ikäraja: K-11
fandom: Genshin Impact
paritus: Venti/Zhongli, Zhongli/Childe
genre: tunneperseily
summary:
Säästä he ovat puhuneet pitkän kumppanuutensa aikana lukemattomasti. Rakkaudesta eivät kertaakaan.a/n: Näin että Verinen Paronitar toivoi juhannustaikatopicissa jotain Genshin Impactista ja koska oon lievästi obsessoitunut kyseiseen peliin niin pakkohan se oli kokeilla. En tiiä vastaako tää toiveita ollenkaan (tai onko tää ees julkaisukelposta kamaa, apua), mutta A for effort etc. Jussien toivottelu on auttamattomasti myöhäistä mut hyvää syksyä sen sijaan Vepalle ja muillekin! <3 (ps jos kukaan pelaa genshinii eu-servulla ja tarttee peliseuraa niin koodia saa yksällä, oon free to play eli en todellakaan mikään valas mut mulla on ihan ok tiimi ja oon kuulemma ihan hauskakin!)
Vain sekunti elämän kellotaulussa
”Minä taidan olla rakastumassa.”
Nuo sanat saavat Ventin pärskäyttämään nautiskelemansa hehkuviinin takaisin pikariin, josta hän on sen hörpännyt, ja lentääpä osa myös puiselle pöydälle ja hänen omalle puserolleenkin. Punaisen nesteen imeytyminen vaikeasti pestäviksi hailakoiksi tahroiksi valkoiselle kankaalle ei kuitenkaan edes käväise tuulenjumalan mielessä. Venti pyyhkäisee leukaansa kämmenselkään ja tuijottaa seuralaistaan suu apposen avoinna.
Zhongli. Viileä kuin kallion rosoinen pinta, jylhä kuin Liyuen rantojen vuosituhansia vanhat kivimuodostelmat, muuttumaton kuin Tiangheng-vuori ja niin vakava, että toisinaan Venti itsekin miettii, onko toinen ollenkaan kykeneväinen normaaleihin, inhimillisiin tunteisiin.
Hänen Moraxinsa. Maan ja valuutan herra, jonka Venti on tuntenut koko viisituhattavuotisen ikänsä.
Sitä luulisi, että kun tarpeeksi vanhaksi elää, ei enää yllättyisi oikein mistään, mutta juuri nyt Ventistä tuntuu kuin salama olisi iskenyt häneen kirkkaalta taivaalta. Kyllä hänen jumalainen kehonsa sellaisen kestää, mutta ei se silti koskaan mukava kokemus ole.
Ventiltä kuluu hetki tajuta, että toinen saattaa kokea hänen epäuskoisen ilmeensä töykeänä. Zhongli ei sano mitään, eikä hänen katseessaankaan näy rippustakaan pahastumisesta, mutta Venti silti ainakin sulkee suunsa ihan hyvien tapojen vuoksi.
”Vai niin”, saa Venti sanotuksi. Kuinka muutenkaan tuollaista täysin puun (tai tässä tapauksessa kiven) takaa tulevaa tunnustusta voisi kommentoida? Zhongli vielä kehtasi sanoa sen niin arkisesti, kuin olisi säästä alkanut jutustella. Säästä he ovat puhuneet pitkän kumppanuutensa aikana lukemattomasti. Rakkaudesta eivät kertaakaan.
”Pahoittelen näin kovin henkilökohtaista kysymystä”, Zhongli aloittaa pyyhkien suupieliään kultakirjaillulla silkkiliinalla, ”mutta onko sinulle koskaan sattunut mitään tällaista? Tämä on minulle niin kovin uutta ja, rehellisesti sanottuna, tunnen olevani hivenen hukassa. Sopisiko minun vaivata hetkinen ja kysyä sinulta neuvoa?”
