Fandom: Young Royals
Paritus: Wilhelm/Simon
Ikäraja: S
Yhteenveto: Mulla on niin paljon tunteita ja ajatuksia tästä sarjasta, et yritänpä nyt purkaa niitä tässä jotenkin. Jos et ole katsonut sarjaa nii suosittelen katsomaan sen ensin, sillä spoilaan kaikki tärkeimmät juonenkäänteet. Tää on ehkä tällanen terapiaprojekti sellaselle lopulle, jonka tarvitsen.
Mitä Erik olisi halunnut
Hiljainen sateen ropina ikkunaruutuja vasten havahdutti Wilhelmin ajatuksistaan. Hän seisoi edelleen käytävässä kädet taskuissaan odottamassa, että Malin tulisi takaisin. Lyhyen käytävän päässä seisova seinäkello tikitti tasaiseen tahtiin, eikä Wilhelm pystynyt riistämään katsettaan siitä. Hän nosti toisen kätensä hermostuneena taskustaana ja painoi peukalonkyntensä etuhampaiden väliin. Wille sulki silmänsä ja hengitti syvään. Kellon tikitys sulautui yhteen hänen sydämensä lyöntien kanssa.
Malin aukaisi oven ja astui takaisin käytävälle havahduttaen Willen keskittyneestä hengityksestään.
-Kuningatar ottaa sinut nyt vastaan,
Malin totesi rauhallisena ja veti pikkutakkinsa liepeitä kevyesti alaspäin. Wilhelm pyyhkäisi vasemmalla kädellään hiuksiaan pois silmien edestä ennen kuin astui eteenpäin.
-Kiitos, Malin,
prinssi sanoi hiljaa ennen kuin kurotti kohti kahvaa. Hän vilkaisi pikaisesti henkivartijaa, jonka rohkaiseva hymy sai hänen rintansa kuristamaan vielä enemmän. Wille astui sisälle huoneeseen.
Oven sulkeuduttua hänen takanaan huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus. Suurehkossa työhuoneessa oli hämärää, vaikka muutama seinälamppu heittikin lämpimän valon huoneen pinnoille. Kesäinen sade piiskasi edelleen ikkunaruutujen takana. Wilhelm jäi seisomaan muutaman askeleen päähän ovesta painaen päänsä. Samassa hiukset valahtivat jälleen hänen silmilleen, mutta Wille antoi niiden olla. Kuningatar istui työpöytänsä takana silmäilleen pöydälleen levitettyjä papereita. Jonkin aikaa oli hiljaista ennen kuin kuningatar puhui:
-Halusit siis tavata minut.
Sävy oli toteava, eikä implikoinut kysymystä.
-Niin, äiti,
Wilhelm vastasi, ja pyyhkäisi hiuksiaan taaksepäin nostaen katseensa kuningattareen. Tämä näytti hämärässä valossa vanhemmalta kuin olikaan, eikä ilmeestä voinut päätellä mitään.
- Istu toki alas, aina minulla on aikaa omalle pojalleni,
kuningatar jatkoi ja hymyili ensimmäistä kertaa Willen astuttua huoneeseen. Prinssiä oli aina vainonnut ajatus siitä, että vaikka jokainen äidin kasvojen lihas vakuutti hänelle hymyään, ei hän voinut aina olla varma siitä, oliko hymy vilpitön vai ei.
Wilhelm asteli rauhallisesti kohti työpöydän edessä seisovaa yksinäistä tuolia. Hänen nahkakenkänsä kumisivat ontosti kokolattiamattoa vasten. Prinssi avasi puvuntakkinsa napin lähestyessään tuolia. Istuutuessaan hän kurotti pikaisesti kohti solmiotaan, löysentäen sitä hieman, mutta niin pikaisesti, ettei kuningatar ei ehtisi huomata. Wille nosti katseensa äitiin, jonka syvänruskeat silmät kurottivat hetken lasien ja pöydän yli kohti poikansa sielua, ennen kuin kääntyivät jälleen kohti pöydälle levitettyjä papereita. Wilhelm selvitti kurkkuaan ja taisteli vastaan halua repiä peukalonkyntensä epätasaisuus irti hampaillaan. Työhuoneessa oli hiljaista, eikä kuningatar antanut sen häiritä itseään. Wilhelm puristi toisen kätensä nyrkkiin ja tunsi sen hikoavan hieman.
-Halusin tiedustella, että oletko ehtinyt ajatella ehdotustani, josta keskustelimme viimeksi ?
