Nimi: Naamiot eivät ole ikuisia
Kirjoittaja: Satine
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angst
Hahmot: Severus Kalkaros
Vastuuvapaus: Rowling omistaa hahmot ja maailman, minä lainaan niitä.
Yhteenveto: Vaikka käytännössä katsoen olenkin jo elänyt kauan aikaa omillani, on vanhan tupani näkymätön merkki syöpynyt rintaani yhtä pysyvästi kuin musta pimeyden irvikuva vasempaan käteeni. En pääse kummastakaan eroon, ja vain toista katuisin, jos uskoisin jälkiviisauden häpeään. A/N: Päätin julkaista Finin juhlavuoden kunniaksi vanhan Severus-synkistelyni tänne.
Tämä ficci on kirjoitettu todennäköisesti vuonna 2004. Muistan, että olin juuri lukenut Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan ja halusin sen innoittamana kirjoittaa jotakin syvällistä, mahtipontista ja tummanpuhuvaa. Tiedä häntä, mutta Severuksen elämä vaikutti sopivalta aiheelta. Tuolloin oli vasta ilmestynyt viisi Potter-kirjaa, joten tämä saattaa olla lopulliseen canoniin verrattuna lievästi AU. Ficci oli alunperin song fic (No Doubtin “Trapped in a Box” -kappaleen sanojen inspiroima ja sen mukaan muinoin nimetty), mutta päivitin siitä normaalin ficin uudella nimellä ja hyvin minimaalisilla muutoksilla. Muuten tämä on edelleen aika lailla alkuperäisessä muodossaan.
Onnea 20-vuotiaalle Finille! 🖤
**
Naamiot eivät ole ikuisiaEn odota huomista. Se on minulle vain käsite, jonka avulla voi uskotella itselleen luottavansa omaan tulevaisuuteensa. Olen tavannut ihmisiä, joiden elämä on perustunut juuri siihen: uskoon, toivoon, jonkinlaiseen kipinään, joka saa heidät jatkamaan pyristelyään tässä oudossa paikassa, jota maailmaksi nimitämme.
Myöhemmin olen nähnyt samat ihmiset kuolleina, heidän päänsä vääntyneinä toisinaan mahdottoman näköisiin asentoihin, kaikilla kasvoillaan enemmän tai vähemmän samanlainen ilme, joka syntyy, kun toivon kipinä sammuu. Kuolleen ilme.
Joskus tunsin siitä outoa tyytyväisyyttä, sellaista, joka onnistui saamaan minut jälkeenpäin itseinhon sävyttämän nautinnon valtaan. Tiedostin, että tekemäni ei ollut oikein, ei tietenkään.
Mistään muusta en ollut Tylypahkan opiskeluvuosinani kuullutkaan; oli joko oikea tai väärä teko, hyvä tai paha saavutus, mutta ei koskaan sattumaa, joka sai epäonnisten olosuhteiden kautta pinttyneen lian loistamaan kaikessa rumuudessaan yksin ja paljaana julkisuuden valokeilassa. Poikkeuksena tietenkin rohkelikot, puuskupuhit ja korpinkynnet.
Joskus se ironia oli niin läpikuultavaa, että en tiennyt itkeäkö vai nauraa. En silti tehnyt kumpaakaan. Itkeminen ja nauraminen ovat vain murheen ja ilon ääripäitä ja minulle nykyään yhtä vieraita ilmiöitä kuin nousevan auringon säteet ikkunattomassa tyrmässä.
Luihuisilla ei ole ketään muita kuin toisensa, eikä luottamus kuulu vahvimpiin luonteenpiirteisiimme. Vaikka käytännössä katsoen olenkin jo elänyt kauan aikaa omillani, on vanhan tupani näkymätön merkki syöpynyt rintaani yhtä pysyvästi kuin musta pimeyden irvikuva vasempaan käteeni. En pääse kummastakaan eroon, ja vain toista katuisin, jos uskoisin jälkiviisauden häpeään.
Tuhat vuotta sitten alkanut erimielisyys on vetänyt syvän ja terävän viillon neljän tukipilarin välille. Kolmen suhde yhteen, yhden suhde kolmeen. Luki sen miten tahansa, se pätee silti yhtä lailla kuin yö nauraa sadistisesti peloillemme ja salatuille haluillemme.
Siksi päätinkin kauan aikaa sitten, etten välittäisi, vaikka epäoikeudenmukaisuus uhkaisi kaataa minut alleen. Olisin älyllisesti korkeammalla kuin muut. Tieto ja taito olisivat pakopaikkani, henkireikäni ja turva-aittani tässä pudonneiden ja tallottujen lehtien tyyssijassa. En vain ollut valmistautunut pitkään pudotukseen.
