Ikäraja: K-11
Genre: angst
Paritus: Lucius/useita
Yhteenveto: Lucius kuuntelee sanojen kaikua pimenevässä illassa. Vastuuvapaus: Kaikki Pottereista tuttu on Rowlingin. Ficissä toistuva haiku on Shiki Masaokan. Minä en omista enkä saa rahaa.
A/N: Hyvää syntymäpäivää, rakas FinFanFun! Olen välillä pohtinut, julkaisisinko kaatuneiden versioiden raunioihin jääneitä ficcejä täällä, ja komeat 20 vuotta tuntuu sopivalta syyltä tehdä niin. Jos oikein muistan, olen kirjoittanut tämän keväällä 2005 ja ehdin julkaista tämän ensimmäisen finin puolella. Huomaan itse tässä monta juttua, jotka muistuttavat 2000-luvun alun tunnelmista. Vähän rare-paritusta, Varsin Dramaattista Meininkiä sekä vielä avoin canon; Puoliveristä Prinssiä odotettiin kirjoittamisen aikaan kiihkeästi. Paljon tässä on sellaista, mitä en nykyään kirjoittaisi tai mitä en enää tavoita, mutta en nyt lähde tätä muokkailemaan sen kummemmin vaan tämä saa nyt olla se mitä on, pieni muinaismuisto.
Tuhat vuotta
Tytön muisto ei elä Lucius Malfoyn mielessä. Hän ei näe tytön kasvoja unten hämärillä poluilla, ei tunne tämän kätten kosketusta tai hiusten pehmeää juoksua ihoaan vasten. Tyttöä tuskin olikaan hänelle, tai paremminkin: tyttö ei koskaan ehtinyt olla hänelle mitään. Onko hän siitä tyytyväinen vai pettynyt, sitä hän ei tiedä. Tuskin mikään olisi muuttanut tapahtumien kulkua, tuskin mikään olisi tehnyt hänestä toisenlaista miestä. Vaihtoehto kuitenkin jää ikävästi kutittaen takaraivoon aina silloin, kun hän ei ole tarpeeksi tarkkaavainen. Sillä tyttö oli todellinen ja elävä ennen kuin jäi suurempien tekojen jalkoihin. Eikä hän voinut katsoa muualle, kun tyttö avasi vihreät silmänsä rohkeasti, yritetyn uskaliaasti mutta kuitenkin aivan liian luottavaisesti. Ne silmät eivät merkitse hänelle mitään, Lucius ajatteli silloin, ne silmät eivät merkinneet hänelle koskaan mitään. Ja silti, kaikesta varmuudestaan huolimatta hän tuntee jotakin kiellettyä haikeutta ajatellessaan, mitä tyttö hänessä avasi, minkälaisen tien tyttö hänelle tarjosi. Tyttö istui sohvalla ja luki värisevällä tytönäänellään runoja, jotka painuivat pehmeästi polttaen syvälle Luciuksen mieleen.
”Pitkä yö”, tyttö luki, yskähti ja aloitti uudelleen: ”Pitkä yö; mietin/ mitä on tuhat vuotta/ tästä eteenpäin.”
Eikä tyttö koskaan saanut tietää, kuinka paljon hän tuota runoa myöhemmin ajatteli, kuinka monta kertaa hän luki tämän äänellä sen muille ihmisille; niille, jotka olivat hänelle tärkeämpiä kuin tuo värisevä lapsi hänen vieressään. Suljettuaan runokirjan tyttö ei koskaan sanonut mitään, vaan näytti taas siltä mitä olikin – kiltiltä tytöltä vihollisensa pimeässä linnoituksessa; nuorelta tytöltä väärän miehen luona. Mekon avonainen kaula-aukko sai punan nousemaan tämän poskille, vaikka Lucius tiesi, kuinka tarkkaan tyttö oli valinnut juuri tuon mekon, juuri tuon kankaan joka jätti iholle vain hieman liikaa tilaa. Silloin hän ei laskenut kättään tämän reidelle niin kuin teki jotakin halutessaan. Hän vain kohotti tytön leukaa etusormellaan ja hymyili itselleen vieraalla tavalla.
”Sitten kun minä olen kuollut, Lily, tule haudalleni ja lue tuo runo. Lue se ja tanssi niin kuin vain öisin tanssitaan.”
Tytöllä ei ollut vuottakaan aikaa, ja vuosien lyhetessä Lucius ajattelee usein, kuinka vieraiden tunteiden täyttämät yöt voivat olla pitkiä.
