Pitkä, vahva ja tyhmä
fandom: Genshin Impact
paritus: Itto/Gorou
ikäraja: S
genre: hapuilevaa romancea
yhteenveto: Rakkautta ensisilmäyksellä se ei ollut, haluakin vasta joskus kolmannella tai neljännellä, mutta yhtä kaikki se pahuksen oni onnistui rähjäämään tiensä Goroun sydämeen syvemmälle kuin kenraali aluksi halusi edes itselleen tunnustaa.
A/N: Siis… mulla oli idea raapalejuoksuun, mutta sana vietiin ennen kuin ehdin edes aloittaa kirjoittamista. Ajattelin, että hupaisasta raapaleideasta voisi vääntää ficletin, ja nyt tässä on oksennettuna jumalauta melkein 1400 sanaa. Voihan naamapalmu taas kerran.
Osallistuu Fandom-Aakkosiin ja Kerää 10 -haasteeseen. Spoilaa muutamalla pienellä yksityiskohdalla Goroun hangouttia.
Siirtymä sisällissodan kuohuista rauhalliseen, tavanomaisempaan elämään oli ollut sanalla sanoen merkillistä.
Vanhat vihollisuudet täytyi unohtaa miltei kertaheitolla ja pelkästään vastapuolen päihittämisen sijaan tuli keskittyä miettimään, miten erilaiset päämäärät saataisiin sidottua mahdollisimman pätevästi yhteisiin hankkeisiin. Enää ei tarvinnut olla jatkuvasti valppaana, varuillaan sekä valmis ryömimään lähitaisteluiden rapaan hetkenä minä hyvänsä, vaan iltaisin saattoi huoletta käydä kävelyillä vähän kauempanakin tukikohdasta ja viikonlopuiksi jopa suunnitella mieluista tekemistä. Ehti viettää aikaa ystävien kanssa ilman mitään sen suurempia tavoitteita, pysähtyä kaikessa rauhassa nauttimaan teetä ja kakkupalan vaikka joka toinen päivä, lukea muutakin kuin viimeisimpiä uutisia sekä strategisia oppaita, ja taivas yksin ties mitä kaikkea muutakin.
Gorou oli ollut niin sopeutunut rooliinsa Sangonomiyan kapinallisarmeijan kenraalina, että uudenlaisen aikakauden rutiineihin totuttelu kesti jokusen tovin. Hän oli hyvillään siitä, ettei menettäisi enää yhtäkään toveria sillä tavalla maanmiesten miekoille, mutta… no, olihan hänen elämänsä sitten pitkällä tähtäimellä tavallaan varsin tyhjää.
Yhtäkkiä hänellä oli paljon aikaa ja vain vähän merkityksellisiä asioita, joihin tuota aikaa käyttää.
Toki jatkuvasti esiin nousi tilanteita, joissa joku tarvitsi apua, ja mieluusti Gorou sitten parhaan taitonsa mukaan osallistuikin. Watatsumin viljelijöiden pulmat tosin olivat sellaista sorttia, että hän mieluusti pysyi niistä edelleen mahdollisimman kaukana (sillä todella, miten ihmeessä se porukka aina löysikin niin järkyttävästi löyhkääviä lannoitteita?), mutta sen sijaan hän vastaili Yae Mikon lehden lukijakirjeisiin ja vahti tuttujen perheiden lapsia tarpeen vaatiessa ja kävi kaupungissa asioilla Kokomin puolesta ja hoiti satunnaisesti Shimuran ravintolan ruokakuljetuksia ja niin edelleen.
Elämä oli ihan hyvää, ei jokapäiväisestä arjesta mitään valitettavaa löytynyt. Kuitenkin jatkuvasti Gorousta tuntui siltä, että hän kaipasi jotakin. Jotakin omaa. Sen tarkemmin hän ei tiennyt, mitä se voisi olla, kunhan vain antaisi hänelle jotain uusia suuntaviivoja tai täyteyden tunnetta, kai hän toivoi taas osallisuutta johonkin itseään hivenen suurempaan.