Jos aivan rehellisiä ollaan, Ventille tämä ei sopisi alkuunkaan. Aiheesta ei nuorempi jumala ole moksiskaan, johan hän on elämänsä aikana säveltänyt satoja ja jälleen satoja balladeja tuosta ihmisten niin kovasti romantisoimasta tunteesta ja tarinoista, jotka on aikanaan kirjoitettu ruusunpunaisella musteella. Keskustelukumppanissakaan ei ole vikaa, maan jumala on Ventin vanhimpia ja luotetuimpia ystäviä ja ovat he puhuneet syvällisemmistä ja henkilökohtaisemmistakin aiheista. Mutta tämä kyseinen teeman ja toverin yhtälö saa Ventin tuntemaan olonsa epämukavaksi, jännittyneeksi; sydän tipahtaa vatsaan ja muuttuu pieniksi lintusiksi, joiden siipien huiskinta saa sisälmykset sekaisin; suonissa virtaava veri tuntuu jäätyvän paikoilleen, melkein kuin Venti olisi yhtäkkiä Snezhnayan routarouvan välittömässä läheisyydessä.
”Kysyt, siis, olenko joskus ollut rakastunut?” Venti kysyy jatkaen keskustelua kaikesta huolimatta. Hän toivoo, ettei Zhongli huomaa lievää kireyttä hänen äänessään, vaikka turha sitä kai on erikseen toivoa. Sen verran huonosti kallioiden valaja ymmärtää hienotunteisten vivahteiden päälle, että Venti on jo aikaa sitten varmistunut, että Zhonglin pääkin on silkkaa kiveä.
”Niin”, Zhongli vastaa. Kulmat rutussa ja silmät kirkkaina hän näyttää miltei anovalta, eikä Ventillä ole sydäntä jättää toista oman onnensa nojaan, vaikka hänestä tuntuukin siltä, että parasta olisi häipyä heti paikalla, kun hänen sydämestään on vielä jäljellä muutakin kuin pelkkiä sirpaleita siroja.
”Olen minä. Kauan sitten.”
Sinuun.Tuota viimeistä Venti ei sano ääneen.
*
Kaikkeen sitä vanhojen ystävien vuoksi ryhtyykään.
Muutama päivä sitten käydyn keskustelun päätteeksi oli Zhonglilla ollut otsaa pyytää, josko Venti voisi toimia sivullisena tarkkailijana maanjumalan ja tämän mysteerirakastetun seuraavalla tapaamisella. Zhongli kun on niin kovin epävarma eikä yhtään tiedä mitä tekisi ja jos kerran Ventillä on aiheesta enemmän kokemusta niin hän voisi varmistaa, että kaikki menee hyvin. Ventin teki mieli viskata viininjämät pikaristaan toisen typerälle naamalle ja lentää takaisin Mondstadtiin, painua heti lempitavernaansa ja ansaita lyyransoitollaan niin monta juomaa, ettei aamun koittaessa muistaisi edes omaa nimeään. Mutta jälleen Zhongli heitti ässän pöydälle ja tuijotti Ventiä niin avuton katse silmissään, ettei Venti voinut kuin suostua.
Se saamarin graniittikallo saattaa vaikuttaa tomppelilta, mitä tulee ihmissuhteisiin ja toisten tunteiden lukemiseen, mutta kyllä Zhonglin on pakko tietää, millainen vaikutus tuolla nimenomaisella ilmeellä on. Kun kaikista jumalista vanhoin ja voimakkain (ja kaikista elollisista Ventin eniten rakastama) tapittaa kuin päähän potkittu koiranpentu – miten sellaiselta voi kieltää yhtään mitään?
Siitä syystä Venti nyt sitten leijailee erään liyuelaisen talon mustaksi maalatun katon yllä odottelemassa. Zhonglin mukaan hän ja hänen ystävänsä tapaavat viikon viimeisenä päivänä, ja tuo ystävä on luvannut hakea Zhonglin tämän kotoa. Ja Ventin on pakko myöntää, että kyllä häntä kiinnostaa nähdä, millainen henkilö on Zhonglin sydämen onnistunut sulattamaan. Täytyy olla aikamoinen tapaus, että itse Moraxin saa ylipäätään pyytämään apua ja vielä jossakin näin vähäpätöisessä. Ei Venti toki rakkauden voimaa lähde vähättelemään, ei etenkään nyt kun hänen oma sydämensä tuntuu painavan yhtä paljon kuin Moraxin aikanaan luomat vuoret, mutta Morax on kuitenkin johtanut vuosisatoja kestänyttä sotaa jumalten välillä ja taivuttanut tahtoonsa ihmisiä, jumalia ja itse Äiti Maan, joten kaikkeen tähän verrattuna yhdet treffit tuntuvat aika pieneltä murheelta.
