A/N: Ja niin tämäkin syksyinen tarina saa päätöksensä näin sopivasti ennen joulua! Näiden kahden kanssa oli aivan ihanaa elellä ja tutkiskella sitä monimutkaista tunteiden seittiä, joka Pansyn ja Hermionen ympärille on tähän universumiin kehittynyt. Kenties palaan heidän luokseen vielä joskus, johonkin toiseen hetkeen tarinassa. Mutta nyt, nauttikaa viimeisestä palasta syksyä ♥
Kahdeksas
muuttolinnut
360 sanaa
Joku joskus sanoi, että muuttolinnun perään on turha haikailla. Ei se haikailu sitä lintua takaisin tuo vaan ajan kuluminen. Vain muutamaan asiaan kannattaa luottaa enemmän kuin siihen, miten roudan pelossa lähtenyt muuttolintu palaa aina kevätauringon myötä.
Pansy oli seurannut pääskysten muuttoa tuvan ikkunasta jo useamman päivän, kun Hermione vihdoin särki heidän yhdessä rakentamansa todellisuuden. Nainen kietoi kätensä jakkaralla istuvan Pansyn ympärille, painautui aivan kiinni selkään ja suukotti kevyesti korvan takaa.
”Minun täytyy palata kotiin”, Hermione kuiskasi.
Kotiin? Eikö tämä ole meidän kotimme? Pansy ajatteli, mutta ääneen kysyi vain: ”Miksi nyt?”
”Vaalit ovat tulossa ja Kingsley kaipaa apuani.”
”Mm, Kingsley on suosituin taikaministeri aikoihin. Ne vaalit ovat vain muodollisuus. Ja pääsethän sinä täältäkin töihin”, Pansy tuhahti. Hermione hymisi vain vastaukseksi.
”Ginny lähetti kirjeen toissa päivänä.”
”Ai.”
”Pansy, minun täytyy yrittää– Ron pyysi–” Hermione takelteli. Hän halasi edelleen Pansya ja oli alkanut heijata häntä kuin pientä lasta lohdun tarpeessa.
”Me ajateltiin yrittää vielä kerran”, Hermione lopulta sanoi. Pansy katsoi, kuinka jälleen yksi pääskysparvi lehahti lentoon puiden lomasta.
”Okei”, hän henkäisi. Näin se oli aina mennyt, näin se tulisi aina menemään, eikä Pansy enää löytänyt vihalle sijaa sydämessään. Ei kaikkien niiden sirpaleiden seasta.
Hermione suuteli vielä kerran hänen poskeaan (oliko se märkä?) ja vei sitten lämmön mukanaan.
*
He seisoivat jälleen sillä usvaisella niityllä, jolle Hermione oli syksyn alussa ilmiintynyt. Silloinen kaste oli nyt jäätynyt heinänkorsien varsille merkkinä vääjäämättä saapuvasta talvesta. He seisoivat vastakkain ja jos he olisivat ojentaneet kätensä, heidän sormensa olisivat saattaneet koskettaa. Mutta he eivät tehneet niin, sillä Hermione piteli kädessään matkalaukkua ja Pansyn sormien välissä paloi yksinäinen tupakka.
”Pansy minä –”
”Älä sano sitä”, Pansy kivahti.
”Kiitos, että huolit minut täksi syksyksi”, Hermione sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Minä huolisin sinut aina, milloin tahansa, missä tahansa.”Mitäs tuosta”, hän sanoi ja käänsi katseensa pois.
”Nähdään taas?” Hermione vielä yritti. Pansy ei vastannut mitään. Ei hänen tarvinnut.
Kuului vieno poksahdus ja kun Pansy käänsi katseensa takaisin siihen, missä toinen nainen oli hetkeä aiemmin seissyt, ei hän nähnyt enää ketään.
Kyynel vieri pitkin hänen poskeaan ja Pansy pyyhki sen petturin pois, ennen kun heitti loppuun poltetun tupakan menemään. Matkalla takaisin mökkiinsä, Pansy ei enää nähnyt, kuinka viimeinen pääskynen lensi metsästä kohti etelää.