Kerran Gorou jopa avautui aiheesta lasillisen ääressä Komoren teehuoneella kotopuolessa vierailevalle Kazuhalle. Hän runoili yhdeksi mahdolliseksi vastaukseksi jonkinlaisen romanssin kokeilemista, ja jopa Taroumarukin haukahti tiskin takaa, että Gorou haisi yksinäiselle.
Vaikka Gorou olikin aluksi huitaissut sivuun koko ajatuksen minkäänlaisesta romantiikasta, jokin aavistus siitä jäi hänen mielensä taustalle kytemään. Idea nousi tajuntaan aina silloin tällöin, aina tosin yhtä älyttömänä, sillä todella, ketä kohtaan Gorou muka edes alkaisi jotain kuumia tunteita kehittelemään?! Hän tunsi paljon väkeä eikä ollut ikinä sen suuremmin kiinnostunut oikein kenestäkään. Hän nautti monenlaisten persoonien seurasta ja pääsi helposti juttusille uusienkin tuttavuuksien kanssa, mutta joku ihastuminen… pah.
Gorou oli melkoisen vakuuttunut siitä, etteivät moiset hommat vain yksinkertaisesti olleet häntä varten.
Ja sitten Arataki Itto osui hänen tielleen.
Itto oli elämää suurempi tapaus, ainakin omasta mielestään. Goroun silmissä heppu ei nyt aivan niin eeppisen cooleihin mittoihin yltänyt kuin Itto itse ilmeisesti kuvitteli, mutta vaikutuksen hän kyllä teki, ja pääasiassa vieläpä oikein positiivisen sellaisen.
Aivan ensimmäiseksi oli myönnettävä, että kyseinen puoli-oni oli tolkuttoman seksikäs; päivettynyt hipiä hehkui auringossa kuin kiillotettu kupari ja lihakset värähtelivät hänen liikkuessaan suorastaan kutsuen Gorouta iskemään hampaat kiinni, eivätkä ne kroppaa kiertävät punaiset tatuoinnit ainakaan vähentäneet vaikutelmaa. Hän oli pitkä, harteikas ja täynnä villiä räjähtävää voimaa. Hänen naurunsa tarttui herkästi ja hän hakkasi Goroun selkää kuin vanha ystävä jo toisella tapaamisella, ja se tapa jolla Itto lähti mukaan kulmakunnan muksujen tempauksiin oli suorastaan hellyyttävä.
Yhtäaikaisesti vahva sekä pehmeä, ilman mitään ristiriitaa, ja hitto että hänen seurassaan oli hauskaa. Kaikenlaisia haasteita ja älyvapaita ideoita sai kyllä väistellä vähän väliä, ja Gorou vannoi vannomasta päästyään, ettei enää ikinä ikimaailmassa ryhtyisi Itton kanssa kilpasille saken juomisesta, sillä se oli ollut kaamea virhe. Ja tokihan nyt sellainen suurisuinen uhoaja puhui jatkuvasti läpiä päähänsä, mutta silti Itton asenne hurmasi Goroun täysin, sellaiselle mutkattomuudelle ja uteliaisuudelle ja riehakkaalle ilolle olisi totisesti enemmänkin tilausta Goroun elämässä.
Rakkautta ensisilmäyksellä se ei ollut, haluakin vasta joskus kolmannella tai neljännellä, mutta yhtä kaikki se pahuksen oni onnistui rähjäämään tiensä Goroun sydämeen syvemmälle kuin kenraali aluksi halusi edes itselleen tunnustaa.
Kaikenlainen silmäpeli ja iskuyritykset olivatkin sitten sen verran vierasta maastoa, että Gorou jätti mieluusti mokomat Itton huoleksi. Hän oli aika varma siitä, että vastakaikua tunteille kyllä löytyi (kiitos Kokomin kannustavan analyysin!), Itto kun pyrki ahkerasti kosketusetäisyydelle ja ehdotti jatkuvasti kaikenlaista yhteistä ajanvietettä.
