivaan ylösalaisin. Pian Aniara ei pystynyt edes näkemään Abbista sen paremmin kuin Geogeakaan, saati sitten maasta törröttävää kivenmurikkaa.
Sade peitti alleen mahtavan loiskahduksen, kun hän kaatui vatsalleen mutaiseen maahan. Hieno sininen päällystakki peittyi kuraan, valkoiset housut ja hänen lempimekkonsa tahriintuivat niin pahasti, että niistä olisi enää korkeintaan räteiksi.
Aniara nousi nyyhkyttäen ylös ja tähyili ympärilleen. Poikia ei näkynyt enää missään.
“Apua!” hän huusi sateelle ja tuulelle, mutta kumpikaan ei kuunnellut. Hänellä ei ollut enää aavistustakaan missä hän oli. Olivatko he tulleet tuolta päin vain sittenkin vasemmalta? Pitäisikö hänen mennä takaisin vanhaan varastoon sadetta pitämään vai yrittää vain löytää tiensä kotiin?
Ajatus illan viettämisestä yksin lahoavassa varastossa sai Aniaran hytisemään tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä kaatosateen kanssa. Hän veti kuraisen takkinsa tiukemmin päälleen ja lähti laahustamaan eteenpäin.
Kaksi kaatumista ja yhtä lähellä piti -tilannetta myöhemmin hän löysi tiensä kadulle missä ränsistyneet kartanot kurjina nököttivät. Hän tähyili epätoivoisesti ympärilleen, mutta kaikki olivat pimeinä. Toisaalta sadeverho olisi kyllä kätkenyt kätkenyt kynttilän tai takkatulen, jos sellaisia olisi sattunut joku kartanoihin sytyttämään.
Joku tarttui Aniaraa kädestä.
Hän kirkaisi ja yritti riuhtoa itseään irti, mutta ote oli luja ja piti. Arianan päässä alkoivat heti pyöriä vanhan lapsenpiian tarinat
kardeleista, roskasakista, joka oli tullut Araniaan kaluttuaan oman maansa tyhjäksi. Äiti oli pitänyt moisia tarinoita liian julmina pikku tytölleen ja erottanut vanhan piian, mutta tarinat olivat jääneet Aniaralle mieleen. Varmasti hänet nyt ryöstettäisiin, eikä hän pääsisi koskaan kotiin.
Raju nyyhkytys purkautui Aniaran kurkusta ja hän yritti vielä kerran kiskaisi itsensä irti. Muukalaisen ote kuitenkin piti, ja ennen kuin Aniara huomasikaan, hänet oli raahattu yhteen hylätyistä kartanoista.
Ovi paukahti kiinni heidän takanaan ja samassa sateen ääni vaimeni, vaikka ei täysin lakannutkaan. Aniara hytisi märissä vaatteissaan ja oli kiitollinen siitä. että oli päässyt sentään sateensuojaan, vaikka nyt kai hänet ryöstettäisiin.
Samassa joku raapaisi tulitikun ja sytytti kynttilän. Aniara räpytteli silmiään äkillisessä valossa ja nosti sitten katseensa kynttilän yläpuolella häilyviin kasvoihin. Hän räpäytti silmiään ja tajusi, että kasvoja oli kaksi.
Hänen edessään seisoi kaksi poikaa, tuskin häntä vanhempia. Toisella pojista oli tumma, kuriton tukka ja niin siniset silmät, että niiden värin erotti jopa oikullisessa kynttilänvalossakin. Toisella pojista oli kuparinruskeat kiharat, mutta silmien väri ei ollut niiden vahva että Aniara olisi tunnistanut sen. Sen sijaan hän näki pojan poskia pilkuttavat pisamat.
“Aiotteko te nyt ryöstää minut?” hän kysyi ja alkoi hapuilla pientä helmikukkaroaan. “Minulla on kaksi kruunua, sain ne tädiltäni makeisia varten-”
“Emme me aio sinua ryöstää”, tummatukkainen poika sanoi. Hän vaikutti huvittuneelta. “Mutta nimesi voisit toki kertoa.”
“Neiti Aniara Amalia von Vangourgh”, Aniara vastasi ja niiata niksautti. Poika hänen edessään taivutti päätään.
“Hauska tutustua, neiti Aniara. Minä olen...Kit ja tässä on Darren.”
