Title: Vain unissa olet vielä minun
Author: Larjus
Chapters: Ficlet
Fandom: Tengen Toppa Gurren Lagann
Characters: Simon
Pairing: Nia/Simon
Genre: Ikävöinti-angst
Rating: S
Warnings: Spoiler-varoitus sarjan loppuun liittyen
Disclaimer: Alkuperäissarja hahmoineen ym. ei kuulu minulle, enkä fanifiktiolle tuttuun tapaan ole saanut kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: Öisin Simon ajattelee Niaa.
A/N: Osallistuu
Päähahmohaasteeseen ja
Valloita fandomin kolmoskiekalle.
Tää idea ei ole kaikkein tuorein, jokusen vuoden vanha, mutta on mulle tuttuun tapaan jäänyt muhimaan jonnekin aivojen perukoille. Nyt sitten sopivat haasteet innoitti edes aloittamaan kirjoittamisen
Idean synnyttäjänä ja inspiraationa tälle on toiminut
Yölinnun kappale
Mä putoan (joka sopii musta animenjälkeiselle Simonille niin hyvin). Tän ficin kirjoittelu oli kyllä aikamoista synnyttämistä, kun jostain syystä lauseet muotoutuivat kunnolla mieleeni vain ja ainoastaan silloin, kun mulla ei ollut mahdollisuutta niitä mitenkään tallentaa (koska muistiini ei ole luottamista), ja koneelle päästessä mikään ei tuntunut hyvältä. En oikee osaa sanoa, mitä mieltä tästä oon, mut kirjotin nyt kuitenkin. Jos ei muuta niin tulipahan korkattua ficcimielessä uusi fandom, ja Simon ja Nia on ihana pari ja haluisin kirjoittaa heistä myös paljon iloista ja söpöä fluffia.
Lisä-disclaimerina vois varmaan sanoa, etten oo kattonu Gurren Lagannia moneen vuoteen (vaik varmaa pitäis), joten paljon on unohtunut. Pienet muistiin palauttelut tein vain viimeisen jakson osalta, kun rääkkäsin itseäni katsomalla sitä loppua kerta toisensa jälkeen.
Vain unissa olet vielä minunPäivisin Simon ei juurikaan ajatellut Niaa. Auringon porottaessa korkealla taivaalla hänellä oli tapana keskittää ajatuksensa oikeastaan kaikkialle muualle, milloin mihinkin, yleensä töihin, kaivamiseen. Ei silloin voinut antaa mielen harhailla tai poraisi koipeensa.
Yöllä Nia kuitenkin palasi hänen mieleensä, kun unet olivat muistoja ja muistot unta. Oli kuin hän olisi palannut ajassa taaksepäin aina unimaailmoihin upotessaan, sillä siellä hän oli paljon nykyistä nuorempi, ja Nia oli oma eheä itsensä, paitsi siinä yhdessä heidän häitään toistavassa kohtauksessa, jossa kirsikankukkien terälehdet satoivat heidän päällensä ja Nia haihtui hänen syleilyssään niin, että lopulta jäljellä oli vain vihkisormuksen kilahdus maata vasten ja häävieraiden järkytys.
Unet saivat Simonin itkemään joka kerta, oli muisto Niasta mikä tahansa.
Sinä yönä Simon oli hereillä jälleen ja pyyhki poskille kuivuneita kyyneljuovia kämmenselkiinsä. Sillä kerralla unessa hän ja Nia olivat olleet jälleen teinejä, uineet tekojärvessä ja leikkineet suorastaan eeppiseksi yltynyttä vesisotaa muiden kanssa. Nia ei ollut haihtunut pois, sillä unimaailmaan Anti-Spiralit kuuluivat vain silloin, kun ne toistivat hääpäivän muistoa. Heillä oli ollut hauskaa, ja Simonin mieli oli ollut kevyt, mutta nyt tuntui kuin hänen sisällään olisi ollut valtava lohkare tuskaa ja ikävää. Niin ihanista unista todellisuuteen palaaminen oli niin keholle kuin mielellekin järkyttävä kokemus, joka teki kipeää.
Ei hän ollut päässyt yli siitä, ettei Niaa enää ollut. Sellaisen väittäminen olisi ollut typerää, vaikka päivisin hän elikin kuin he eivät olisi koskaan edes tavanneetkaan. Mutta ehkä juuri siksi yöt olivatkin niin raskaita, ainakin ne hetket, jotka hän vietti hereillä; unissa olo oli kutakuinkin aina kevyt kuin höyhen, tai ilmassa leijaileva kirsikankukan terälehti. Suunnilleen samalta hänestä oli tuntunut myös silloin vuosia aiemmin, kun kenenkään mielessä ei ollut käynyt ajatuskaan, että Nia voisi joskus vain lakata olemasta, haihtua ilmaan kuin höyry.
”Minun on ikävä sinua, Nia”, Simon sanoi hiljaa yhä kämmenselkiään poskiinsa hinkaten. ”Niin ikävä, että se voisi tehdä minut hulluksi, varsinkin kun tiedän, etten voi enää koskaan nähdä sinua missään muualla kuin muistoissani.”
Sen sanominen ääneen teki hänen olostaan ehkä hitusen keveämmän. Ikävää se ei lievittänyt lainkaan, eikä puhuminen tai mikään muukaan tietenkään toisi Niaa takaisin, mutta ehkä oli sittenkin helpompi elää niin, ettei lähes kaikkea valveillaoloaikaansa ollut kuin ei muistaisikaan tärkeää palaa menneisyydestään, omaa vaimoaan.
”Sanoin rakastavani sinua aina universumin loppuun asti. Sinä vastasit, ettei universumi lopu koskaan. Eikä se lopukaan. Olisitpa vain itsekin vielä osa sitä.”
Simon hengitti äänekkäästi, suorastaan puuskuttaen, sillä kesken yötä itkeneenä herääminen oli fyysisestikin yllättävän raskasta. Hän siirsi peittoa hieman päällään ja asettautui taas painamaan päänsä tyynyyn, mutta silmiään hän ei edes yrittänyt sulkea. Hän ei tiennyt, halusiko nukahtaa enää, sillä unista oli niin raskasta herätä. Mutta ne kuitenkin olivat ainoa paikka, jossa hän saattoi enää kohdata Nian…
Simon ei tiennyt, oliko unimaailma jotain toista universumia, kun Nia oli siellä, vai tarkoittiko se, että tämä oli sittenkin vielä osa heidän todellisuuttaan, olemassa jossain, vaikkakin hänen ulottumattomissaan. Jokin siinä ajatuksessa tuntui kuitenkin lohdulliselta, ja pian hän nukahti ja upposi takaisin unimaailmaansa, sinne missä Nia varmasti oli. Oli taas heidän hääpäivänsä, ja hän syleili vaimoaan kirsikankukkien sataessa heidän päällensä, mutta tällä kertaa Nia ei haihtunutkaan minnekään, sormus ei kolahtanut maahan, ja häävieraatkin vain huusivat onnentoivotuksiaan tuoreelle avioparille.
Siitä unesta Simon ei herännyt itkien.
