Tekstin nimi: Theia
Kirjoittaja: Rosmariini
Fandom: originaali
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: sci-fi, femme, angst
Paritus: Theia/Gaia
Yhteenveto: Hänen nimensä. Hänen nimensä oli Theia. Kirjoitan sen hiekkaan. Kirjoitan sen tuhkaan. Kirjoitan sen taivaalla palavien tähtien tuleen.A/N: Tämä on heinäkuussa Salaiseen sanaseuraan kirjoittamani teksti, joka sai inspistä monen scifi-sarjan lisäksi mm. Disneyn Lokista, your name-animesta ja Terraforming Mars-pelistä - tarina lähti premissistä, että mitä jos menettäisi jonkun sellaisen, ketä rakastaa, ja olisi mahdollista pyyhkiä tämä muistoistaan ja korvata ne jollain toisilla. Kiitos Sanaseuralle kommenteista ja ajatuksista tekstiä koskien.
T H E I A
Tämä on viimeinen kerta, kun muistan nimesi.
Kaavin tuhkaa uunin pohjalta enkä ajattele sitä, että se on kaikki, mitä sinusta on jäljellä. Minä kaavin. Laitan tuhkan ilmalukkoon ja avaan sen, enkä katso, kuinka tuhka sataa Ganymedeen ylle kuin lumisade.
Siivoan asunnon viimeistä pintaa myöten, sillä huomenna täällä asuu joku toinen. Pyyhin pölyä ikkunoista ja ruokapöydän pinnalta, enkä ajattele sitä, kuinka tässä istuessamme katselimme horisontista nousevaa Jupiteria. Suljen verhot ja muistutan itseäni, että tämä on vain paikka, pelkkä teräksestä ja lasista valmistettu koppi.
Kun suljen oven viimeisen kerran ja palautan avaimet, en ajattele päivää, jona opin luottamaan sinuun niin paljon, että uskalsin antaa ne sinulle. Tämänkin osan itsestäni hylkään, kuten kaiken muunkin. Muistutan itseäni siitä, että tämän minä osaan. Tähän minut on tehty – panemaan itseni syrjään ja uhrautumaan kaikkien muiden hyväksi. Joka kerta kun puin ylleni Jupiterin haarniskan, lakkasin olemasta minä. Kuten sinä lakkasit olemasta sinä.
Kun kuljen tyhjiöputkella kasarmin ohitse, en ajattele sitä, miten haarniskan ruosteenpunainen väri korosti hiuksiasi. En ajattele sitä, kuinka marssin takanasi vain katsoakseni niitä salaa. En ajattele sitä, kuinka ilmoittauduin joka kerta vapaaehtoiseksi ollaksesi parisi, vaikkei kukaan muu olisi valinnut sinua. En ajattele sitä, kuinka he sanoivat sen johtuneen säälistä, vaikka se oli kaikkea muuta. En minä sinua säälinyt. Säälin heitä, koska he eivät nähneet sinua sellaisena kuin olit.
Jään pois tyhjiöputkesta, ja kävelen asematunnelin lasisiltaa kuin horroksessa. Kaikkialla tuon lasin toisella puolen on kuollutta maata, pelkkää elotonta kraattereiden peittämää kuumaisemaa. Erotan horisontista toisia tämän kaltaisia lasisiltoja ja kupuja – tuhansia pieniä ja suurempia rakennelmia, jotka ovat ainoa asia, joka erottaa meidät tuhosta. Jonain päivänä Ganymedes on paratiisi, mutta se ei ole vielä tänään. En ajattele sitä, miten et koskaan pääse näkemään sitä. Sinä synnyit kivestä, ja sinä palasit kiveen. Yhtenä sieluna tuhansien tyhjyyteen kadonneiden kanssa.
