Nimi: Hestia, hautajaisnoita
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11
Päähenkilö: Hestia Jones
Tyylilaji: Angst (varoitus: kuolemasta puhutaan suorasanaisesti)
Tiivistelmä: Maasta sinä olet tullut. Maaksi sinun täytyy jälleen tulla.
Kirjoittajan sana: Tämä teksti osallistuu "Haasteita hampaankolossa" –haasteeseen, jossa tämä vastaa ”Minä asiantuntijana” –haasteeseen. Mun piti kirjoittaa hautajaisnoita-Hestiasta tuohon haasteeseen jo muutama vuosi sitten, mutta en koskaan saanut ideaa paperille asti. Asiantuntijuuteni liittyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kaavan mukaan toimitettuihin hautajaisiin, jotka sinällään eivät solahda brittiläiseen velhomaailmaan, mutta noooo, onneksi ficeissä voi ottaa vapauksia.
Lisäksi tämä teksti osallistuu FFF100-haasteeseen sanalla maa.
HESTIA, HAUTAJAISNOITA
Kaikki Hestia Jonesin isovanhemmat kuolivat hänen ollessaan kymmenen. Isän vanhemmat paloivat talonsa mukana, äidinäiti menehtyi lohikäärmerokkoon ja isoisä kuoli suruun. Isoisän hautajaisissa Hestia päätti, että hänestä tulisi hautajaisnoita.
Ja se hänestä kymmenen vuotta myöhemmin tuli. Ja heti ensimmäisistä toimittamistaan hautajaisista alkaen Hestia tiesi olevansa oikealla paikalla. Arkun takana oli turvallista seistä, siellä ei ollut mitään hätää. Arkut olivat erilaisia, surevat omaiset olivat erilaisia, mutta kuolema oli aina sama, lopullinen ja sanoja vailla. Nopeasti Hestia ymmärsi, että häneltä odotettiin ennen muuta läsnäoloa ja lempeää, mutta varmaa katsetta. Ei ole mitään hätää.
Ei ole mitään hätää, vaikka arkkujen päätyyn kirjoitetut nimet alkoivat olla yhä nuorempien, Hestialle tuttujen velhojen ja noitien nimiä.
Sota teki hautajaisnoidan elämästä helvettiä. Yhä harvempi vainaja oli kuollut luonnollisesti, yhä useamman kuolintapaan liittyi silmitöntä väkivaltaa. Puoli vuotta sen jälkeen, kun Hestialle oli myönnetty hautaloitsuoikeus, hän joutui hautaamaan McKinnonien koko perheen, jonka kuolonsyöjät olivat tappaneet. Hautajaisissa kappelisali oli ollut täynnä surevia läheisiä, ja Hestia oli seisonut viiden arkun takana: ystävänsä Marlenen, tämän vanhempien, tämän veljen ja veljen vaimon, joka oli odottanut lasta. Lohdun sanoja ei ollut. Hestian kädet olivat tärisseet holtittomasti hänen piirtäessään viisi hiekkaristiä. Viimeinen, Marlenen arkun päälle piirretty, ei näyttänyt ristiltä, pikemminkin kolmelta erilliseltä kasalta hiekkaa. Mutta ei sillä ollut väliä. Siinä hetkessä kaikki tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä. Kallat tuoksuivat, ja Marlenen viisivuotias serkku pudotti avonaiseen sukuhautaan ruusun, ennen kuin kuoppa täyttyi hiekalla.
Silloin Hestia oli ajatellut, että yksikään hautaus ei voisi olla vaikeampi kuin McKinnonien viimeiselle matkalle saattaminen. Siinä hän oli ollut väärässä.
Lilyn ja Jamesin arkut olivat raakapuuta ja tuoksuivat voimakkaasti. Hestia pysähtyi niiden luo ja hengitti syvään puun ja seinustalla odottavien kukkien tuoksua. Hautajaisten alkuun oli vielä yli puoli tuntia, kukaan ei ollut vielä saapunut kappelille. Hestia oli siitä onnellinen. Hän oli halunnut nähdä Lilyn ja Jamesin arkut ennen tilaisuuden alkua. Hän halusi olla hetken kahdestaan heidän kanssaan.
Hestia nosti kätensä Jamesin arkun kannelle. Se tuntui karhealta, kun hän liu’utti kättään sen hiomattomalla pinnalla.
”Sinun ei olisi pitänyt kuolla”, Hestia kuiskasi. Hän sulki silmänsä ja yritti palauttaa mieleensä Jamesin äänekkään ja herkästi syttyvän naurun. Hän oli kuullut sen monia, monia kertoja, mutta jostakin syystä hän ei pystynyt sitä muistamaan. Suljetuin silmin hän näki edessään ainoastaan Potterien pienen pojan, Harryn. Miten se raukka mahtoi pärjätä jästien luona? Ja miten ihmeessä yksivuotias oli pystynyt tuhoamaan Tiedät-Kai-Kenet?