Muutaman kymmentä minuuttia siinä ilman kantamana makoiltuaan Venti näkee miehen askeltavan retvakasti valkoisten rakennusten reunustamalle pihamaalle. Tuntematon nuorukainen tarkastaa pitelemänsä kauniin kiiltoliljan kuntoa ennen kuin piilottaa kukkasta kantavan käden selkänsä taakseen ja koputtaa rystysillään napakasti oveen. Ei kulu kauaa ennen kuin ovi avautuu ja sen karmit reunustavat asunnon omistajaa.
Näky saa Ventin miltei huokaamaan ääneen silkasta ihastuksesta. Vaikka hänen kuuluisi olla – ja hän edelleen onkin – ärtynyt Zhongliin, hän ei pysty tahdonvoimalla hidastamaan sydämensä yhtäkkiä kiihtynyttä sykettä.
Zhongli ei ole pukeutunut tavanomaiseen asuunsa. Tänään hänellä on yllään tummanruskeasta silkistä valmistettu ylellinen hanfu. Sen helmat ja leveät hihansuut on koristeltu monimutkaisin kultamaalauksin, joista jokainen kuvastaa erilaista tärkeää tapahtumaa Liyuen historiasta. Zhonglin kasvotkin vaikuttavat jotenkin poikkeavilta, ja kun Venti tarpeeksi siristää silmiään, hän pystyy juuri ja juuri erottamaan rajaukset miehen silmien alla. Tyypillisen oranssin lisäksi Zhongli on lisännyt rajauksiinsa violettia, joka korostaa hänen silmiään uudella tavalla.
Mutta kauniita vaatteita ja erilaisia luomivärejä Venti on ystävänsä yllä nähnyt aiemminkin. Hillitty luumunsävyinen huulipuna taas on jotakin täysin uutta. Pahus, nyt Venti todellakin haluaa tietää, kuka tämä mystisesti ilmaantunut uros oikein on, jos hän kerran saa Zhonglin tuolla lailla itseään varten pynttäytymään.
”Ilmeisesti pidät lahjastani”, sanoo Zhonglin kavaljeeri viitaten arvatenkin toisen uusiin vaatteisiin.
”Se on todella kaunis”, Zhongli vastaa hymyillen. ”Suuret kiitokset, Childe.”
”Sinä tässä olet kaunis.” Childe virnistää selvästikin tyytyväisenä itseensä ja nostaa kätensä sujauttaakseen kiiltoliljan Zhonglin hiusten sekaan. Se saa Zhonglin hymyn levenemään. Venti huomaa vasta nyt, että Zhonglilla on toisessa kädessään paperinen viuhka, jonka mies kohottaa elegantisti kasvojensa eteen.
Älkää hitto vieköön sanoko, että Zhongli – hemmetin
Morax – punastelee kuin mikäkin viaton neitokainen.
Kun oranssitukkainen Childe polvistuu ja suutelee Zhonglin kämmenselkää, Venti näkee olevansa oikeassa.
*
Observoituaan tunnin verran Childeä, Venti on saanut selville, että snezhnayalaiset miehet todella osaavat kohdella heilojaan hyvin. Tarjottuaan Zhonglille käsivarttaan kuin mikäkin herrasmies, Childe mainitsi varanneensa huoneen Liuli-paviljongista. Kaksikko alkoi kävellä paviljongin suuntaan askeleet vailla kiireen häivää samalla jutustellen niitä näitä. Zhongli kyseli, kuinka Childen viimeisin matka Snezhnayaan sujui, oliko ongelmia, saiko Childe vohkittua sen ja sen objektin joistain vanhoista raunioista jossain päin Sumerua ja kai Childe nyt tällä kertaa osasi varoa. Viimeiseen kysymykseen Childe vastasi heilauttamalla harmaan takkinsa pitkää helmaa oikean, hivenen ontuvan säärensä peitoksi, ja kysyi Zhonglilta, onko tällä pitänyt viime aikoina kiirettä töissä. Zhongli unohtui kertoilemaan tarinoita vanhasta tuttavastaan kolmen tuhannen vuoden takaa, jonka hautasi muutama viikko sitten, eikä asiaan enää palattu.
