Nimi: Kuun pimentäjä
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: tähtitiedettä, hyggeä, kansantarua
Haasteet: Hyggeyhtälö (tähtitiede + hygge), OTS20 #2 (suomalainen mytologia), Originaalikiipeily sanalla
kuu, Spurttiraapale V (kierros 34), syyshaaste, SOINTI! (elokuu)
Yhteenveto: "Rachkoi Cuun mustaxi iacoi." -
Dauidin Psalttari, Mikael Agricola (1551)
K/H: Spurttiraapaleviikon alkaessa minulla oli idea, mutta huomasin, etten ollut tyytyväinen itse tarinaan. Aloitin monena päivänä uudelleen uusilla hahmoilla toisenlaisesta asetelmasta, mutta mikään ei edennyt kokonaisuudeksi. Sitten keksin yhdistää asetelmat yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi ja syntyi tämä: monessa eri aikatasossa kulkeva tarina, jossa hahmoja on monta, mutta yksi päähenkilö on ja pysyy: Rahko. Hänestä voi lukea lisää
täällä, vaikka kuvaus onkin rajallinen. Itse olen hyödyntänyt tässä tekstissä Risto Pulkkisen teosta
Suomalainen kansanusko - Samaaneista saunatonttuihin (kiitos
Rowenalle kirjalainasta! ♥). Toivottavasti viihdyt tarinan parissa! Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tekstiin tervetulleita
Kuun pimentäjä
I
Airojen verkkaiset vedot vedessä ja vauhdin kohina soutuvenettä vasten ovat ainoat äänet pimeässä illassa. Järvi on autio ja tyyni, ilma kirpeä. Kaikkialla pyörteilee usva. Se peittää soutajalta karikot, havupuilta niiden latvat ja taivaan tutkijalta tähdet. Silti viestinviejä oli tuonut tunti sitten Jurille kirjeen, kapean sirpin muotoisella vahasinetillä suljettuna:
Tule vilkkaan. Pukeudu lämpimästi.
- BabuJuri kääntyy katsomaan saarta, jota kohti hän soutaa. Suuri lyhty palaa rannalla siinä kohtaa, johon on turvallista soutaa ja vetää vene ylös hiekalle. Korkealla kukkulalla hän näkee tähtitornin kupolikaton: se kohoaa usvaista taivasta kohti jylhänä ja järkkymättömänä kuin vuoriston korkein vuori.
Juri ei ole käynyt tällä saarella koskaan yksin: ainoastaan vanhempiensa kanssa ja silloinkin niin pienenä, ettei muista paikasta muuta kuin valtavan tähtikaukoputken ja että linssin läpi katsoessaan hän näki liikaa. Sen jälkeen hän ei ole babua tavannut.
Isoäiti on kuitenkin pitänyt lupauksensa. Tänä iltana Juri näkisi Rahkon.
Kun soutuvene töyssähtää hiekkaiseen rantaan, Jurin vatsaa kouraisee jännityksestä.
II
Kuisma katselee mielellään, kun Olga tarkkailee tähtiä.
Hän rakastaa Olgan kapeita sormia, jotka säätelevät tähtikaukoputkea ja kuinka hänen kulmansa kurtistuvat, kun hän vertaa näkemäänsä tähtikartastoon. Joskus Olga kohottaa kätensä taivaalle ja yrittää nipistää jotain, tähden tai kuun tai kaukaisen planeetan, etusormen ja peukalonsa väliin. Siinä on jotain tavattoman suloista ja silloin Kuisma rakastaa tyttöystäväänsä siitä huolimatta, että tähdet menevät heidän parisuhteensa edelle.
Tänä iltana taivaan peittää kuitenkin tiheä usva. Tähtien tarkkailun sijaan Olga makaa olohuoneen sohvalla ja selailee puhelintaan, tähtikarttaa tai horoskooppiaan tarkistaen. Kuisma huokailee tylsyydestä, sillä usvasta huolimatta Olga ei suostu tekemään mitään kivaa vaan haluaa vain odottaa taivaan kirkastumista.
“Eikö tämä ole ajan tuhlausta?” Kuisma kysyy, kun Olga taivaalle vilkaisun jälkeen palaa tuijottamaan näyttöä. “Tähtiä ei näy.”
“Tänään en etsi tähtiä, Kuisma”, Olga vastaa kärsimättömästi. “Minä odotan kuun pimentäjää.”
“Tarkoitat kai kuunpimennystä?”
“Ei”, Olga sanoo. “Vaan Rahkoa, kuun pimentäjää.”
Kuisma vilkaisee taivaalle. Täysikuun kajo erottuu usvan läpi himmeänä.
III
“Näkyvyys?”
