Miten saatoitkin saada minut tuntemaan sympatiaa Voroa kohtaan?
Tai no, taisin tuntea sitä ja tokassa kirjassa, koska onhan tuo kamala tilanne, enkä tiedä onko Tylypahkassa työskentely vain veitsen vääntämistä haavassa. Oli kyllä hauska nauraa tälle, koska voin hyvin kuvitella, miten itkupilli Voro on pienenä ollut. Sopii myös hyvin, että hän on isosta lapsikatraasta, jossa oli kovaotteinen äiti, jolta ei hirveästi rakkautta liiennyt jokaiselle, saati kenellekään lapselleen. Mutta kuva itkevästä, pikkuisesti, kissaansa rutistavasta Arguksesta on silti vain surullinen. Surkin rooli on kuin kirous ja Arguksella ei todellakaan ollut ympäristöä, joka olisi auttanut häntä selviämään inhottavasta elostaan taikuuden keskellä ilman taikuutta. Eli kaikki on aina vanhempien syy.
Argus rutisti kissaa rintaansa vasten ja suostui lähtemään laiturilta vasta, kun Wilhelmina uhkasi peruuttaa häneltä siivouspäivän.
Oi miten hauska viittaus vahtimestarin hommiin, vaikka ei Voro koskaan tuntunut tykkäävän siivoamisesta. Ehkä katkeroituminen taikamaailmaan on vienyt senkin ilon häneltä. :'')
Kiitos tästä palasesta Voron elämää, on se upeaa, miten osasit aiheuttaa lämpimiä tunteita Voroa kohtaan.