**
Olen nähnyt ja kuullut asioita, jotka saisivat monet järkytyksen valtaan. Muistot anelevista sanoista muodostavat katkeransuloisen sekasorron sisälleni aina, jos pysähdyn hetkeksikään miettimään niitä. Kuten tavallista, kaikki juontaa juurensa lapsuudesta.
En muista koskaan kokeneeni sitä hetkeä, jolloin olisin ensimmäisen kerran tiedostanut vanhempieni epätäydellisyyden – sen, että hekin olivat vain ihmisiä. Ei siksi, etteikö olisi ollut aikoja, jolloin vielä nuoruuden naiiviudessani olisin tahtonut uskoa heidän parantavan tapansa joka ikinen kerta, kun piilouduin pöydän alle tai jonnekin muualle kaiken sen huudon keskellä.
Syy on siinä, etten koskaan nähnyt heitä muina kuin juuri ihmisinä itsenään, pelkkinä epäonnistuneina yksilöinä, joiden kanssa jokin korkeampi voima pelasi kieroutunutta peliään silkasta voittamisen ja nujertamisen ilosta.
Jo pienenä opin tunnistamaan vaarantekijät: kiihtyneen hengityksen, raivosta tärisevät kädet, punertavat läikät muuten niin kalpeilla kasvoilla – isän dominoivan luonteen, joka painoi äidin lopulta yhteiskunnan pohjamutiin.
Ryöstön yhteydessä tapettu mies ei kuitenkaan kykene elättämään perhettään, eikä äitini musertunut itsetunto enää sen jälkeen ollut tarpeeksi vahva siihen.
Viimeisen kerran näin äidin Pyhän Mungon sairaalassa, jonne hänet oli toimitettu tajuttomana ja pahoinpideltynä. Ilmeisesti joku aurori oli sattumalta löytänyt hänet Iskunkiertokujalta ja päättänyt tehdä päivän hyvän työn pelastamalla jo muutenkin tuhoon tuomitun sielun siitä pahaenteisestä sudenluolasta, jossa vain portot tienasivat rahaa ja maksajat saivat tyydytyksensä.
Sen jälkeen sain tarpeekseni ja lähdin. Katsoin, miten äiti vihdoin onnistui vapautumaan velvollisuuksistaan, kun hänet vielä samana vuonna laskettiin hautaan.
Kaiken tämän keskellä kasvoin ulos pelästyneestä kuorestani ja tilalle tuli kylmä kyynisyys. Tarkkailin ja analysoin ympäristöä, ihmisiä, jopa omaa elämääni ulkopuolisen silmin. Näin siinä paljon vikoja enkä yhtään hyötyjä.
Vihasin isääni, jolta olin perinyt tämän kirotun ulkonäön. Vihasin äitiäni, joka oli ollut liian heikko pelastaakseen itsensä ja lapsensa tyrannilta. Opin myös vihaamaan monia muita, jotka piinasivat olemassaolollaan sekä tahallisella pilkallaan kaikkea sitä, mikä elämässäni oli huonosti. Kaikkea, minkä jo itse valmiiksi tiedostin ja jota en voinut sietää.
Paljon vihaa yhdellä kertaa. Siinä poikkeus, jonka mittasuhteista en ole milloinkaan välittänyt.
**
Siinä vaiheessa, kun muut nuoret alkoivat kiinnostua toistensa tapailusta, minä istuin omissa oloissani kirjan tai höyryävän noidankattilan ääressä.
En voi enkä tahdokaan kyetä selittämään sitä tunnetta, kun tietää onnistuneensa tekemään herjan tai manauksen oikein, tai kun on ainut, jolla todella on kärsivällisyyttä ja taitoa valmistaa toimivaa monijuomalientä.
Saatoin olla halveksittu ja syrjitty ihmisten keskuudessa, mutta minulla oli jotain omaa, jotain mitä muilla ei ollut. Minulla oli palava halu todistaa olevani neuvokkaampi ja terävämpi kuin muut ja näyttää sille rohkelikon roskanelikolle, kuinka suloiselta kosto voi tuntua. Niin me kostimmekin toisillemme aina puolin jos toisinkin.
Voittoni jälkeinen tyytyväisyys laimeni silti viimeistään siinä vaiheessa, kun löysin itseni jälleen mitä nöyryyttävimmistä tilanteista ja usein vielä muiden edestä. Siinä vaiheessa jopa omat tupatoverini pitivät minua liian arvottomana luihuiseksi.
Lopulta ymmärsin, että vaikka kuinka yrittäisin jotain todistaa, eivät muut koskaan kykenisi näkemään sitä. Katseleminen ja näkeminen ovat eri asioita. Heidän silmissään olin aina Ruikuli, rasvahiuksinen ja ruma poika, joka sai ihon kananlihalle pelkällä ällöttävällä ulkomuodollaan.