“Parempi, mutta edelleen heikko.”
Mestari murahtaa kärsimättömyyttään. Feeliks kohottaa katseensa kaukoputken silmältä ja vetää paksut nahkahansikkaat takaisin käsien suojaksi lokakuun kylmältä. Hän esittää hiljaisen toiveen yötaivaalle, että se haihduttaisi sumun ja antaisi heidän nähdä Rahkon. Mestarin mukaan tällaisia tilaisuuksia ei tule elämän aikana montaa.
He istuvat korkealla kukkulalla, molemmilla paksut vaatteet ja villatäkit päällään. Feeliks kaataa leilistä kuumaa mehua ja ojentaa kuksan mestarille, tarjoten heti perään palaa sienipiirakkaa. Mestari tuhahtaa kuin ei tarvitsisi huolenpitoa, mutta Feeliks huomaa, kuinka mies sulkee silmänsä kohottaessaan höyryävän kuksan huulilleen.
“Miksi Rahko on niin tärkeä, mestari?” Feeliks uskaltautuu kysymään, kun mestari on syönyt.
“Ei hän tärkeä ole”, mestari sanoo. “Vaan varas, oikein röyhkeä sellainen.”
“Miksi sitten haluatte nähdä hänet?”
“Koska harva osaa taltuttaa kuun tahtoonsa”, mestari sanoo, nyt mietteliäämmin. “Hänen kykynsä hallita kuuta ovat… häkellyttävät.”
Mestari unohtuu hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Feeliks katsoo taivaalle usvan takana häilyvää kuunvaloa.
Yskähdys. “Näkyvyys?”
Feeliks nojautuu tähtikaukoputkelle. “Kirkastumassa.”
“Vihdoinkin.”
IV
Matias painaa suudelman Oton rintakehälle ja kellahtaa sitten hänen vierelleen makuualustalle. Makuupussi kahahtaa, mutta sitten telttaan laskeutuu hiljaisuus. Matias tasaa hengitystään ja vilkaisee Ottoa, jonka kasvoilla kareilee pehmeä hymy.
Huuman nostattama lämpö alkaa häilyä lokakuun viileydessä, ja Matias kohottautuu vetämään päälleen merinovillapaidan, jonka on seksin aikana riisunut. Otto alkaa tuhista, ja Matias hymähtää. Hän auttaa Oton makuupussin sisään ja vetää vetoketjun ylös saakka suojaamaan yöltä. Sitten hän avaa teltan oven ja pujahtaa ulos käydäkseen puskapissalla ennen nukahtamista.
Hän katsoo taivaalle ja hengähtää. Kun he saapuivat illan hämärtyessä leiripaikalle, taivasta peitti tiheä usva. Nyt taivaankansi on kuitenkin kirkastunut: tuhannet tähdet tuikkivat avaruutta vasten ja täysikuu kiipeää kohti taivasta vahtimaan öistä maailmaa. Leiripaikan vieressä olevan järven pinta välkähtelee yötaivaan valoissa.
“Uskomatonta”, Matias kuiskaa.
Käytyään puskalla, Matias palaa teltalle ja vilkaisee vielä kerran taivaalle. Hänen kätensä pysähtyy teltan oven vetoketjulle.
Jokin lähestyy kuuta.
Matias näkee sen selvästi: kuin jättimäiset tikapuut lähestyisivät kuun pyöreää kaarta.
V
Ruben ja Fredrika seisovat pellolla käsi kädessä. Kanadanhanhet heidän ympärillään ovat varuillaan ja tuntuvat nekin katselevan taivaalle, jolla tapahtuu jotain poikkeuksellista. Muuttolintujen levottomuudesta Fredrika sen arvasi, että tänä yönä heidän pitää pitää taivasta silmällä.
Fredrika siristää silmiään ja erottaa taivaankantta vasten tikapuut, jotka nousevat nojaamaan kuun pintaa vasten. Miten se on mahdollista, Luoja yksin tietää. Sitten pieni, musta hahmo alkaa kiivetä tikapuita pitkin kohti kuuta.
“Onko tuo…?” Fredrika kuiskaa.
Ruben nyökkää ja puristaa Fredrikan kättä. “Varas itse. Rahkonen.”
“Mitäköhän hän tällä kertaa itselleen haluaa?”
Fredrika miettii naapurikylän Josefiinaa, jonka lapsen Rahkonen kymmenen vuotta sitten vei. Eikä se riittänyt: viisitoista tynnyriä olutta katosi, karjaakin. Ja metsästä löytyi kynittyjen kanojen höyheniä.
Pelko menetyksestä saa Fredrikan värisemään. Hän puristaa Rubenin kättä kovempaa.