Hidasta eteneminen oli, mutta eipä sen voinut väittää Gorouta haittaavan. Niinhän sitä sanottiin, että hyvää kannatti odottaa… ja oli hän sellaisesta uudesta asiasta aika tuhottoman hermostunutkin.
Keskikesä oli kauneimmillaan. Kaikkialla tuoksuivat villikukat ja lempeä tuuli havisutti puiden oksia Goroun ja Itton etsiessä metsänreunasta sopivaa piilopaikkaa. Joukko kaupungin lapsia oli halunnut lähteä vähän kauemmas leikkimään — piilosilla olo kun oli kuulemma ihan mälsää niillä samoilla, sataan kertaan kolutuilla paikoilla — ja kaikkien cityn mukuloiden yhteinen isoveli Arataki Itto oli ilmoittautunut mukaan katsomaan heidän peräänsä sekä tietysti päihittämään heidät kaikki uskomattomilla maastoutumistaidoillaan ja etsimisvainullaan.
“Ja keksin vielä niin hyvän kätkön, etteivät ipanat löydä meitä ikinä!”
“Kuulostaa aika onnettomalta lastenkaitsennalta, jos minulta kysytään”, Gorou huomautti, ja puri sitten huultaan ettei nauraisi ääneen Itton ilmiselvälle sisäiselle konfliktille. Joutuisiko hän todella antamaan periksi ja olemaan tieten tahtoen huono jommassa kummassa? “Mitä jos nyt vain jäämme tähän? Kuulemme tästä hyvin alueen tapahtumia ja voimme vetäytyä piiloon tuohon pusikkoon, kun tulevat etsimään.”
Itto näytti vähän murtuneelta, mutta nyökkäsi kuitenkin. Hillitöntä kilpailuviettiä tällaisissa hupsuissa asioissa kuten lasten piiloleikissä Gorou ei ymmärtänyt alkuunkaan, mutta sentään Ittolla oli silti tärkeysjärjestys kohdillaan.
He istuutuivat suuren puun juurakolle. Gorou seurasi katseellaan lähellä lentävää keltaista perhosta, sen päämäärätöntä lepattelua, ja tunsi kuinka Itto vuorostaan katseli häntä.
Kasvoja kuumotti. Ehkä nyt voisi olla hyvä hetki jonkinlaiselle siirrolle?
“Hei hauva.”
“En ole mikään hauva”, Gorou jupisi yrittäen peittää sen, että oikeastaan nimitys oli ihan mukava, kun Itto sitä tällä tavoin kahden kesken käytti. “Mutta mitä?”
“Onko sinulla jotain tyyppiä?”
“Tyyppiä?”
“Niin, tiedäthän. Millaisista miehistä tai naisista tykkäät? Jotain sellaista tietynlaista tyyppiä.”
Gorou veti syvään henkeä. Hänen sydämensä oli alkanut hakata hullun lailla ja häntää vipatti vimmatusti. Hän kahmaisi hännän käsiinsä ja rukoili, etteivät korvien värähtelyt kavaltaisi häntä täysin, nyt selvästikin olisi pelattava kortit oikein. Gorou ei tohtinut katsoa Ittoon päinkään.
“On minulla jotain… tiettyjä juttuja”, hän vastasi ja yritti sitten suoristaa ryhtinsä. Itsevarmuutta, herra kenraali. “Pidän periaatteellisista miehistä. Sellaisista, jotka pyrkivät tekemään hyvää.”
“Tykkäät siis ihailtavista miehistä”, Itto sanoi nojautuen vähän lähemmäs. Hänen äänessään oli uudenlainen, pehmeämpi särmä. “Sellaisista kuin sinä. Tai minä.”
Gorou nielaisi.