Wilhelm kysyi selkeällä äänellä, katsoen suoraan äitiinsä. Kuningattaren ilmekään ei värähtänyt vaan tämä piti silmänsä tiiviisti papereissaan. Wilhelm yritti hengittää rauhallisesti, mutta jokaisen sekunnin lipuessa hiljaa ohi, tuntui jokainen hengenveto edellistä raskaammalta. Prinssi sulki silmänsä ja vaikka hän kuinka yritti estää, Simonin sydäntä särkevä katse tunkeutui hänen tajuntaansa.
-Äiti, sinun täytyy ymmärtää. Pyydän. Ole kiltti,
Wilhelm sanoi hiljaa painaen päänsä antaen jälleen hiustensa laskeutua silmilleen. Yllättäen kuningatar nosti kyynärpäänsä pöydälle ja risti kätensä kasvojensa edessä katsoen tiukasti poikaansa.
-Olen päättänyt, että minä hyväksyn ehdotuksesi, Wilhelm,
kuningatar sanoi hiljaa katsoen poikaansa lempeämmällä katseella. Hän odotti hetken ennen kuin jatkoi:
- Ti… Tiedän, että se olisi, kuten sanoit, se mitä Erik olisi halunnut. Joten hyväksyn sen.
Wilhelm voisi vannoa, että puhuessaan Erikistä äidin toinen suupieli nyki hieman alaspäin, mutta tämä kokosi itsensä niin, nopeasti, että prinssi ei ehtinyt miettiä asiaa kauempaa ilon räjähtäen hänen sydämestään.
-Kiitos, äiti,
poika sanoi ja nosti hymyilevän katseensa kuningattareen.
Prinssi hymyili ensimmäistä kertaa moneen viikkoon.
Kuukauden kuluttua
-Willee…
-Wille, herää. Pitää herätä jo.
-Wilhelm. Herää!
Simonin ääneltä vei hetki havahduttaa Wilhelm unestaan. Prinssi venytteli hetken tyynyään vasten ennen kuin nosti katseensa ylös. Simon seisoi selin häneen kaivaen jotain urhelukassistaan, joka lepäsi lipaston päällä. Wilhelm katseli pojan paljasta selkää lumoutuneena.
-Tänään on suuri päivä, joten sun pitää nyt herätä, jos haluat et ehditään valmistautua rauhassa,
Simon jatkoi löydettyään sukat laukustaan.
-Myöhästytään muuten.
Wilhelm kankesi itsensä ylös sängystä ja asteli huoneensa ikkunalle. Prinssi katseli hetken puutarhurin työskentelyä linnan pihamaalla ja oli kiitollinen siitä, että taloudenhoitaja oli järjestänyt hänelle isomman huoneen linnan toisesta päästä. Ilmoitettuaan, että Simon viettäisi hänen luonaan enemmän aikaa, oli suuremman sängyn hankkiminen välttämätöntä ja tähän huoneeseen se mahtui paremmin. Hän huomasi huoneensa pöydällä tarjottimen, jossa kaksi kahvikuppia nökötti toinen tyhjänä ja toinen edelleen täynnä. Prinssin onneksi kahvi oli vielä sen verran lämmintä, ettei sen juominen tehnyt pahaa.
Wilhelm kääntyi ympäri hyväillen kahvikupin reunaa ylähuulellaan. Simon oli saanut taiteltua itselleen valkoisen kauluspaidan ylle ja taisteli kalvosimien kanssa solmion roikkuen sitomattomana pojan kaulalla. Wille hymyili lempeästi ja katseli tarkkaavaisena tummahiuksisen pojan puuhailua ja siemaili kahviaan.
-Miten helkutissa te pystytte käyttämään näitä jatkuvasti?
Simon parahti tuskaisella äänellä. Wilhelm ei sanonut mitään, hymyili vain leveämmin.
Kun Simon oli saanut kalvosimensa napitettua, hän yritti saada solmiotaan solmittua kunnolla. Wille laski kahvikuppinsa pöydälle ja asteli kohti poikaystäväänsä. Huoneen sininen kokolattiamatto tuntui pehmeältä hänen jalkojensa alla. Päästyään kokovartalopeilin edessä seisovan Simonin taakse, Wille laski kätensä pojan lanteille ja katsoi tämän solmioon kiinnittynyttä katsetta peilin kautta.