Nyt kun nuo kaksi ovat nautiskelemassa ylellistä illallista paviljongissa, Ventillä onkin aikaa keskittyä toiseen tekemäänsä huomioon, joka on varsin oleellinen sekin: Childe on ihminen.
Sen ei kai olisi pitänyt tulla yllätyksenä, eihän Zhonglia koskaan ole kiinnostanut tällä tavoin lähestyä muita adeptuksia tai jumalia, ellei Ventiä oteta lukuun. Vanha tuulenjumala on tuhansien vuosien varrella ollut ainoa, jota kohtaan Zhongli on osoittanut erityistä kiintymystä, osittain ehkä siksikin, että Venti on ainoa, joka on jäljellä maailmasta ennen suurta jumalten välistä sotaa. Usein he yhdessä muistelevatkin niitä aikoja, jakavat pullon parasta ambrosiaa ja pohtivat, josko koskaan tulevat tapaamaan vanhoja, kauan sitten pois nukkuneita ystäviään. Tekevät he muutakin; lentävät, taistelevat, nauravat, rakastelevatkin. Lukemattomien ihmiselämien verran heillä on kestänyt rakentaa välisensä suhde näin horjumattomaksi. Niiden perustuksien murentumiseen meni huomattavasti vähemmän aikaa.
Vaikka eiväthän he ikinä solmineet minkäänlaista liittoa. Jumalilla ei ole sellaisia tapoja, eivätkä he muutenkaan koskaan sanoneet
niitä sanoja toisilleen. Venti oli ajatellut, että kyllähän he ovat rakastavaisia, sehän on itsestään selvää tässä vaiheessa, mutta nähtävästi Zhongli näkee asian toisin. Tai ehkä ei. Vaurauden jumalana Zhongli on tottunut saamaan kaiken, mitä hänen sydämensä halajaa. Ehkä hänelle vain on täysin vieras konsepti jättää tavoittelematta haluamaansa muiden tunteiden takia. Tunteiden, joista Venti ei ole koskaan sanonut mitään. Tosin, ei Venti itsekään tiennyt niiden olemassaolosta aiemmin. Hän on aina tiennyt rakastavansa Zhonglia syvästi, mutta jos häneltä olisi kuukausi sitten kysytty, voisiko hän tuntea tällaista sisintä korventavaa kateutta jotakuta ihmistä kohtaan näin säälittävästä syystä, olisi Venti nauranut kysyjälle päin naamaa.
Ja oikeastaan, kun Venti asiaa tarkemmin pohtii, alkaa hänen mustasukkaisuutensa hälvetä jonkinlaisen omituisen surun, helpotuksen ja häpeän mikstuuran tieltä. Childen ihmisyys tarkoittaa, että miehen yhteinen aika Zhonglin kanssa on auttamattoman lyhyt. Ihmisikä on kuolemattomalle vain pahainen sekunti elämän kellotaulussa, eikä Ventiltä jäänyt huomaamatta, kuinka Childen vyötäisillä riippui kotelossaan harhajainen, pimeyden saastuttama alkuvoima, jonka käytöstä maksetaan elinvuosilla. Venti epäilee, että parhaimmillaankin Childe tulisi elämään maksimissaan viisitoista vuotta, todennäköisesti ei kuitenkaan edes kymmentä, jopa viisi saattaa olla rajua yliarviointia. Ja vaikka suru onkin luonnollinen reaktio tällaiseen, ei Venti pysty työntämään syrjään hänen sydämessään päätään nostavaa onnea. Tietenkään hän ei halua Zhonglin kärsivän, on julmaa kohtalolta antaa näin lyhytikäinen kumppani jumalalle, joka on muutenkin joutunut hyvästelemään niin monia läheisiään, ja siltikin… Riemu Ventin rinnassa on ehkä synkkää, mutta riemua yhtä kaikki. Ainakaan Childe ei voisi varastaa hänen Moraxiaan täysin. On Venti ollut pidempiäkin aikoja Zhonglista erossa, tämä olisi vain hetki muiden joukossa, nopeasti ohikiitävä sellainen.
