Nimi: Vuosisadan viimeinen ilta
Ikäraja: K-11
Kijoittaja: Rowena
Fandom: Game of Thrones
Päähenkilöt: Jaime ja Brienne
Tyylilaji: Draama
Varoitukset: Viittauksia insestiin.
Yhteenveto: En minä tuonut sinua yhden linnan ja yhden kallion läpi ollakseni hiljaa.
Kirjoittajan sana: Tämä on kirjoitettu kesätaiaksi Vuornalle <3. Kiitos, että laitoit nimeni kommenttiarpajaisiin! Tästä ficistä piti tulla paljon kevyempi kuin tästä lopulta tuli, mutta ainakin tämä on kesäinen!
GoTin kronologiassa tää sijoittuu iltaan ennen Joffreyn ja Margaeryn häitä.
VUOSISADAN VIIMEINEN ILTA
”Minä tiedän, mitä sinä ajattelet. Että tällainen salakäytävä suoraan ulos linnasta on mahdottoman iso riski”, Jaime sanoi Briennelle, joka otsa rypyssä antoi katseensa kiertää märissä, kivisissä seinissä. He olivat kulkeneet läpi Punalinnan salaportaiden ja päätyneet matalaan luolaan. Jossain etäällä kohisi meri.
”Jos Punalinnasta pääsee näin helposti ulos, sinne pääsee myös sisään.”
”Salakäytävästä tietävät vain harvat”, Jaime sanoi ja alkoi kulkea kohti luolansuuta. Hän kuuli Briennen seuraavan. Maa oli märkä, ja Jaimen ja Briennen saappaiden osuessa lätäköihin matalassa luolassa kaikui.
Matka ulos luolasta ei ollut pitkä. Sen aikana Jaime ehti kuitenkin miettiä, että häntä pidettäisiin Westerosin historian typerimpänä kuninkaankaartin komentajana, jos kävisi ilmi, että hän oli näyttänyt salakäytävän hoviin kuulumattomalle naiselle. Mutta Brienne oli yksi niistä harvoista, joihin Jaime luotti.
”Kuka salakäytävän on rakennuttanut?” Brienne kysyi, kun luolansuulta alkoi tihkua valoa.
”Hullu kuningas. Hän halusi päästä rauhassa rannalle. Tai niin hän kaartille kertoi, tosiasiassa hän halusi varmistaa, että pääsisi tarpeen tullen pakoon nopeasti. Hänen aikanaan luolassa oli aina odottamassa vene nopeita pakoja varten”, Jaime vastasi ja astui ulos luolasta rannalle. Brienne seurasi häntä ja suojasi silmiään kädellään, kun ilta-aurinko häikäisi lämpimällä valollaan hämärän luolan jälkeen.
Meri oli tyyni ja kirkas, vesi oli poukamassa paljon puhtaampaa kuin satamassa. Brienne henkäisi silmiensä totuttua valoon.
”Täällä on kaunista.”
Jaime hymyili. Brienne ei juuri viihtynyt Kuninkaansataman hälinässä, liassa ja ihmispaljoudessa, mutta Jaime oli ollut varma, että suojaisasta poukamasta hän pitäisi.
”Tänne ei pääse kuin Punalinnan läpi. Ja kuten sanoin, harva hovistakaan tietää salakäytävästä tai tästä paikasta.”
Brienne hymyili niin kuin hymyilee nainen, joka rakastaa merta.
”Kuningas Aerys sai näköjään aikaan ainakin jotain hyvää. Vaikka salakäytävä ja vene eivät lopulta auttaneetkaan häntä pakoon.”