-Mä voin auttaa sua sen kanssa,
Wilhelm sanoi pehmeästi huulet niin lähellä Simonin korvaa, että kuiskauskin olisi kuulunut hyvin.
Simon kääntyi ympäri, hymyili Wilhelmille ja luovutti solmionsa kanssa. Pojat seisoivat niin lähellä toisiaan, että Wilhelmin silmille valahtaneet hiukset saattoivat hipaista Simonin tummanruskeita kiharia. Simon katsoi vienosti hymyillen, kun prinssi puuhaili tämä solmion kanssa. Wille nosti nopeasti katseensa Simoniin, hymyili leveästi ja hymähti, ennen kuin jatkoi solmion loppuun. Kun Wilhelm oli valmis, tämä astui puoli askelta taaksepäin. Simon katsoi prinssiään tarkkaavaisesti.
-Mikä fiilis?
poika kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
-Mmmm,
Wille vastasi vetäen omaa kauluspaitaansa ylleen henkarista. Simon hymyili tälle.
-Jännittääkö?
poika jatkoi varovaisesti. Wilhelm oli siirtynyt peilin eteen solmimaan omaa solmiotaan.
-Vähän,
hän sanoi hiljaa ja katsahti varovasti Simoniin.
-Muista, että mä olen sun kanssa koko ajan. Me ollaan tässä yhdessä.
Wilhelm ei vastannut pojalle mitään, sillä menneisyys kiri kaikkien muiden tunteiden edelle hänen mielessään. Hänen rintaansa puristi hieman.
-Mä olen niin pahoillani,
Wille sanoi viimein. Sanat saivat Simonin ilmeen vakavoitumaan.
-Wille, ei se…
Simon aloitti, mutta prinssi keskeytti hänet:
-Mä annoin sun joutua siihen pyöritykseen yksin. Mä olin se joka kielsi, että olin myös sillä videolla. Mä annoin niiden riepotella sut murtumisen partaalle samalla kun itse piileskelin seurauksilta. Mä jätin sut yksin.
Pojan ääni murtui puolivälissä avautumista ja tämä istui sängylle rauhoittuakseen. Simon odotti hetken, ennen kuin asteli tämän vierelle ja istui myös sängylle.
-Wille se on ok. Kaikki on nyt toisin.
Simon pyyhkäisi prinssin hiuksia tämän lasittuneiden silmien edestä ja hymyili rohkaisevasti. Hän painoi suudelman Wilhelmin huulille.
-Miltä nyt tuntuu?
Simon kysyi pehmeästi.
-Paremmalta.
-Ootko valmis?
Wilhelm kysyi Simonilta siloitellen vielä oman puvuntakkinsa kauluksia peilin edessä hermostunut ilme kasvoillaan.
-Joo.
-Mennäänkö sitten?
Wilhelm kysyi ja tarttui poikaystävänsä käteen johdattaen tämän ulos huoneesta käytävälle. Wilhelm irrotti kädestä hetken päästä ja jatkoi käytävää pitkin eteenpäin kohti salia. Simon asteli prinssinsä perässä rauhallisesti kädet taskuissaan. Pian tämä pysähtyi kukkapöydän viereen ja pyyhkäisi sormellaan seinäpaneelin reunaa hymyillen ilkikurisesti.
-Katso Wilhelm, tässäkin on pölyä,
Simon sanoi ja ojensi pölyistä sormeaan kohti Wilhelmiä. Wille tuhahti hymyillen poikaystävänsä typerälle tavalle hiplata kaikkea palatsissa ja etsiä huonosti siivottuja kohtia.
-Nyt oikeasti, ollaan kohta myöhässä. Nyt tulet,
Wilhelm sanoi iloisesti ja kaappasi Simonin kädestä perässään eteenpäin käytävää.
Salissa oli muutaman toimittajan lisäksi läsnä palatsin pressisihteeri, Minou ja yksi henkivartijoista. Simon ja Wilhelm odottivat suljetun oven toisella puolella, kunnes heidät kutsuttaisiin sisään. Malin oli heitä vastassa. Wilhelm tervehti naista hymyillen ja sai tältä takaisin myös rohkaisevan hymyn. Wilhelm yritti hermostuksissaan välttää kynsiensä syöntiä, ja kääntyikin Simonin puoleen asetellen tämän kaulusta paremmaksi.
-Wille, se on ihan hyvin,
poika sanoi hiljaa ja katsoi pidempää prinssiä kiharien hiustensa alta varovasti. Wille hymyili tälle arasti.