Eikä Venti osaa olla inhoamatta itseään. Tällainen itsekkyys on ihmisten riivaaja, jotain, jonka yläpuolella Ventin kuuluisi olla. Häpeä nuolee sielun reunoja kuin liekki kiehisen lastuja nuotiossa, mutta Venti alkaa silti jo laskea kuinka monta päivää tuntia minuuttia on viidessätoista vuodessa.
*
Illallinen oli ilmeisesti makoisa. Kun miehet astuvat ulos paviljongista, on aurinko jo ehtinyt laskea ja Venti tylsistyä siihen pisteeseen, että on alkanut huvikseen laskeskella tiiliä hulppean rakennuksen katolla. Hän on päässyt kolmeensataanyhdeksäänkymmeneenviiteen saakka ennen kuin huomaa Zhonglin ja Childen varjoisat siluetit pihatien varrelle aseteltujen lyhtyjen kultaisen hehkun ympäröiminä. Childe nauraa jollekin, ja myöhäisillan hämärässäkin Venti erottaa lämpimän hehkun Zhonglin meripihkan värisissä silmissä. Se ei ole Ventille uusi sävy. Tismalleen samanlaisen katseen on Zhongli monet kerrat aiemmin häneenkin kohdistanut.
Kaksikon kääntyessä kohti pimeää sivukujaa, Venti alkaa miettiä kotiinlähtöä. Hänen ei kuulu olla täällä enää, hän ei tahdo nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu, ja vaikka hänen mieltään ei etiketin noudattaminen paljoa paina, pelkkä ajatuskin katsomisesta tuntuu epäsopivalta, likaiseltakin. Mutta kun Childe painaa koko kehollaan Zhonglin vasten kiviseinää, ei Venti pysty katsomaan poispäin, aivan kuin hänet olisi yhtäkkiä jäädytetty paikoilleen. Nuoren miehen kädet kulkevat pitkin Zhonglin koko kroppaa ja Zhongli tarttuu toista kauluksista vetäen tämän suudelmaan niin kamalan rajusti, aivan kuin hänelle olisi fyysisesti mahdotonta olla edes viiden senttimetrin päässä Childestä.
Venti ei halua nähdä, muttei toisaalta halua sulkea silmiään. Ehkä hän saa selville, mitä sellaista Childellä on, mikä Ventiltä puuttuu. Vai onko kyse siitä ollenkaan? Kyllä Ventikin on saanut Zhonglin haukkomaan henkeään, huokailemaan ja pyytämään lisää; hymyilemään lempeästi, kertomaan huolistaan ja avaamaan sydämensä ovet. Venti voi tarjota kaikkea, mitä Childekin, ja enemmänkin. Venti voi tarjota kokonaisen kuolemattomuuden verran aikaa.
Zhongli vie kumppaninsa kotiin siinä vaiheessa, kun Childen kädet alkavat hivuttaa takkia olkapäiden yli, mikä on varmaankin parasta kaikille osapuolille. Venti huokaa ja kääntää katseensa kohti suuntaa, jossa tietää kotikaupunkinsa sijaitsevan. Hän on tehtävänsä hoitanut, eikä Zhongli varmaan muista pyytäneensä tätä Ventiltä alun perinkään. Sitä paitsi jopa kovakalloisimman maanjumalan luulisi ymmärtävän treffien sujuneen vallan mainiosti ilman Ventin erillistä arviointia.
Kaikesta huolimatta yksinäisyys kalvaa Ventiä vähemmän kuin olisi voinut luulla. Tottahan hänen tavoitteenaan on tällä hetkellä mennä pikaisesti lähimpään kapakkaan laulamaan rakkaudentunnustuksia paikan halvimmalle viinipullolle, mutta ei tätä kauaa kestäisi. Ehkä hän jonain päivänä oppii myös hyväksymään, että jumaltenkin sydämessä saattaa olla sijaa tilkkaselle inhimillisyyttä.
Ja kun hän ja Zhongli seuraavan kerran tapaisivat ja tuon Snezhnayan hulttion olisi toivon mukaan aika jättänyt, Venti lausuisi tunteensa niin suorin sanoin, ettei Zhonglillekaan jäisi niistä minkään sortin epäselvyyttä.