”Ei hän osannut kuvitella, että kuolema tulee kädestä, johon hän luotti. No, nyt sitä kättä ei enää ole. Mennäänkö kahlaamaan?” Jaime kysyi vaihtaakseen puheenaihetta. Hän ei ollut tuonut Brienneä pois pääkaupungin hälinästä päästäkseen puhumaan hullusta kuninkaasta, vaan… totta puhuen Jaime ei osannut sanoa, miksi oli halunnut tuoda Briennen poukamaan. Ajatus kahdenkeskisestä ajasta Briennen kanssa oli tuntunut mukavalta, vaikka Jaimen olikin vaikeaa myöntää edes itselleen, että hän oli kaivannut Briennen seuraa. Jaimella oli Cersei ja hänellä oli Tyrion, mutta siitä huolimatta hän oli kaivannut Brienneä, jonka kanssa oli kävellyt viikkotolkulla pitkin Kuninkaantietä (ja sen pensaita ja jokia) ja jonka oli yrittänyt ensin tappaa ja jonka oli sitten pelastanut karhulta. Ja joka nyt katsoi häntä kysyvä ilme kasvoillaan.
”Kahlaamaan?”
”Kai Tarthissakin kahlataan? Se tarkoittaa…”
”Kyllä minä tiedän, mitä kahlaaminen tarkoittaa.”
”Voit sinä uidakin. Mutta kuvittelin, että et enää halua olla kanssani alasti Harrenhallin kylvyn jälkeen. Vaikka minun täytyy tunnustaa, että en ala kertoa hullun kuninkaan surmaamisesta jokaiselle naiselle, jonka näen alasti. En myöskään pyörry. Ihan joka kerta.”
Brienne pyöräytti silmiään, mutta alkoi vetää saappaitaan pois jaloistaan.
”Tarthissa ei sitten ole tapana lörpötellä kahlatessa.”
”En minä tuonut sinua yhden linnan ja yhden kallion läpi ollakseni hiljaa”, Jaime sanoi ja puraisi sitten huultaan. Hän oli kuulostanut siltä kuin olisi järjestänyt romanttisen tapaamisen, vaikka tässä ei ollut millään tasolla kyse mistään sellaisesta. Jaimen onneksi Brienne ei tulkinnut hänen sanojaan niin (nainen tuskin ymmärsi romantiikasta yhtään mitään), vaan kumartui käärimään housujensa lahkeita. Hän oli valmis paljon aikaisemmin kuin Jaime, joka tuskaili sekä saappaittensa ja lahkeittensa kanssa, mutta onneksi Brienne tajusi olla tarjoamatta apua.
Kun Jaime vihdoin oli valmis, hän nosti katseensa edessään seisovaan Brienneen. Samassa Briennen miekkavyö tipahti hiekalle. Jaime ei pystynyt peittämään hämmästystään. Hän ei ollut nähnyt Brienneä ilman miekkaa kuin heidän jouduttuaan vangeiksi.
”Tarthissa ei myöskään ole tapana kahlata aseistettuna”, Brienne sanoi ja hymyili vähän.
”Se sopii”, Jaime vastasi ja avasi oman asevyönsä. Se sentään onnistui yhdellä kädellä jo ihan hyvin. Miekka ja vyö tipahtivat hiekkaan, ja Jaimen ja Briennen katseet jäivät kiinni toisiinsa. Yllättäen Jaime tunsi olonsa paljaammaksi kuin Harrenhallin kylvyssä. Brienne tunsi ehkä jotain samansuuntaista, koska hän riuhtaisi katseensa irti Jaimen silmistä ja kääntyi kohti merta:
”Mennään, aurinko laskee kohta.”
Merivesi oli mukavan viileää helteisen päivän jälkeen. Jaime ja Brienne kahlasivat ohi isojen kivilohkareiden, ohi rantaveden kaislikon. Sitten aava meri avautui heidän edessään. Jaimen oli pakko hymyillä. Vaikka hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan sanoa Kuninkaansatamaa kauniiksi, oli rauhallinen poukama aivan oma lukunsa. Ilta-aurinko värjäsi ulapan syvällä punaisella ja sai Briennenkin hymyilemään.