Aniara kurtisti kulmiaan. Kun hänen silmänsä hiljalleen tottuivat pimeään, hän erotti paremmin pojan edessään. Tällä oli liian suuri pusakka ja liian lyhyet housut ja vaikka molemmat olivatkin hyvin paikatut, oli selvää, että ne olivat pelkkiä räsyjä. Pojan tukka oli liian pitkä ja putosi silmille, hän pyyhki sitä jatkuvasti pois kasvoiltaan.
Siksi olikin outoa kuulla hänen puhuvan tyynesti ja miellyttävästi, kuin aikuiset. Hänellä oli kauniimpi puhetapa kuin Georgella, ja tämä sentään kävi hienoa koulua, jossa prinssikin oli aikoinaan opiskellut.
“Keitä te olette?” Aniara kysyi ja kauhistui samassa kysymystään. Hienolle neidille ei ollut sopivaa kysyä suoria kysymyksiä, sen oli hänen nutturapäinen, hymytön kotiopettajattarensa hänelle opettanut. Kysymykset tarkoittivat rahvaanomaista uteliaisuutta, josta Aniaran aivan ehdottomasti kuului pidättäytyä. Kun hän sitten oli kysynyt, miksi äiti sitten päivitteli naapurinsa uusia vaunuja ystävilleen, kotiopettajatar oli mennyt vaikeaksi ja alkanut puhua kaunokirjoituksesta.
Poika hänen edessään vaikutti kuitenkin edelleen huvittuneelta. “Minähän kerroin jo. Minä olen Kit ja tuo on Darren.”
Toinen poika silmäili Aniaraa uteliaasti. “Oletko sinä aatelinen?”
“E-en”, Aniara vastasi varovasti. “Minä olen vain neiti. Neiti Aniara Amalia Vangourgh.”
“Mikä sinun isäsi sitten on?” Kit kysyi. Aniara kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
“Hän on Emmett Balverough, Esten jaarli.”
Darren hätkähti, mutta Kit hymähti. “Se tekee sinustakin aatelisen”, poika valisti häntä. “Jos sinun isäsi on aatelinen, sinäkin olet.”
“Ai.” Aniara ei osannut sanoa muuta. Hän ihmetteli, miksi ei pelännyt enää niin paljon. Ehkä se johtui Kitin rauhallisesta, lempeästä äänensävystä tai Darrenin vilpittömästä uteliaisuudesta. Hän alkoi tuntea olonsa melkein mukavaksi heidän seurassaan.
Sitten poikkeuksellisen voimakas sadekuuro ravisteli kattoa ja Aniara sävähti. Yhtäkkiä hän muisti kuraisen takkinsa ja märän mekkonsa sekä rajuilman joka riehui ulkona.
Kit huomasi hänen vapisevan. “Sinun kannattaisi ottaa takkisi pois”, hän sanoi mutkattomasti. “Sinulle tulee vain kylmempi. Dar, eikö meillä ole täällä jossain teetä?”
Darren nyökkäsi ja katosi syvemmällle kartanon uumeniin. Kit jäi eteiseen Aniaran kanssa, joka seisoi avuttomana ja lohduttomana kuraisissa vaatteissaan, tuntien itsensä hetki hetkeltä typerämmäksi. Tämä katupoika selvästi tiesi häntä paremmin, miten rankkasateessa selviydyttiin. Hän oli vain tyhmä pikku puudeli, kuten George häntä kutsui.
“Saanko tarjota sinulle takkini?” Kit kysyi samassa ja veti pusakan yltään. “Ota tämä. Se on sinulle ihan liian iso, mutta onpahan sentään lämmin.”
Aniara tuijotti pusakkaa kädessään. Sitten hän käänsi katseensa rähjäiseen takkiinsa.
Kit aisti hänen epävarmuutensa. “Onhan se vähän sopimatonta”, hän sanoi tyynesti. “Mutta niin on vilustuminenkin.”
Se riitti. Aniara riisui muitta mutkitta takkinsa ja veti pusakan päälleen. Lämpö tulvahti hänen ympärilleen kuin hän olisi laskeutunut kuumaan kylpyyn. Hän käänsi katseensa Kitiin, joka ei näyttänyt palelevan lainkaan, vaikka olikin pukeutunut enää ohueen pitkähihaiseen puseroon.
“Keittiössä on mukavampaa”, poika sanoi nyökäten kohti käytävää, johon Darren oli kadonnut. Kesti hetken, ennen kuin Aniara tajusi, että se oli kutsu.