He eivät tienneet minusta mitään. He eivät ymmärtäneet, millaista oli saada kuulla itsestään ja perheestään pyöriviä valheellisia huhuja käytävän nurkassa, kun luulivat sen olevan autio. Koska he vain katselivat, mutta eivät koskaan todella nähneet, oli minunkin helppo tekeytyä huomaamattomaksi ja välinpitämättömäksi sille kaikelle.
Miten viaton vielä silloin olinkaan naamioni alla. Miten hyvin se kaikessa heikkoudessaankin onnistui peittämään kaiken todellisen sisälleen. Olin kasvanut sitä kädessäni pidellen, ei minun tarvinnut kuin peittää sillä kasvoni ja olin kuin kivettynyt patsas katselijoiden arvostelujen ulottumattomissa.
Kuvittelin silloin olevani pohjalla. Olin väärässä. Pudotukseni alkoi todella vasta sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran tapasin Lucius Malfoyn.
Katsoin oudon hämmennyksen vallassa, miten hän seisoi keskellä ruuhkaista Viistokujaa tummissa tamineissaan valkeiden hiusten erottuessa niin selvästi muusta harmaasta väkijoukosta. Hän jutteli jollekulle velholle, jota en edes vilkaissut. Kukaan ei vaatinut häntä väistymään. Niin vain ei tehty, koska hän oli Malfoy. Ja se oli niin yksinkertaista.
Hän edusti minulle kaikkea, mitä olin itselleni tiedostamattani havitellut. Vaikutusvaltaa, kunnioitusta, kauneutta. Hänen sädekehänsä sokaisi minut täysin, ja jostain syystä hänen huomionsa kiinnittyi minuun – rumaan, epäsuosittuun luihuiseen, jota suurin osa koulusta vihasi.
Sain tietää, että hän oli vasta hiljattain valmistunut itsekin Tylypahkasta, vähän ennen kuin minä olin aloittanut opiskeluni. Miten toivoinkaan, että olisin syntynyt aikaisemmin ja oppinut tutustumaan häneen koulussa. Kukaan ei olisi silloin uskaltanut nauraa minulle.
Malfoy otti minut siipiensä suojaan. Hänen kauttaan opin pian tuntemaan muitakin Tylypahkasta jo valmistuneita luihuisia: Averyt, Lestranget, Nottit, Parkinsonit… Nimiä, joiden tiesin kuuluvan vanhimmille puhdasverisille suvuille.
Kasvoja, jotka sain pian kohdata silmästä silmään ja jotka eivät välittäneet, vaikka olinkin pahannäköinen ja tyylitön. He olivat kaikki vanhempia kuin minä ja tunsin todella viihtyväni heidän kanssaan. He ymmärsivät, he
näkivät. Niin ainakin uskoin.
Puhdasveristen sukujen vanhempien vesojen tuntemisen kautta onnistuin myös saavuttamaan hiukan arvovaltaa joidenkin ikäisteni luhuisten parissa. Olin heistä kaikista paras, kun oli kyse taikajuomien valmistamisesta. Hekin oppivat näkemään sen hyödyn, eivätkä enää käyttäytyneet niin välinpitämättömästi epäsuosiotani vastaan kuin ennen.
Voin kai kutsua sitä ensimmäiseksi kerraksi, jolloin tunsin olevani elossa. Aiemmin elämälläni ei ollut ollut varsinaista tarkoitusta; olin sinnitellyt vain mukana, koska en ollut tiennyt parempaakaan vaihtoehtoa.
Äkkiarvaamatta edessäni selkeytynyt tie tuntui uskomattoman mutkattomalta. Pimeys, jolle en ollut aikaisemmin osannut antaa sen enempää arvoa kuin valollekaan, tuntui yhtäkkiä paljon kiehtovammalta kuin aikaisemmin. Siellä, minne valo ei yltänyt, vallitsivat varjot värejä.
Enhän kyennyt arvaamaan, että olimme kaikki yhtä typeriä naurettavissa luuloissamme. Erilaisista persoonallisuuksistamme huolimatta olivat ajatusmaailmamme hyvin samankaltaiset.
Viileys, armottomuus ja oman hyödyn tavoittelu yhdistivät meitä. Jos tälle kaikelle löytyy vielä yksi, joka erottuu muista ylimpänä ja saa yksilöllisen hyödyn tavoittelun yhdistymään – yksi, jota muut kuuntelevat, pelkäävät ja kunnioittavat, on kadotus varmistettu.
Myimme sielumme pimeyden lordille hyväksyessämme hänen pimeänpiirtonsa. Saimme uudenlaiset, identtiset naamiot yllemme. Olimme kasvottomia saalistajia. Yleensä niin viisaana seurausten tulkitsijana en ollut osannut lainkaan varautua elämäni suurimpaan virheeseen.
Iskeydyin lujaa maahan.