Brienne ja Jaime seisoivat vedessä hiljaa ja katselivat, miten aurinko alkoi painua mailleen. Äkkiä Jaimesta tuntui, että hetkessä sittenkin oli jotakin romanttista. Se ei tuntunut vastenmieliseltä, mutta se tuntui… väärältä. Jaime tiesi, että hänen olisi pitänyt pyytää mukaansa Briennen sijaan Cersei. Mutta hänen oli myös pakko myöntää itselleen, että hän oli kaivannut Briennen rauhoittavaa seuraa, vaikka ei tietenkään romanttisessa mielessä. Hän olisi voinut pyytää Brienneä kanssaan kävelylle vaikka Kirpunperään. Ehkä hänen olisi pitänytkin tehdä juuri niin, silloin kukaan ei olisi voinut ajatella mitään romanttista.
”Aurinko laskee viimeistä kertaa tällä vuosisadalla”, Brienne sanoi ja Jaimen päätä viilsi. Hän ei pystynyt selittämään vuosisadan viimeisen auringonlaskun katselua mitenkään päin ei-romanttiseksi. Jaime ei tiennyt, mitä sanoa, mutta ei sanoja tarvittukaan. Brienne oli niitä harvoja ihmisiä, joiden kanssa Jaime pystyi olemaan hiljaa ilman, että hänelle tuli pakottavaa tarvetta yrittää sanoa jotain nokkelaa ja ottaa siten tilanne haltuun. Briennen kanssa pystyi vain olemaan, ja juuri sitä Jaime oli kaivannut.
Äkillisen tuulenpuuskan nostattama aalto kasteli Jaimen käännetyt lahkeet, mutta se ei haitannut. Äkkiä Jaime tunsi huumaavaa iloa siitä, että päättyvän vuosisadan viimeiset kuukaudet olivat heittäneet hänen tielleen ystävän. Jaimella ei koskaan ollut ollut ystävää, ei ainakaan sellaista, joka ei haluaisi vain hyötyä hänestä tai muista Lannistereista.
”Toivottavasti tuleva vuosisata tuo mukanaan rauhan”, Brienne sanoi.
”Toivottavasti jo seuraava vuosi toisi rauhan. Ehkä Joffreyn ja lady Margaeryn häät ovat hyvä alku.”
Brienne loi Jaimeen terävän katseen.
”Uskotko niin todella?”
Ei Jaime uskonut. Hän odotti huomisia häitä kauhunsekaisin tuntein. Joffreyn tuntien häät eivät sujuisi rauhallisesti, avioliitosta puhumattakaan.
”Ainakin minä toivon. Lady Margaerysta pidetään, ja minun p… minun kuninkaani voi oppia jotain vaimoltaan.”
Brienne loi Jaimeen uudestaan terävän katseen. Seitsemän helvettiä. Briennelle oli liian helppoa puhua. Ei Jaime ollut koskaan aikaisemmin ollut ollut vähällä kutsua Joffreyta pojakseen kenenkään kuullen. Eihän hän edes ajatellut Joffia poikanaan, siitä Cersei oli pitänyt huolen. Edes Joffin ollessa lapsi Jaime ei ollut saanut pitää häntä kertaakaan sylissään.
”Toivotaan”, Brienne sanoi ja antoi asian olla. Myös siitä ominaisuudesta Jaime hänessä piti. Vaikka nainen oli periksiantamaton ja jääräpäinen, hän myös aina valitsi taistelunsa. Hän ei koskaan taistellut umpimähkään, ei, jos ei nähnyt taistelulle hyvää syytä. Jaimen pitäisi ottaa hänestä oppia. Jaimen päätä viilsi taas. Lannisterin leijonako ottaisi oppia Tarthin soturinaiselta? Isä löisi Jaimea kasvoille, jos kuulisi hänen ajatuksensa. Ja silti… Jaimesta tuntui, että hän oli jo nyt oppinut Brienneltä paljon sellaista, mikä sai hänen oman olonsa tuntumaan paljon paremmalta kuin Lannisterien ikuinen velanmaksu ympäri kuningaskuntaa.
Aurinko oli painunut meren taakse ja loi vielä viimeiset, purppuranväriset säteet tyynelle aavalle. Brienne henkäisi ja Jaime tunsi sydämensä hypähtävän hassusti siitä ilosta, että oli voinut näyttää Briennelle jotain, mikä teki naisen iloiseksi. Brienne hymyili ja kääntyi katsomaan Jaimea. Naisen silmät olivat täsmälleen samaa sinistä kuin meri, ja Jaime ajatteli jälleen, että tämä kaikki oli aivan liian romanttista. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä.