Jopa kynttilänvalossa hän pystyi näkemään, miten ränsistynyt kartano oli: paksu tomukerros peitti jokaista pintaa ja hämähäkinseitit kiipeilivät seinustoilla kuin pitsiverhot. Pienen keittiön ikkunat olivat kuitenkin säilyneet ehjinä ja Darren oli jo viritellyt sen pönttöuuniin tulen. Kit oli oikeassa: keittiössä oli mukavampaa.
Aniara istui varovasti ylösalaisin käännetylle laatikolle ja katseli pelastajiaan. “Pyydän anteeksi uteliaisuuttani, mutta..asutteko te täällä?”
Kit naurahti. “Emme sentään. Tulimme tänne vain sateensuojaan ennen kuin ehdimme maj- kotiin.” Poika katseli häntä pää kallellaan. “Minunkin kai pitäisi pyytää anteeksi sitä, että olen utelias, mutta miten sinä oikeastaan päädyit tänne? Täällä ei liiku paljon ihmisiä, ei varsinkaan…no, sellaisia kuin sinä.”
Aniara punehtui, mutta aloitti silti tarinan Geogesta ja Abbiksesta sekä lastenpiian karkottamisesta. Kun hän kertoi hylätystä karusellista, pojat vilkaisivat toisiaan nopeasti ja Aniara ajatteli säälien, ettei kumpikaan heistä ollut kai koskaan päässyt ajelemaan karusellissa.
“Minusta sinun ei pitäisi enää kuunnella niitä kahta poikaa”, Darren sanoi, avasi pönttöuunin luukun ja ujutti kolhiintuneen teepannun liekkien päälle. Aniara katseli tätä uteliaasti. Darren oli tuskin sanonut sanaakaan sen jälkeen kun oli kysynyt, oliko hän aatelinen. Poika taisi olla aika ujo.
Kitiä moinen ei ilmeisesti vaivannut. “Ei niin”, hän sanoi ykskantaan. “Enkä muutenkaan seikkailisi noiden parakkien välissä. Se on vaarallinen paikka, oli sitten yksin tai yhdessä.”
“Minua lykästi, kun tapasin teidät”, Aniara sanoi hiljaa. Takkatuli ja Kitin pusakka lämmittivät, mutta hän ei voinut olla pohtimatta huolestuneena, miten pääsisi kotiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin suuntaan lähteä, saati sitten miten kauan matkaan menisi. Hän voisi tietysti pysäyttää vuokravaunut ja ajaa niillä kotiin: oman osoitteensa hän sentään tiesi. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miten pitkä matka olisi ja paljonko se maksaisi. Hän ei ollut koskaan ollut kenenkään muun kuin omien tai isoäitinsä vaunujen kyydissä. Hienon neidin ei sopinut ajella vuokravaunuilla mihinkään, varsinkaan yksin, joten hän ei ollut koskaan uhrannut asialle ajatustakaan.
Voi, miten typerä hän oli!
Kit tuntui vaistoavan hänen hätänsä. “Muistatko, mikä se puisto oli, mistä te lähditte karkuun lastenhoitajalta?”
“Se oli…kastanjapuisto”, Aniara sanoi hämmentyneenä. Sitten hän punehtui tajutessaan, ettei ´kastanjapuisto´ varmastikaan ollut puiston oikea nimi: hän oli vain nimennyt sen sillä tavalla puistossa kasvavien valtavien kastanjapuiden mukaan. Kastanjoita putoili maahan aina syksyisin, ja usein lastenhoitaja osti hänelle ison tötterön kuumia kastanjoita kärryjä työntävältä kaupustelijalta.
Kit kuitenkin nyökkäsi. "Se, mikä on joen vieressä?"
"Niin."
"Hyvä on. Onko se kaukana sinun kotoasi?"