Kun kuun pyöreä muoto alkaa kaventua siveltimenveto kerrallaan, Fredrika antaa Rubenin viedä itsensä takaisin sisälle. He sytyttävät takkaan tulen. On parempi vastata pimeyteen valolla ja toivoa, että yöstä selvitään vähin vahingoin.
VI
Tiera juoksee metsän läpi aukealle.
Yö on kirpeä ja kylmä ilma repii keuhkoja, mutta Tiera pakottaa itsensä jaksamaan. Hän on paljain jaloin ja kävyt ja polkua pitkin kasvavat juuret pistelevät jalkoja. Pienet haavat tuntuvat kuitenkin mitättömiltä sitä vasten, kuka häntä aukealla odottaa.
Kun Tiera saapuu aukealle, kuu on pimeääkin pimeämpi, tervalla mustattu, ja tähdet tuikkivat kuun ympärillä heikompina kuin kohtaloonsa alistuneina. Keskellä aukeaa seisovat tikapuut. Tiera polvistuu niiden äärelle, painaa päänsä alas ja laskee kämmenensä polvilleen. Kun sydämen syke tasaantuu ja kohina korvissa lakkaa, Tiera kuulee, kuinka terävät askeleet laskeutuvat tikapuita pitkin maata kohti, hänen luokseen.
Lopulta ruskeasta nahasta valmistetut saappaat tömähtävät niityn huurteiselle ruoholle.
“Rahko, rouvani.”
Tiera odottaa, kun kuun pimentäjä laskee tervaämpärin siveltimineen niitylle ja kerää sitten pitkät tikapuunsa kasaan. Tiera puristaa käsillään mekonhelmaansa. Kun Rahko lopulta vastaa, väristykset kulkevat hänen lävitseen.
“Oletko valmis työhön?”
Tiera nyökkää. Kun Rahko ojentaa kovettumia täynnä olevan kätensä, Tiera tarttuu siihen epäröimättä.
VII
Kun hirsimökin ovi avautuu, aamu sarastaa jo. Kolme kissaa juoksee ovelle toivottamaan saapujan tervetulleeksi.
Sarvipäinen hahmo huokaisee riisuessaan ruskeat nahkasaappaat oven viereen. Hän ripustaa helmasta mutaisen kaavun naulaan ja kävelee peremmälle tupaan. Takassa kytee yhä hiillos, joka vaatii vain sytykettä ja pienen puhalluksen leimahtaakseen jälleen eloon.
Yö on ollut pitkä ja raskas, mutta antoisa. Rahko rakastaa, kun tietää tulleensa nähdyksi. Tänäkin yönä katsojia oli monia: kiihkoilijoita, rakastajia, vihamiehiä, jopa sellaisia, jotka eivät häneen usko. Parhain mahdollinen yleisö hänen työlleen.
Sormenpäät ovat kylmästä kipeät, mutta Rahko saa riisuttua kasvojaan peittäneen naamion ja päätä koristavat peuransarvet. Hän lämmittää itselleen kulhollisen keittoa ja nojautuu takkatulen ääreen. Kissat asettuvat hänen ympärilleen kehräämään. Aamuauringon kajon löytäessä tiensä mökkiin Rahko hymyilee itsekseen. Hän on jälleen onnistunut työssään.
Rahko, Rahkonen. Hänestä on liikkunut monenlaisia tarinoita vuosisatojen varrella:
Joillekin hän on murtovaras, joka nousee tikapuita pitkin taivaaseen saadakseen tehdä työnsä pimeydessä.
Toisille hän on jumalolento, kuun hallitsija ja sen pimentäjä; sen vaiheiden säätelijä ja siten ihmisten mielten manipuloija.
Kolmannet kertovat hänestä tarinaa, jossa hän riistää oman elämänsä ja joutaa siksi kuun pinnalle töihin - ei tosin sitä pienentämään vaan kasvattamaan, kun kuunpimentäjä-kapeet katsovat vierestä.
Joillekin hän on tauti, toisille paha kotihaltija. Monille hän ei ole edes olemassa, ei enää.
Kaikki tarinat ovat tavallaan totta, sillä loppujen lopuksi hän ei ole mitään ja samalla kaikkea sitä, mitä tämän maailman ihmiset ovat halunneet ja haluavat hänestä uskoa. Sellaisena hän viihtyy: outona olentona, joka samanaikaisesti on ja ei ole, joka on sekä hyvä että paha, ja joka saa näyttäytyä maailmalle juuri silloin ja sellaisena, kun itse haluaa.
Ja kun hän palaa takaisin kotiin, hän on vain yksin asuva nainen, jolla on kolme kissaa ja kasvimaa.
☾