”Ser Jaime? Lady Brienne?”
Seitsemän helvettiä.
Brienne ja Jaime kääntyivät yhtä nopeasti kohti rantaviivaa. Rannalla seisoi lady Margaery pidellen käsissään Jaimen ja Briennen miekkavöitä. Jaime tiesi katsomattakin, että Briennen kaulalle ja poskille oli ilmestynyt punaisia läikkiä, niin kävi aina, kun Brienne häkeltyi. Mutta kauhukseen Jaime tunsi omienkin poskiensa kuumottavan. Vaikka eihän auringonlaskun katselussa ollut mitään väärää.
”En nähnyt teitä lohkareiden takaa, ja ihmettelin, keiden miekat rannalla lojuvat. Uhkarohkeaa jättää ne niin oman onnensa varaan”, lady Margaery lörpötteli ilkikurisesti hymyillen Jaimen ja Briennen kahlatessa lähemmäs rantaviivaa.
”Uhkarohkeaa myös tulevalta kuningattarelta olla ilman vartijoita”, Jaime huomautti ja Margaery nauroi.
”Luvallanne sanoen, ser, en kestäisi, jos he seuraisivat minua koko ajan kuin varjot. Olen monena iltana livahtanut tänne uimaan. Onko vesi kylmää?”
”Ei ole, mutta teidän ei todella pitäisi olla täällä yksin”, Jaime sanoi ja otti lady Margaeryn hänelle ojentaman miekkavyön. Jaime tiesi monta, jotka halusivat Margaeryn hengiltä (Cersei etunenässä), ja mikä olisi sen vaivattomampaa kuin epäonninen hukkuminen.
”Hyvä on, lupaan pyytää ensi kerralla lady Sansan mukaan. Hän varmasti pitäisi siitä, eikö pitäisikin?” lady Margaery kysyi ojentaessaan Briennelle tämän miekkavyötä. Brienne nyökkäsi ja näytti kevyen kiusaantuneelta, ihan kuin Margaery olisi saanut heidät kiinni jostakin sopimattomasta, vaikka eiväthän he olleet tehneet mitään sellaista.
Brienne ja Jaime alkoivat kiskoa saappaitaan jalkoihinsa ja lady Margaery jatkoi lörpöttelyä:
”Minua harmittaa, että en nähnyt vuosisadan viimeistä auringonlaskua. Oliko se kaunis? Olisin kovasti halunnut nähdä sen, mutta minun kamarineitoni hössöttävät häistä niin paljon, että en päässyt heistä eroon yhtään aikaisemmin.”
”Oletteko nyt aivan varma, että haluatte jäädä tänne yksin?” Jaime vielä varmisti kiinnittäessään miekkavyötään.
”Aivan varma. Minä haluan nauttia tästä vapaudesta. Kuningattarena sellaista tuskin on tätäkään vähää. Hyvä yötä, rakkaat ystävät, minusta on ihanaa nähdä teidät huomenna häissä”, Margaery sanoi hymyillen ja tarttui Jaimea ja Brienneä käsistä. Brienne muisti vihdoin, miten puhutaan:
”On suuri kunnia päästä osallistumaan niihin, lady.”
Margaery nauroi taas sydämellistä nauruaan, irrotti otteensa ja alkoi sitten riisua kenkiään. Jaime ymmärsi sen käskynä poistua. Hän laski kätensä Briennen alaselälle aikeinaan ohjata hänet kohti luolaa, mutta Brienne säpsähti hänen kosketustaan ja otti nopean askeleen kohti salakäytävää. Se tuntui Jaimesta omituisen pahalta. Kuninkaantieltä asti he olivat koskettaneet toisiaan, ensin Brienne oli sysännyt vankiaan eteenpäin aina, kun Jaime oli pysähtynyt valittamaan, ja Harrenhallin ja karhuareenan tapahtumien jälkeen Jaime oli saanut itsensä moneen otteeseen kiinni Briennen käsivarren tai selän koskettamisesta. Eikä Brienne ollut vielä koskaan kavahtanut hänen kosketustaan, ei ennen kuin nyt. Äkkiä Jaimea ärsytti poukama, ärsytti auringonlasku ja ärsytti Brienne. Hän ei halunnut, että mikään muka-romanttinen tulisi heidän ystävyytensä väliin.