“Minä olen mennyt sinne aina vaunuilla”, Aniara änkytti. Totta puhuen puistoon ei ollut lainkaan pitkä matka, mutta hän ei uskonut osaavansa kävellä sieltä kotiin. Hänen äitinsä mielestä kaduilla kävely oli rahvaanomaista, ellei se tarkoittanut ostoksilla käymistä, joten Aniara oli aina viety jaloittelemaan puistoon vaunuilla, milloin ei käynyt kävelyllä puutarhassa. Eikä hän ollut koskaan ajatellut, että hänen pitäisi olla tarkempi ja katsella ikkunasta ulos muistaakseen reitin kotiin, mikäli sattuisi eksymään. George oli oikeassa: hän oli tyhmä kuin vastasyntynyt lammas, ja nyt hän ei pääsisi koskaan kotiin-
“Minä vien sinut puistoon, kun sade lakkaa”, Kit sanoi ja ojensi hänelle kolhiintuneen teemukin. “Sinua etsitään varmasti jo. Juo nyt teetä, se lämmittää, vaikka ei olekaan kovin hyvää.”
“Kiitos”, Aniara mutisi ja räpytteli muutaman kyyneleen silmistään. Ne tipahtivat teemukiin ja niin hän joi teensä kyynelten höystämänä. Kit oli oikeassa: tee ei ollut kovin hyvää. Se maistui savulta ja koivunlehdiltä, mutta ainakin se oli kuumaa.
Darren istui lattialla oman teemukillisensa kanssa ja piirteli oksalla tomuiseen lattiaan. Kit sen sijaan istui laatikon päällä Aniaraa vastapäätä ja siemaili teetään. Aniara yritti olla tuijottamatta, koska se oli epäkohteliasta, mutta ei voinut olla vilkaisematta poikaa silloin tällöin. Tämä oli epäilemättä laiha ryysyläinen, mutta ei ainakaan
kardeli. Heillä oli yleensä tummempi iho ja punainen tukka.
Mutta ei poika tainnut aranialainenkaan olla. Tämän hiukset olivat mustat ja silmät siniset, mikä, vaikka olikin harvinaista, ei ollut täysin tavatonta Araniassa. Mutta pojan iho oli vielä kalpeampi kuin aranialaisten ja jokin tämän ryhdissä muistutti Aniaraa hänen vanhemmasta serkustaan, Georgen isoveljestä. Brandon-serkku teititteli aina Aniaraa ja availi hänelle ovia. Ihmiset sanoivat, että tämä olikin oikea herrasmies.
Kit hymyili hänelle teemukinsa takaa. “Kaikki järjestyy”, hän sanoi lempeästi. “Tuollaisia juttuja sattuu kaikille. Mutta pysy tosiaan kaukana siitä Georgesta.”
Aniara oli juuri aikeissa kiittää häntä uudelleen, kun ovi kolahti auki ja joku marssi sisään.
“Täällähän te olette”, tulija sanoi reippaasti astuessaan huoneeseen.
Aniara ei oikein saanut selvää siitä, mikä tai kuka huoneeseen oli astunut, mutta sen hän tiesi, ettei tämä ollut iloinen hänet nähdessään. Tulija tuijotti häntä hiljaa juuri niin kauan että Aniaralle ehti tulla hermostunut olo, ja käänsi sitten katseensa Kitiin ja Darreniin.
“Kuka tuo on?”
“Hänen nimensä on Aniara”, Kit vastasi rauhallisesti. “Hän eksyi myrskyssä, eikä löytänyt enää takaisin kotiin.”
Se ei pitänyt aivan täysin paikkaansa, mutta Aniara oli kiitollinen siitä, ettei Kit katsonut aiheelliseksi kertoa, miten typerä hän oli ollut. Tämä tulija, kuka hän sitten olikin, ei selvästikään muutenkaan pitänyt hänestä.
“Älä viitsi olla tuollainen, Vicky”, lempeä ääni sanoi tulijan takaa. Vasta silloin Aniara tajusi, että sisään oli tullut samalla avauskerralla useampi kuin yksi lapsi. Huoneeseen asteli tyttö, joka astui Aniaran eteen. “Älä välitä hänestä, hän on tuollainen kaikille.”
“Enkä ole”, tuhahti tyttö jonka nimi oli kai Vicky, mutta Aniara ei kuunnellut. Hän tuijotti edessään seisovaa tyttöä.
Tällä oli leveät kasvot, korkeat poskipäät ja mantelinmuotoiset, meripihkanväriset silmät. Paksu punainen tukka oli kauniisti palmikoitu ja tytön vaatteet olivat hienommat kuin Kitin ja Darrenin; niihin oli selvästi käytetty paljon aikaa ja vaivaa, vaikka materiaalina olikin ollut vain arkista puuvillaa.
Mutta käsi, jota tyttö hänelle ojensi, oli pähkinänruskea.
