Ikäraja: S
Fandom: NANA
Paritus: Nana O./Ren
Tyylilaji: jonkinlainen angstinen siirappi/siirappinen angst? oisko tää ehkä sitä darkfluffya
Vastuuvapautus: Ai Yazawa on luonut hahmot ja heidän tarinansa, enkä saa heillä leikkimisestä rahaa.
Kirjoittajalta: Mulla pyöri mielessä idea Nanan lootustatuoinnista (kanji Ren tarkoittaa lootusta, ilmeisesti nimenomaan punaista lootusta?) ja siitä, miksi niin moni päätyy tatuoimaan kumppaninsa nimen iholleen. Päädyin lopulta kirjoittamaan tämän ennätyksellisen nopeasti, kun
Idän temppelin paluu -haasteen deadline menee tuossa parin tunnin päästä umpeen. :''D Ihan hyvä muistutus tämä spurtti itselle taas siitä, ettei ficcaamisen tarttis olla ihan niin haudanvakavaa kuin miten itse väillä siihen suhtaudun, lol.
Punainen lootus
Niin kauan kuin muisti, Nana oli nähnyt peilikuvassa vain itsensä. Silloinkin kun näyteikkunaan heijastuivat ihmiset hänen takanaan, hän tunsi olevansa yksin, muista irrallaan. Omaa kuvajaistaan hän joutui katsomaan kahdesti varmistuakseen, että oli todella olemassa. Eikä pääkallo aina kadonnut, vaikka hän sytytti valot.
Nyt Nana katseli peilistä tatuointia käsivarressaan. Punaista lootusta, ren-kukkaa. Jokainen viiva oli isketty syvälle ihon pintakerroksen alle, ajan ja eroosion ulottumattomiin. Iho kuvan ympärillä oli vielä vereslihalla. Solut taistelisivat aikansa vierasta vastaan, mutta lopulta ne antautuisivat, ottaisivat musteen omakseen. Jotakin sellaista oli tapahtunut Nanassa, kun hän oli tavannut Renin.
Ren oli tarjoutunut tulemaan tatuointistudioon hänen kanssaan, mutta hän oli pudistanut päätään. Viimeinen kipu, jonka hän kohtaisi yksin, olisi kipua rakkaudesta. Tatuoija oli kertonut, että kurtisaanit olivat muinoin tatuoineet rakastettujensa nimet käsivarsiinsa merkiksi siitä, että vain kuolema voisi heidät erottaa. Painautuessaan Reniä vasten Nana ei koskaan ajatellut kuolemaa – vain elämää, jonka tunsi säkenöivän ylenpalttisesti suonissaan.
Kun hän näytti Renille valmiin tatuoinnin, tämä kosketti arkaa ihoa varoen.
”Haluaisin suudella sitä, mutta se näyttää kivuliaalta.”
”Suutele silti”, Nana pyysi, kun Renin kitarankielien karhentamat sormenpäät pyyhkäisivät hänen rintaansa. Äkkiä hän janosi kipua; kipua, jonka vain Ren osasi turruttaa ja muuttaa nautinnoksi.
”Entä jos eroatte?” Nobu kysyi huolestuneena, kun Nana päiviä myöhemmin istui hänen keittiössään ja riisui nahkatakkinsa. Nana raaputti peukalonkynnellään Trapnest-julisteen kulmasta repsottavaa teipinpalaa. Hän olisi voinut selittää Nobulle, kuinka jotkut ihmiset – kuten tämä teippi – tarttuivat hetkeksi ja irtosivat jälkiä jättämättä. Mutta jos seinään iskettiin naula, ei jälki katoaisi, vaikka se väännettäisiin irti väkivalloin. Halusi Nana sitä tai ei, Ren oli jättänyt häneen lähtemättömän merkin, painanut sinettinsä verinahkaan, sieluun asti. Ja halusihan hän; halusi niin että vihloi.