”Toivottavasti lady Margaery ei kerro sinun siskollesi nähneensä meidät täällä”, Brienne sanoi ja kumartui kevyesti astuessaan sisään luolaan. Cersein mainitseminen sai Jaimen ärtymyksen kuohahtamaan niin paljon, että hän melkein pudotti luolan seinään kiinnitetystä telineestä ottamansa soihdun.
”Mitä se Cerseitä liikuttaisi? Luuletko, että minun siskoni välittää sinusta paskaakaan?”
Jaime tiesi, että Cersei kyllä välittäisi. Välittäisi todella, jos tietäisi Jaimen viettävän Briennen kanssa aikaa kahden kesken. Se hermostutti Jaimea vielä enemmän. Mutta lady Margaerylla ei ollut mitään syytä kertoa heidän tapaamisestaan Cerseille, varsinkaan, kun jäisi itse samalla kiinni salaisista retkistään pois linnasta ilman vartijoita.
Vasta muutaman askeleen kuluttua Jaime huomasi Briennen kasvoilta paistavan loukkaantumisen.
”En tarkoittanut olla ilkeä. Minä vain… en minä ole tilivelvollinen Cerseille.”
”Mutta silti tapaat minua vain salaa”, Brienne kivahti halveksuntaa äänessään. Se sai Jaimen kiukun jälleen kuohahtamaan.
”Oletko sinä noin kireä kaikkialta? Jos joku raukka joskus yrittää viedä neitsyytesi, hän takuulla taittaa kalunsa.”
Jaime katui kommenttiaan välittömästi, mutta sitä ei enää saanut sanomattomaksi. Hän tajusi vasta salaportaiden luona, ettei enää kuullut Briennen askelia takaansa. Hän kääntyi ympäri ja näki Briennen seisovan luolan vesilätäkössä vihainen ilme kasvoillaan.
”Anna anteeksi. Äskeinen oli täysin tarpeetonta”, Jaime sanoi ja laski pitämäänsä soihtua. Brienne näytti siltä, että hän ei suostuisi liikkumaan, ennen kuin asia olisi selvitetty, ja oli helpompi puhua, jos ei nähnyt naisen vihaisia silmiä niin tarkasti.
”Jos sinä olet noin huolissasi minun neitsyydestäni, sinun olisi pitänyt antaa Locken miehien pitää minut. Silloin sinulla olisi sitä paitsi yhä käsi.”
”En minä ole huolissani sinun neitsyydestäsi, minä arvostan sitä”, Jaime äyskähti. Kaikuva hiljaisuus laskeutui luolaan, ja Jaime tunsi ikäväkseen poskiensa kuumottavan. Varmuuden vuoksi hän laski soihtuaan yhä alemmas. Puheenaihe oli kiusallinen, mutta hän saattoi syyttää vain itseään.
”Sinulla on omituinen tapa osoittaa arvostusta”, Brienne sanoi tiukasti, mutta ääni selvästi lauhtuneena. Jaime nosti soihtuaan, jotta näki naisen silmät. Vihan sijaan niistä kuvastui nyt hämmennys. Briennen kaulalla ja poskilla oli punaisia läikkiä.
”Kuule, voitaisiinko olla riitelemättä vuosisadan viimeisenä iltana?” Jaime kysyi kömpelösti. Brienne nyökkäsi vähintäänkin yhtä kömpelösti ja käveli lätäkön halki Jaimen ja portaiden luo Jaimea katsomatta.