Kardeli.“Minä olen Kara”, tyttö sanoi, kun Aniara ei saanut sanaa suustaan. Tämä kallisti päätään ja katsoi häntä kysyvästi.
Aniara tarttui tytön käteen.
“Hauska tutustua, Kara.”
***
Aniara ei olisi koskaan voinut uskonut, että hänellä voisi olla hauska ilta hylätyssä kartanossa katulasten kanssa, mutta hauskaa hänellä oli.
Alkukankeuden jälkeen hän oli tutustunut Karaan nopeasti ja piti tästä jo valtavasti. Tyttö ompeli paljon kauniimmin kuin Aniara ja antoi monta hyvää neuvoa näkymättömien pistojen tekemiseen. Aniara oli varma, että hänen seuraava ompelutyönsä hämmästyttäisi niin hänen äitiään kuin opettajatartakin.
Myös muut kartanoon tulleet lapset olivat mukavia: poika nimeltä Ethan pyysi häntä kuvailemaan, millaista ruokaa päivälliskutsuilla syötiin ja kuunteli hämmästyneenä hänen tarinoitaan. Tyttö nimeltä Ruth teki heille kaikille takassa iltapalaksi paahdettua leipää ja juustoa.
Häntä epäluuloisesti katsonut tyttö, Vicky, ei koko illan aikana sanonut hänelle mitään, keskittyi vain korttipeliin Kitin kanssa, Poika hymyili Aniaralle välillä rauhoittavaa hymyään, eikä kukaan muukaan näyttänyt panevan hänen läsnäoloaan pahakseen.
Ainakaan ennen, kuin Aniara sanoi jotain typerää.
“Tällainen elämä on varmasti vaikeaa”, hän sanoi, kun Ruth oli lopettanut selostuksensa siitä, mitä yrttejä oli kerännyt talvea varten. “Ettekö te olisi onnellisempia vaikka-”
“Orpokodissa?” Vicky lopetti hänen lauseensa. Tytöt hymyili, mutta siinä hymyssä ei ollut mitään lämmintä. “Kaikki meistä ovat karanneet sieltä. Usko pois, ne orvot joita sinä olet nähnyt laulamassa Talviseisajaislauluja kadunvarsilla eivät ole yhtään niin onnellisia ja iloisia kuin miltä näyttävät.”
“Minun perheeni antaa orpokodeille almuja”, Aniara puolustautui. Muut vaihtoivat katseita ja hymyilivät vinosti.
“Ja mihinkähän luulet niiden almujen menevän?” Vicky kysyi. “Luuletko, että ketään kiinnostaa, menevätkö ne orpojen takkeihin vai johtajattaren lauantaipaistiin?”
“Älä viitsi, Vicky”, Kit sanoi tyynesti. Hän katsoi Aniaraa jo tutuksi tulleella rauhallisella tavallaan. “Vaikka oikeassahan hän on. Eivät ne almut orvoille mene.”
Aniara tunsi kasvojensa karahtavan punaiseksi. Melkein joka vuosi talviseisajaisten aikaan hän oli käynyt äitinsä kanssa kuuntelemassa orpojen laulavan tuttuja lauluja ja tuomassa heille herkkukorin. Joskus hän oli jopa taputellut heitä kädelle tai poskelle ja hymyillyt heidän innostukselleen korista löytyneistä herkuista.
Olikohan kukaan heistä saanut maistaa mitään niistä, vai olivatko ne menneet suoraan johtajattaren juhlapöytään?
“Ei se sinun vikasi ole”, Ethan sanoi, istui lattialle ja laski kätensä Darrenin selälle. Poika oli jäänyt tuijottamaan piirrostaan heti kun puhe oli kääntynyt orpokotiin. “Mutta ei se ole sellaista, kuin miltä ne haluavat sen näyttävän. Minun pitäisi tietää, minä synnyin köyhäintalossa.”
“Ne ovat yleensä vielä pahempia kuin orpokodit”, Ruth mutisi. Ethan kohautti olkiaan.
“Kaikkialla pärjää, jos on valmis käyttämään vähän kyynärpäitä. Ja syömään vaikka pikkukiviä.” Hän virnisti Ruthille, joka pyöräytti silmiään. Se oli kai joku heidän välisensä vitsi.
“Taivas alkaa kirkastua”, sanoi Kara, joka oli livahtanut piiristä ja tiiraili nyt ikkunasta ulos. “Me voitaisiin kai kohta mennä ulos.”