**
Olin Juomamestari, jonka keitokset eivät jättäneet jälkeensä kuin kaatuneiden ruumiiden kasan. Tapoin noitia, velhoja, kuraverisiä, puhdasverisiä, jästejä, surkkeja – kaikkia, jotka pimeyden lordi näki arvottomaksi.
Olin hänen leikkikalunsa, sätkynukke, jota saattoi milloin tahansa vetää naruista. Toimin hänen tahtonsa alaisena. Uskoin hänen sanoihinsa, kun hän vakuutti, että nousemalla vallankumoukseen taikaministeriötä vastaan saisimme vihdoin itsellemme kaiken, mitä olimme aina tahtoneet.
Ainut ongelma oli, etten enää tiennyt mitä tahdoin. Valta, jonka olin nähnyt jonkinlaisena ihanteena, ei varsinaisesti tyydyttänyt minua lainkaan. Teot, joita kuvittelin tekeväni yhteisen hyötymme puolesta, eivät loppujen lopuksi antaneet minulle mitään. Sen sijaan menetin jokaisen eliminoimani ihmisen mukana palan itsestäni.
Niinpä tein elämäni toisen suuren päätöksen, jota tuntuu vieläkin uskomattomalta edes ajatella. Annoin valon tunkeutua varjoihin, ja se paljasti sieltä nurkkaan ajetun eläimen, joka oli heikko ja säälittävä kaikessa alistuneisuudessaan.
Olin samanlainen kuin vanhempani. Pahemman asiasta teki vielä se, että olin saanut osakseni kumpaisenkin luonteenpiirteitä: isän väkivallan nautinnon ja äidin luonteenheikkouden.
Antauduin ajatellen, että loppuni oli vihdoin koittanut. Mutta Dumbledore, tuo vanha rehtori, jonka olin kirkkaasti aliarvioinut kouluaikoinani, ei antanut minun kohdata vielä loppuani. Ei, hän antoi elämälleni uuden suunnan.
Minusta tuli vakooja, petturi.
Samaan aikaan, kun paljastukseni saivat aikaan yhä enemmän vastoinkäymisiä pimeyden puolelle, opin sulkemaan mieleni pimeyden lordilta. Huijasin häntä ja koko suurta kuolonsyöjäpiiriä, jonka ympäröimänä olin joskus tuntenut itseni täysinäiseksi.
Silti tunsin itseni pitkän aikaa alhaisimmaksi olennoksi, jota maa päällään kantoi. En ollut kyennyt ennen sotaa liittymään Dumbledoren puolelle, koska luulin olevani oikeassa. Petin kaikki, jotka olisivat ansainneet elää. Sitten petin pimeyden lordin.
Oppisinko minä milloinkaan olemaan rehellinen itselleni tarpeeksi ajoissa?
Asiat kuitenkin muuttuivat, kun entinen isäntäni, pelolla ja kidutuksella hallitseva lordini kukistui. Olin vapaa – toisin kuin toverini, joista suurin osa joutui Azkabaniin mädäntymään. Kylmä vahingonilo saa vieläkin huuleni kaartumaan pilkalliseen hymyyn muistellessani sitä. Sitten ilmeettömyys valtaa kasvoni.
Pimeyden lordi on noussut uudelleen. Kuolonsyöjät ovat taas vapaina. Olen jälleen lordini palveluksessa.
Petturi on palannut vakoilemaan entistä elämäänsä.
**
Roolit ovat aina kuuluneet olennaisena osana ihmisen elämään. Perimä ja ympäristö määrittävät suurimmilta osin persoonallisuuden, ympärillä olevat yksilöt vaikutteineen muovaavat sitä vielä lisää. Liian monta roolia yhtä aikaa voi tehdä hallaa minuudelle.
Tahtoisin sanoa, että olen Severus Kalkaros. En Ruikuli. En Juomamestari. En petturi. En vakooja.
Ne ovat vain kaikki rooleja, joihin minut pakotettiin. Silti ne ovat osa minua. Ei hyödytä kieltää sitä mikä on. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, sen kanssa on vain elettävä.
En usko huomiseen, sillä en voi milloinkaan olla varma, tuleeko huomista olemaan. Voin kuolla minuutin päästä, ensi viikolla tai elää vielä kolmekymmentä vuotta. Kun sitten kuitenkin lopulta kuolen, voin käydä läpi kaiken kokemani ja miettiä, oliko olemassaolostani hyötyä ylipäätään kenellekään.
Jos oli, niin hyvä on. En elänyt turhaan. Jos ei ollut – no, sittenhän olen vain tuhlannut raaka-aineita ja käyttänyt armottomasti hyväksi kaikkea eteeni kannettua.
Totuus on, että roolieni takana olen kuitenkin vain ihminen. En enempää. En vähempää.
Naamiot eivät ole ikuisia.