He kulkivat portaita hiljaisuuden vallitessa. Jaime mietti, miten saisi kevennettyä tunnelmaa, mutta ei keksinyt mitään. Ilmeisesti Brienne ei kaivannut tunnelman kevennystä, sillä yllättäen hän sanoi:
”Et voi uskoa, miten paljon minä itkin, kun Renly vei lady Margaeryn vihille.”
Jaime oli pudottaa soihtunsa. Hän kyllä tiesin Briennen rakastaneen Renlyä, mutta koskaan aikaisemmin Brienne ei ollut halunnut puhua asiasta.
”Toivottavasti ne kyyneleet ovat kuivuneet”, Jaime sanoi, kun ei muutakaan keksinyt.
Vasta muutaman askeleen päästä Brienne vastasi:
”Ovat ne.”
Koko loppumatkan Jaime mietti Briennen sanoja. Miksi nainen oli halunnut puhua Renlystä nyt? Ehkä Brienne halusi aloittaa uuden vuosisadan puhtaalta pöydältä, ilman menneisyyden suruja. Jaime huokasi. Pystyisipä hän itse samaan. Ja miksi seitsemässä helvetissä hänestä tuntui inhottavalta kuvitella Brienneä itkemässä Renlyn kaltaisen miehen takia?
Salakäytävä päättyi kellarikerroksen lohikäärmekuvakudoksen taakse. Jaime oli ensin aikeissa hyvästellä Briennen jo kellarissa, mutta muisti sitten, miten Brienne oli sanonut, että Jaime halusi tavata häntä vain salaa. Niinpä hän mitään sanomatta saattoi Briennen tämän kamarin ovelle. Ihme kyllä, kukaan ei tullut heitä vastaan. Ehkä kaikki olivat jo nukkumassa hääjärjestelyjen uuvuttamina.
”Nuku hyvin”, Brienne sanoi käsi ovenkahvalla. Jaime nyökkäsi.
”Hyvää vuosisadan viimeistä yötä, Brienne. Valmistaudu siihen, että kuulet huomenna häissä Castameren sateet vähintäänkin viidesti.”
Brienne hymyili pienesti ja sulki sitten oven jäljessään.
Jaime jäi seisomaan käytävälle. Hetken hän ajatteli menevänsä Cersein kamariin, mutta jostakin syystä se ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Jaime uskotteli itselleen sen johtuvan siitä, että Cersei olisi takuulla huonolla tuulella huomisten häiden takia.
Niinpä Jaime suuntasi kulkunsa kohti omaa tornihuoneistoaan. Viimeisiä portaita kiivetessään hän tajusi olevansa tuhottoman väsynyt.
Mutta siitä huolimatta hän makasi sängyssään valveilla pienen ikuisuuden verran. Kun hän vihdoin vaipui levottomaan uneen, hänen viimeinen ajatuksensa viipyi merensinisissä silmissä, joihin hän voisi hukkua, ellei olisi jumalten ja ihmisten kiroama kuninkaansurmaaja, joka ei ansainnut onnea.
xxx
Kun septin kello löi uuden vuosisadan merkiksi, kolmessa Punalinnan kamarissa vuodatettiin kyyneleleitä. Sansa Stark itki koti-ikäväänsä, lady Margaery kyynelehti ajatellessaan loppuelämäänsä Joffreyn kuningattarena, ja Brienne antoi kyynelten tulla myönnettyään itselleen, ettei pystynyt enää palauttamaan mieleensä Renlyn kasvoja. Brienne puri huulensa rikki yrittäessään pyyhkiä mielestään ne kasvot, jotka olivat ottaneet Renlyn paikan.
Myös Tyrion Lannister oli valveilla. Kun uuden vuosisadan ensi säteet värjäsivät Punalinnan kullalla, Tyrion rukoili Seitsemää. Hän ei rukoillut usein, mutta nyt hän ei voinut tehdä muutakaan. Hän sulki Joffreylle häälahjaksi hankkimansa kirjan, jota oli yrittänyt lukea, ja kumartui sen ylle rukoukseen.
Jumalat, varjelkaa uusi vuosisata. Antakaa meille rauha. Antakaa meille kaikille rauha.