En ajattele sitä, että ehkä jos en olisi tiennyt paremmasta, et olisi koskaan halunnut lähteä. En ajattele kaikkia niitä kertoja, kun istuimme yhdessä Ganymedeen suuren tyhjyyden keskellä, ja osoitin kaukana horisontissa sinisenä loistavaa pistettä, jonka sanoin olevan koti. En ajattele lukemattomia tarinoita, joita kerroin vihreistä puista ja sinisistä altaista, ja tuhansista eliöistä jotka jakoivat ne kanssamme. Ajattelen vain kuollutta kiveä, jonka päällä kävelen nyt viimeistä kertaa. Kivi ei tunne, vaikka poljen sitä koko painollani. Kivi ei muista, vaikka sen päälle olisi astuttu satoja kertoja. Sora rouskuu saappaideni alla, ja toivon, että olisin kuin se. Että olisin riittävän vahva pysymään lujana, vaikka hajoaisin tuhansiksi kappaleiksi.
En ajattele sitä, että jos olisin ollut kivestä tehty, olisin voinut pysäyttää sinuun kohdistuneen luodin. En ajattele verta huulillasi, jonka sävy on liian lähellä sitä väriä, jota sivelit niille iltaisin. En ajattele kehoasi vahvoilla käsilläni, jotka eivät ole koskaan tunteneet itseään näin heikoksi. Enkä ajattele viimeisiä sanojasi, jotka kuiskaat hiljaa korvaani vasten.
”Tee minulle palvelus – unohda minut.”
Kun viimein saavun sairaalakuvulle, muistutan itseäni siitä, että tätähän sinä halusit. Että huomenna tähän aikaan osaan taas elää, vaikka teenkin sen jonain toisena.
Enkä myönnä itselleni, että minä pelkään. Että kaikki se mikä teki sinusta sinut – rakastavat kädet ja lohduttava ääni, pehmeät huulet ja punaiset hiukset – katoaa muiston mukana. Että kun unohdan sinut, kukaan ei enää muista sinua. Kun unohdan sinut, sinä lakkaat olemasta.
Siitä huolimatta käyn matkani loppuun. Teen tieni klinikalle, jonka edessä jono kiemurtelee valtaisan käärmeen tavoin. Vältän kanssaihmisten katsetta, kun kuljen jonon ohi tahriutuneessa panssarissani. Veteraaneille on varattu oma sisäänkäynti, kaukana kirkkaista valoista ja kovista äänistä. Kaukana kaikesta siitä, mikä pakottaisi
muistamaan.Istuudun odotustilaan, josta lääkäri kutsuu minut sisään lähes saman tien.
”Tervetuloa. Mikä on nimesi?”
”Gaia.”
Lääkäri hymyilee ja ohjaa minut peremmälle. Vastaanotto on lämpimästi valaistu tila, jonka seinillä välkehtivillä digitaalisilla tauluilla on kuvia Maasta.
(Kuvia kaikesta siitä, mitä rakastit.)
Mutta en ajattele sitä, vaan tartun katalogiin, jonka sivuille on koottu erilaisia valemuistoja. Selaan katalogia, kunnes löydän sellaisen, josta pidän.
”Tuo.”
”Hyvä valinta”, lääkäri nyökkää. ”Käy istumaan. Sulje silmäsi.”
Tiedän, etten avaa niitä enää koskaan. En sellaisena, kuin olen.
”Oletko valmis?” lääkäri kysyy.
”Olen”, sanon ääneen, vaikka ääni sisälläni sanoo muuta.
En ole. En halua unohtaa. Haluan muistaa hänet.Kuvat välähtelevät silmieni takana. Välähdys punaista tukkaa. Viiru huulipunaa poskipielessä. Hansikkaiden läpi yhteen puristuvat kädet.
Hänen nimensä. Hänen nimensä oli Theia.Kirjoitan sen hiekkaan. Kirjoitan sen tuhkaan. Kirjoitan sen taivaalla palavien tähtien tuleen.
THEIA.En unohda. Vaikka heräisin uudestaan toisessa kehossa, en unohda. Hänen nimensä on kirjoitettu minuun. Me kierrämme toisiamme kuin Ganymedes kiertää Jupiteria.
Hänen nimensä. Hänen nimensä oli—”Valmista”, ääni lausuu korvaani. ”Voit avata silmäsi.”
Avaan ne. Lääkäri hymyilee minulle pöytänsä toiselta puolen.
”Muistatko, mitä juuri ajattelit?” hän kysyy.
Yritän miettiä asiaa. Yritän todella. Mutta mielessäni on ainoastaan tyhjää.
”En.” Hymyilen hänelle takaisin. ”En muista.”