*
Lucius Malfoy ei koskaan ole pitänyt verestä. Kiroukset ovat hänestä helpottavan yksinkertaisia; elämä päättyy ilman että lattiat tahraantuvat. Mutta niinä pahimpina kertoina, kun he seisovat vastakkain kaikista sisukkaimpien, kaikista saastaisimpien kanssa, silloin hänen kaapunsa tahraantuu vereen ja pyyhkiessään kädellä otsaansa hän tuntee kuinka punainen tahma tarttuu ihoon ja värjää kasvoilla roikkuvat valkoiset hiukset punaisiksi. Niinä kertoina hän hengästyy ja tähyilee ympärilleen, kuka seisoo, kuka makaa, eikä hän kotiin palatessaan pysty menemään vuoteeseensa, ei osaa laskeutua maaten vaimonsa viereen. Yön kääntyessä aamuksi hän kuulee tutun tuntuiset askeleet käytävää pitkin, ja lähes lohdullinen tunne kulkee hänen jäseniään pitkin, kun Severus Kalkaros avaa oven ja astuu sisään. He juovat tuliviskiä äänettöminä, ja useampana kuin vain yhtenä aamukajon hetkenä Lucius etsii hyllystä runokirjan esiin – ei sillä, etteikö hän muistaisi runoa jo ulkoa.
”Pitkä yö; mietin/ mitä on tuhat vuotta/ tästä eteenpäin.”
”Tuhat vuotta”, Severus kuiskaa useammin kuin kerran.
”Me teemme näistä vuosista ikuisuuden”, Lucius vastaa silloin ja heidän katseensa lukkiutuvat sekunneiksi. Ja jos aikaa on vielä ennen kuin todellisuus vaihtuu, he vaipuvat lattialle vierekkäin tuntemaan toisensa kaiken kuolonkylmän vastapainoksi. Myöhemmin, Severuksen kerättyä vaatteensa lattialta ja suljettua äänettömänä oven perässään, hän pukee aamutakin ylleen ja jää odottamaan aamua jollakin tapaa raukeana, kaiken vihansa ja intohimonsa antaneena. Joskus, hyvinä aamuina, hän hymyilee paljain varpain huoneeseen astelevalle Narcissalle. He puhuvat siitä, mitä söisivät lounaalla, mutta eivät koskaan siitä mitä on tapahtunut. Haavat Luciuksen käsissä ja otsalla roikkuvat hiukset jäävät vaiettujen sanojen taakse, eikä kumpikaan koskaan mainitse kartanosta poispäin kävelevää tummakaapuista hahmoa.
*
Päivät ovat muuttuneet Lucius Malfoylle yhtä hämäriksi kuin yötkin. Sohvalla maatessaan hän kuuntelee omia luitaan ja selkärankansa hiljaista valitusta. Ilme hänen kasvoillaan on pettävä ja peittää allensa kytevän pakokauhun, mutta hän ei avaa silmiään tai huuda tai itke. Hän kuuntelee. Kylkiluiden valitukseen sekoittuu kaappikellon raksutus, vaikka aika tuntuukin pysähtyneen paikoilleen, ja Lucius katselee mielessään itseään peilistä. Hän on vahva, komea, julma, vahva, vahva, vahva. Kun hän liikahtaa, kulkee kipu niskasta aina alaselkään asti, ja hänen selkänsä huutaa hänen äänellään. Ovi aukeaa ja askelten äänet pysähtyvät hänen viereensä.
”Halutatko jotakin?” Draco kysyy hiljaisella äänellä, eikä Lucius voi olla muistamatta kuinka hänen maailmansa muuttui hieman pehmeämmäksi ja ulkokuorensa kovemmaksi eräänä sateisena yönä seitsemäntoista vuotta sitten. Nyt hän katsoo poikaansa silmät melkein avoimena ja pelko lähes kasvoille asti nousseena. Jäisikö hän vuoteensa vangiksi nyt, kun hän oli vasta päässyt takaisin ihmisten joukkoon hengittämään oikeaa ilmaa? Kipu tuntuu takertuvan kurkkuun, mutta sitten Lucius muistaa taas, keskittää tarkkaavaisuutensa ja huokaisee. Jos hän saisi valita uudestaan, hypätäkö vai antautua, hän hyppäisi vailla sekunninkaan epäröintiä. Tuskin mikään olisi muuttanut tapahtumien kulkua. Antautuminen olisi ottanut hänestä sen, mitä hän on, mitä hänestä on vuosien kuluessa tullut. Sen takia hän on kastanut kätensä niin monta kertaa vereen, eikä mikään saanut tehdä siitä kaikesta turhaa.
”Lue minulle, Draco.”
Draco katsoo isäänsä pitkään, ja suljettujen silmäluomienkin läpi Lucius tuntee katseessa jotakin vierasta.
”Älä sääli minua, vaan lue.”
Pöydällä vuoteen vieressä on vanha kirja, jonka Draco avaa. Yskähtämättä, epäröimättä Malfoyn maineen perijä aloittaa, ja Lucius kuuntelee sanojen kaikua pimenevässä illassa; hengittää itseensä menneiden öiden ajatuksia ja kosketusta.
”Pitkä yö; mietin/ mitä on tuhat vuotta/ tästä eteenpäin.”
/// A/N2: Pakko vielä tulla lisäämään, että jos oikein lasken, alun kappaleessa Lily on 20 ja Lucius 26, joten kovin suuresta ikäerosta ei ole kysymys vaikka Lucius yrittää antaa niin ymmärtää.