“Niinkin voi sanoa”, hän myönsi ja vilkaisi syrjäkarein Ittoa. Tämä röyhisteli rintaansa kuin paraskin kukko tunkiolla, mistä Gorou saattoi päätellä olevansa oikealla suunnalla. “Ja p-pidän pitkistä miehistä. Voimakkaista. Niin mentaalisesti kuin… k-kuin fyysisestikin.”
“Mmmm, ymmärrän niin hyvin, vahvuus on seksikästä”, Itto sanoi, ja ellei Gorou olisi istunut, hänen polvensa olisivat takuulla lyöneet loukkua. Hän saattoi jo tuntea Itton kehosta säteilevän lämmön, joka kilpaili auringon kanssa tämän tullessa vieläkin lähemmäs. “Vaikka itse kyllä tykkään siitä voimastakin eniten yhdistettynä söpöyteen.”
“Ja sitten on tietysti mukavaa, jos mies tulee toimeen lasten kanssa… ja pukeutuu öh, persoonallisesti ja näyttää hyvältä pitkällä tukalla… ja kun en itsekään ihan ihminen ole, niin ehdottomasti plussaa jos toisenkin perimä on jotain vähän muuta…” Gorou lasketteli menemään jo varmana menestyksestään, kun yhtäkkiä Itto vetäytyi kauemmas koko keho surkean ryhdittömään kumaraan painuneena.
Gorou tuijotti hämillään Ittoa, joka nousi ylös juurakolta ja käveli pari askelta kauemmas. Tämähän oli sujunut niin hyvin! Gorou kertasi kuumeisesti mielessään kaikkea sanomaansa, muttei millään keksinyt harha-askeltaan, mitä mitä mitä helvettiä nyt?!
“Sinulla on jo joku mielitietty”, Itto sanoa töksäytti.
“… häh?”
“Kuvailusi oli jo niin tarkkaa, hauva”, hän selitti ja kääntyi kohtaamaan Goroun hämmentyneen katseen. Itto näytti totaalisen murtuneelta. “Puhuit jostakusta tietystä henkilöstä, eikö niin? Joku onnekas turjake on jo vienyt sydämesi; joku sellainen, joka on tuota kaikkea.”
Gorou tuijotti Ittoa hyvän tovin aivot raksuttaen, sitten hänen suustaan pääsi ääni, joka oli ehkä epäuskoinen naurun pärskähdys tai ehkä pettynyt haukahdus. Sitten hän painoi molemmat kätensä kasvoilleen ja yritti päättää, pitäisikö hänen itkeä vai huutaa.
Ei voi olla todellista.
“Ilmeisesti pidän myös miehistä, jotka ovat tyhmiä kuin saapas.”
Hetken verran oli hiljaista, koko metsäkin tuntui vaienneen kuin korostaakseen tilanteen kummallista kiusaantuneisuutta. Sitten yhtäkkiä;
“Hei, minua on usein sanottu idiootiksi!” Itto riemastui ja lähes tulkoon hyppäsi Goroun eteen polvilleen. “Anna minulle mahdollisuus. Jos saan viedä sinut vaikka kolmesti treffeille, lupaan todistaa olevani pidempi, vahvempi ja tyhmempi kuin se sydänkäpysesi, okei? En ehkä ole hän, mutta arvaa mitä — Arataki Itto on parempi.”
“Taisit todistaa tuosta jo osan”, Gorou mumisi hiljaa kämmeneensä.
“Mitä?”
“Että olkoon menneeksi, saat kolmen treffien verran aikaa näyttää olevasi parempi.”
“Olen paras”, Itto virnisti ja iski silmää tavalla, joka oli ihan kohtuuttoman hurmaava ottaen huomioon sitä edeltävän keskustelun.
Gorou hautasi naamansa tuuheaan häntäänsä piilottaakseen naurunsa ja ajatteli, että kai tällaiseen olisi vain paras yrittää tottua.