Aniara hätkähti, iloisena siitä, että puheenaihe oli vaihtunut, mutta silti hämmentyneenä. “Menettekö te öisin ulos?”
“Ei usein”, Kit sanoi ja meni hänkin katsomaan ulos ikkunasta. “Mutta joskus. Öisin löytyy kaikkea sellaista, mitä ei voi nähdä päivänvalossa.”
“Mehän voisimme viedä sinut takaisin.”
Kaikki kääntyivät katsomaan Vickyä, joka katseli Aniaraa epäluuloinen katse ruskeissa silmissään. “Jos taivas on kirkas, niin voitaisiin lähteä heti.”
“Ei kenenkään kannata lähteä enää mihinkään”, Ruth sanoi kärkevästi. “Siellä on pimeää ja kosteaa.”
“Häntä etsitään”, Vicky huomautti. “Mitäpä luulet, miten kauan kestää, ennen kuin poliisit löytävät tänne?”
Aniara nousi seisomaan äkillisesti kuin häneen olisi iskenyt salama. “Minä en -minä en ajatellut sitä.”
“Etpä tietenkään”, Vicky mutisi. Ruth mulkaisi häntä äkäisesti, mutta se ei rauhoittanut Aniaraa. “Meidän pitää lähteä heti! Jos poliisi löytää teidät, teidät viedään takaisin orpokotiin!”
“Rauhoitu, Aniara”, Kit puuttui puheeseen. “Ei meitä välttämättä saataisi edes kiinni, vaikka joku tämän paikan löytäisikin. Niin kuin sanoin, ei me täällä asuta, kunhan vain pidetään joskus sateensuojaa. EIkä sinua osattaisi heti täältä etsiä.”
Mutta mikään ei pystynyt enää rauhoittamaan Aniaraa. Hänen vaatteensa olivat jo melkein kuivuneet ja kuuma tee oli palauttanut tunnon hänen sormiinsa. Ei ollut mitään syytä jäädä enää kartanoon.
Lopulta sovittiin, että Kit ja Vicky tulisivat saattamaan häntä ja varmistaisivat, että hän pääsisi kotiin. Vicky ilmeisesti tunsi alueen parhaiten ja osaisi ehkä neuvoa hänet kotiin asti, kun taas Kit tuli mukaan pitämään rauhaa yllä. Hiljaa mielessään Aniara ajatteli, että ehkä poika halusi varmistaa, ettei Vicky vain hylkäisi häntä pimeille kaduille.
Hän jätti kyyneleiset jäähyväiset muille lapsille. Ethan taputti hänen olkaansa, Darre mutisi hiljaisen hyvästin tämän takaa. Ruth halasi häntä reippaasti ja kertoi hänelle vielä uudelleen mansikkakakkunsa reseptin.
Karan kohdalla Aniara epäröi. “Haluaisitko sinä…kirjoittaa minulle?”
Toisen tytön kasvot kirkastuivat. “Se olisi kivaa! Mutta miten minä saan sinun kirjeesi?”
Aniara mietti hetken. “Kastanjapuistossa on iso kivi ihan portin vieressä”, hän sanoi lopulta. “Siinä on pieni kolo. Minä laitan kirjeet siihen ja sinä voit laittaa siihen omasi”
Kun suunnitelmasta oli sovittu, Aniara seurasi Kitiä ja Vickyä ulos. Sade oli vihdoin lakannut, mutta kosteus leijaili edelleen ilmassa ja Aniara hytisi takissaan, joka ei ollut vielä aivan kuiva.
Hänelle tuli kuitenkin pian lämpimämpi olo, sillä Vickyllä oli ilmeisesti kiire päästä hänestä eroon. Tyttö johdatti häntä ja Kitiä kadulta toiselle sellaista vauhtia, että he pysyivät hädin tuskin perässä.
Silti kului noin tunti, ennen kuin he vihdoin löysivät tiensä Kastanjapuistoon. Aniara katseli hämmentyneenä ympärilleen. Tuttu paikka näytti kuunvalossa vieraalta, eikä hän uskonut löytävänsä sieltä kotiin. Hän katseli Kitiä ja Vickyä ja tunsi yhtäkkiä olonsa levottomaksi. Loppujen lopuksi he olivat luvanneet vain tuoda hänet puistoon, eivät kotiin. Entä jos he lähtisivät ja jättäisivät hänet tänne?