Hestia avasi silmänsä kuullessaan jonkun tulevan kappeliin. Remus Lupin seisoi ovella jähmettyneenä, katse tiukasti kahdessa koruttomassa arkussa. Lopulta hän istuutui takapenkille ja laski katseensa syliinsä. Hestia käveli hänen luokseen, puristi häntä lempeästi käsivarresta ja nyökkäsi. Remus vastasi nyökkäykseen ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä.
Raskain mielin Hestia käveli sakastiin. Musta stola roikkui henkarilla, ja syvään huokaisten Hestia nosti sen hartioilleen.
Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.
Jälkeenpäin Hestia ei kyennyt muistamaan Lilyn ja Jamesin hautajaisista paljoakaan. Hän muisti vain Lilyn parhaan ystävän Selestinan eläimelliset tuskanhuudot, puun ja liljojen tuoksun sekä koko kehonsa lävistävän tärinän, kun hän oli nostanut kätensä arkuille lausuakseen hautausloitsun.
Valo sinut ottakoon, rauha sinut kätkeköön, sielusi levossa nukkukoon.
Hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen Hestia halusi vielä palata Lilyn ja Jamesin haudalle. Se oli peittynyt kukka- ja kynttilämereen. Hestia polvistui sen eteen ja antoi ajatustensa vaeltaa huispauskentälle. Hän oli pelannut neljä vuotta Rohkelikkojen huispausjoukkueessa jahtaajana yhdessä Jamesin ja Emmeline Vancen kanssa. Hestia uskoi tunteneensa Jamesin yhtä hyvin kuin Lily tai Jamesin paras ystävä Sirius. Hestia oli seissyt Jamesin vieressä katkerimpina tappionhetkinä, mutta myös suurimpien voittojen aikana. Eikä James ollut koskaan lähtenyt otteluun halaamatta Hestiaa pukuhuoneessa. Oli ollut aika, jolloin nuo halaukset olivat käyneet yhä pidemmiksi, mutta sitten Lily oli tullut kuvioihin, eikä Jamesin maailmaan ollut sen jälkeen mahtunut ketään muuta.
Hestia työnsi kätensä kaapunsa taskuun. Sormet osuivat ensin savukerasiaan, mutta mielihalustaan huolimatta Hestia ei kehdannut polttaa hautausmaalla. Hän työnsi kätensä syvemmälle taskuunsa ja löysi etsimänsä. Hän veti nyrkkiin puristetun kätensä taskusta, kohotti sen haudan päälle ja avasi nyrkkinsä. Sieppi lehahti lentoon, teki komean kaaren haudan yllä ja jäi sitten lepattamaan sen päälle.
”Sinun pitäisi lentää eikä maata siellä mullassa”, Hestia sanoi hiljaa.
”Noinko paljon sinä häntä rakastit?” kuului kolkko ääni Hestian selän takaa. Hätkähtäen Hestia kompuroi ylös ja kohtasi Severus Kalkaroksen itkettyneet silmät.
”Minä… rakastin”, Hestia sanoi pitkän tauon jälkeen. Hän ei ollut koskaan myöntänyt tunteitaan Jamesia kohtaan kenellekään, mutta enää sillä ei ollut väliä. Millään ei ollut enää väliä.
Severus päästi oudon äänen, ikään kuin hän olisi tuhahtanut ja niiskahtanut samanaikaisesti. Hestia katsoi kalpeaa ja punasilmäistä miestä pitkään.
”Ja sinä rakastit Lilyä.”
Pitkän ajan kuluttua Severus nyökkäsi. Hestian sydäntä viilsi.
”Sinä et tullut hautajaisiin.”
”En minä pystynyt. Eikä kukaan olisi halunnut minua sinne.”
”Lily olisi halunnut.”
Severuksen silmät täyttyivät kyyneleistä, ja hän käänsi nopeasti Hestialle selkänsä. Ja sitten hän oli poissa.
Hestia huokaisi ja polvistui haudan eteen. Hän työnsi kätensä kosteaan maahan ja antoi hiekan valua sormiensa läpi. Hestia piirsi hiekkaristit arkkujen päälle aina kädellään, ei lapiolla. Hän halusi tuntea maan kädessään, tuntea, miten hiekka valui nyrkistä yhtä lopullisesti kuin ihmisille lahjaksi annettu elämä kulki vääjäämättä kohti loppuaan.
Maasta sinä olet tullut.
Maaksi sinun täytyy jälleen tulla.
Jeesus Kristus on herättävä sinut viimeisenä päivänä.
Ja sitten Hestia muisti. Hän muisti Jamesin naurun, muisti sadat yhteiset huispaustreenit, muisti Jamesin näkymättömyysviitan alla hiiviskelyt, jotka olivat johtaneet poikkeuksetta yöllisiin luutalentoihin Kielletyn metsän tai Tylyahon yllä.
Ja hän muisti sen yhden ainoan, hätäisen suudelman.
Ja mitään enempää hän ei koskaan tulisi saamaan.