-Noin. Nyt näytät täydelliseltä,
Wilhelm sanoi vielä ennen kuin päästi irti Simonin kauluksesta. Salista kuului tasainen puheensorina. Sitten pressisihteeri puhui:
-Hyvät naiset ja herrat ja muut, median edustajat. Kaikki olette varmasti saaneet tiedon kuningasperheen uudesta kihlauksesta, joten haluankin nyt esitellä teille…
Wilhelmin kuullessa sanat tämän henki salpautui ja Simonkin vaikutti hermostuneelta.
-… kruununprinssi Wilhelmin ja hänen kihlattunsa, Simon Erikssonin.
Wilhelm astui huoneeseen Simon kannoillaan. Joku kuvaajista otti kuvan niin voimakkaalla salamalla, että prinssi seisahtui sijoilleen ja Simon oli merkein törmätä tähän. Kerättyään itseään muutaman sekunnin ajan, Wilhelm suoristi itsensä ja tarttui Simonin käteen, ennen kuin heidät ohjattiin sohvalle haastattelua varten.
---
Auringon jo laskettua Wilhelm ja Simon olivat palannet takaisin prinssin huoneeseen linnan itäpäädyssä. Simon oli riisunut pukunsa siististi henkariin, mutta Willen puvunhousut ja kauluspaita retkottivat työtuolin selkänojan päällä. Wille nojaili lipastoonsa hörppien juomatölkkiään ja katseli sängyllä pelkissä alusvaatteissa istuvaa Simonia.
-Mun mielestä se meni ihan hyvin tänään,
poika sanoi pian hiljaa ja katsoi arvuuttelevalla katseella prinssiä.
-Joo,
Wilhelm totesi ajatuksissaan.
-Mulla on sulle jotain. Mut tää on sit sellanen asia, jonka on pakko jäädä meidän väliseksi salaisuudeksi,
prinssi jatkoi salaperäinen ilme kasvoillaan. Simonin ilme vakavoitui ja venyi hiljalleen jännityksestä. Wille penkoi kaapiston perältä paitapinojen takaa jotain. Simonin yllätykseksi Wille palasi sängyn luokse jokin outo rinkula käsissään.
-Mikä ihme se...,
Simon aloitti, mutta Wille istui pojan eteen polvilleen sängylle ja keskeytti tämän:
-Se on kruunu.
Hiljaisuus laskeutui poikien välille.
-Kruunu?
Simon kysyi hymyn kiriessä pojan kasvoille.
-Siis todellako kruunu?
Simon jatkoi naurun pyrskähdellessä pojan sanojen välistä. Wilhelm vaikutti vaivautuneelta.
-Mä ajattelin, että jos sä aiot naida prinssin, niin se olis vaan sopivaa.
Simon ei tiennyt oliko poika tosissaan, mutta kun heidän katseensa kohtasi, Willen typerä hymy kertoi, ettei tämä ollut haudanvakavissaan.
-Katso sitä,
Wille sanoi hiljaa ja kohotti kruunua käsissään kohti Simonia. Poika siveli kylmää metallia ja antoi sormiensa liukua varovasti tarkkaan muotoiltujen ja hiottujen valkokultaisten ja hopeisten sakaroiden, uurteiden ja kaarteiden lomitse. Hänen sormensa pysähtyi ensimmäiseen metalliin istutettuun siniseen kiveen.
-Sano mulle Wille, että nää ei oo aitoja?
Simon sanoi varovasti. Kruunun oli oltava aivan tajuttoman kallis.
-Ne on lasia,
Wille sanoi hymyille edelleen leveästi.
-Mä ajattelin, että sen mun kihlajaislahjan lisäksi tää vois olla tämmönen yksityisempi lahja,
Wilhelm sanoi katsoen tulevaa aviomiestään hiustensa alta varovasti.
-Saanks mä?
Wilhelm kysyi varovasti nostaen kruunua käsissään hieman korkeammalle. Simon hymyili pojalle varovasti ja painoi päätään hieman. Wille suoristi selkänsä ja nosti kruunu Simonin päälaelle, asetellen sen varovasti tämän tummien kiharien lomaan.
-Noin,
prinssi sanoi ja katsoi luomustaan. Simon näytti pehmeässä kattolampun valossa hyvältä valon kimmeltäessä tämän päälaella rennosti lepäävältä kruunusta.
-Kiitos, Wille,
Simon sanoi, ennen kuin kumartui suutelemaan prinssiään.