“No niin”, Vicky sanoi ja risti kätensä rinnalle. “Mikä näistä suunnista näyttää tutuimmalta?”
Aniara huokaisi helpotuksesta. Kit hymyili hänelle myötätuntoisesti ja häntä hävetti. Miten hän oli voinut kuvitella, että poika jättäisi hänet yksin pimeään puistoon?
Hän katseli hetken ympärilleen ja osoitti kohti katua, jonka talot hän tunnisti niiden punaisista markiiseista. Vicky vain nyökkäsi ja lähti näyttämään tietä.
Kesti hetken, ennen kuin hän muisti, mistä pitikään kääntyä ja kerran hän ohjasi heidät umpikujaan, mutta viimein he seisoivat hänen kotitalonsa portin edessä. Aniara nielaisi. Nyt kun hän oli kotona, viime tuntien jännitys viimein purkautui ja hän tunsi palan kohoavan kurkkuunsa.
Hän kääntyi katsomaan Vickyä ja Kitiä, jotka seisoivat hänen takanaan. Kit hymyili hänelle edelleen rauhoittavasti, mutta Vicky näytti levottomalta.
“Sinun pitää edelleen päästä portista sisään”, hän murahti ja nojasi takorautaista porttia vasten. Jokin välähti tytön kädessä, metalli kilahti ja portti heilahti auki.
Aniara huomasi, ettei hän oikeastaan ollut hämmästynyt. Kyllähän hän tiesi, että ihmiset, jotka olivat huolehtineet hänestä illan ja osan yöstäkin, olivat varkaita. Heidän piti varastaa selvitäkseen hengissä, niin yksinkertaista se oli.
Hän veti syvään henkeä. “Kiitos”, hän sanoi hiljaa. “Kaikesta.”
“Ole hyvä”, Kit sanoi vakavasti. Vicky näytti ensin aikeissa kääntää selkänsä ja harppoa pois, mutta lopulta hänkin nyökkäsi, ennen kuin katosi pimeään.
“Pärjäätkö nyt varmasti?” Kit kysyi. Aniara nyökkäsi ja halasi poikaa nopeasti, ennen kuin alkoi kulkea pientä kivettyä polkua, joka johti puutarhan läpi etuovelle.
Kun hän koputti, hän vilkaisi vielä taakseen. Pimeä puutarha oli kuitenkin tyhjä.
Ovi kiskaistiin auki.
“Aniara-neiti!”
Ja sitten hän olikin jo kotona.
***
Noin viikko myöhemmin Aniara käveli puistossa kotiopettajattarensa kanssa.
Hänen kauhistuneet vanhempansa olivat kutsuneet paikalle lääkärin heti, kun heidän tyttärensä ilmestyi ovelle kosteissa ja kuraisissa vaatteissa, ja tämä oli määrännyt nuoren neidin välittömästi vuodelepoon. Niinpä hän oli viettänyt monta päivää loikoillen vuoteessa, syöden marmeladimakeisia teen kanssa ja noussut vain antaakseen armollisesti anteeksi Georgelle ja Abbikselle, jotka oli pakotettu esittämään pahoittelunsa.
Nyt kun hän käveli puistossa uudessa vaaleanpunaisessa takissaan, koko seikkailu katulasten kanssa tuntui vain unelta. Mutta silti hän toivoi, toivoi niin kovasti.
Kun kotiopettajatar sitten hetkeksi käänsi selkänsä vaihtaakseen muutaman sanan ystävättärensä kanssa, Aniara harppoi heti kiven luo. Hänen sydämensä pamppaili kun hän työnsi kätensä pieneen syvennykseen.
Pian hänen sormensa tapasivat jotain paksua ja karkeaa. Hän veti sen ulos ja nosti silmiensä eteen.
Esine oli pieni, moneen kertaan taiteltu paperikääre. Hän vilkaisi sitä nopeasti ja työnsi sitten taskuunsa hymyillen korvasta korvaan.
Kotona, turvassa omassa huoneessaan, hän avasi paperin uudelleen. Se oli täynnä pientä, hiukan hataraa kirjoitusta.
Hei, Aniara, se alkoi.
Minä lupasin kirjoittaa, joten nyt kirjoitan tämän kirjeen. Toivottavasti sinä et joutunut ongelmiin vanhempiesi kanssa…
