Ikäraja: K-11
Tyylilaji: kaverihömppä & huumori
Hahmot: Eeli, Tino, Heikki & Kalevi
Yhteenveto: On kesän viimeinen päivä ennen koulun alkua ja siitä, miten sitä kuuluisi viettää, syntyy monia erimielisyyksiä.
Haasteet: Originaalikiipeily (9. viimeinen) ja Spotify Wrapped (
Robin - Chillaillaan)
A/N: Tuosta kappaleesta tuli heti mieleen
mun pojat ja aika ennen mitään romanttista. Tässä siis eletään loppukesää 2012 ja toinen vuosi lukiossa on juuri alkamassa. Näiden jätkien kanssa on aina niin hauskaa ja niin oli nytkin. Lukuiloa!
Viimeinen päivä vapaudessa
LOPPUKESÄ 2012
Tino
Me oltiin kokoonnuttu Heikin luokse, omaan rauhaan talon kellarikerrokseen, mutta meillä ei ollut aikomustakaan jäädä tänään sisätiloihin. Oli meidän viimeinen päivä vapaudessa ja sää oli loistava. Meidän
täytyi päästä ulos sitä juhlistamaan. Kalevi olisi halunnut bailata sanan varsinaisessa merkityksessä eli rällätä ja kännätä, mutta me äänestettiin se vaihtoehto veks ihan ensimmäiseksi. Mua ei todellakaan huvittanut istua koulun penkillä täysin paskana ja krapulaisena.
”Vittu te ootte tylsiä nyssyköitä!” Kalevi valitti laiskanlinnastaan, kun oli kuullut, mitä me haluttiin tehdä. Ehdotus oli ollut Eelin, totta kai. Mä ja Heikki oltiin innostuttu välittömästi. Ainoastaan Kalevi ei ollut täysillä messissä, ainakaan vielä.
”Sä tässä tylsä oot, jos et osaa pitää hauskaa muuten ku jallupullon kanssa”, Eeli napautti samalla, kun pelasi virtuaalitennistä Wii-kapulalla varsin laiskalla ranneotteella. Jätkä loikkasi sukkelasti syrjään, kun Kalevi yritti kampittaa sen pitkillä jaloillaan.
”Niinpä!” säestin sohvan käsinojalta. Kalevi ojentautui töytäisemään mua vatsaan. Se oli keljusti tehty. Menetin heti tasapainoni. Olisin mätkähtänyt lattialle, ellei Heikki olisi kahmaissut mua paidan rinnuksista. Se veti mut pois vaaravyöhykkeeltä. Tömähdin Heikin viereen siivosti sohvalle. Tein parhaani ollakseni provosoitumatta Kalevin härnäävistä virnistyksistä. Kun mä en tarttunut syöttiin, Kalevi katsahti Heikkiin, viimeiseen toivoonsa. Sen ilmeestä kuitenkin näki jo varman tappion, koska Heikille maistui väkevä kaikista vähiten. Heikin kasvoilla näkyi ainoastaan tuikeaa ärtymystä.
”Ei sun tarvii ees osallistua”, se täräytti Kaleville. Heikillä meni aina kaikista nopeimmin hermo, kun Kalevi valittaessaan mollasi meitä. Mä kyllä tiesin, ettei Kalevi ikinä pahalla. Joo, se vittuili, mutta rakkaudella, ja kaikesta nurinasta huolimatta se ei ikinä jäänyt mistään meidän meiningeistä pois.
”Osallistun mä”, Kalevi ilmoitti ja iski silmää. ”Ihan vaan sun kiusaksi, herra Eloharju.”
Heikki tiesi, että Kalevi yritti ärsyttää sitä – ja siinä Kalevi onnistuikin usein erittäin lahjakkaasti – mutta jätkä ei halunnut näyttää sitä. Niinpä Heikki päätti hymyillä.
”Ei se oiskaan samanlaista ilman sua.”
Vaikka Heikkiä selvästi pänni, se onnistui kuitenkin kuulostamaan niin vilpittömältä, että jopa Kalevi häkeltyi hetkeksi. Hetkessä oli jotakin erityistä. Eeli missasi syötön, kun se kääntyi katsomaan meitä iloisesti hymyillen. Mä olin varma, että halkeaisin riemusta. Hymykään hädin tuskin mahtui mun kasvoille. Heikki oli oikeassa. Parasta oli ehdottomasti silloin, kun me oltiin yhdessä kaikki neljä eikä sitä aikaa tuntunut olevan ikinä tarpeeksi. Olin ihan helvetin onnellinen siitä, että nää tyypit oli mun parhaita kavereita.
❖
Heikki ja minä oltiin tunnettu ekalta luokalta asti. Se oli mun vanhin ja paras kaveri. Me oltiin ehditty näkemään ja kokemaan paljon kymmenen vuoden aikana. Eeli oli tullut mukaan kuvioihin yläasteen puolivälissä. Silloin musta oli kuitenkin tuntunut, että meidän kolmikko oli vajaa eikä toiminut sellaisenaan. Mä olin ollut se liima, joka oli pitänyt meidät yhdessä. Eeli ja Heikki eivät esimerkiksi ikinä hengailleet koulun ulkopuolella, ellen mä ollut mukana. Ne olivat olleet lähinnä vaan mun kavereita, mutta vierastaneet toisiaan. Ei ne kaksi olleet ikäviä toisilleen tai mitään semmosta, mutta ne eivät vaan... natsanneet yhteen niinku olisi pitänyt. Lukion ekan vuoden aikana kaikki tää oli muuttunut, kun me oltiin tutustuttu Kaleviin. En tiennyt, miten, mutta Kalevi oli korjannut sen, mikä meissä oli jätättänyt. Eeli ja Heikki olivat nyt paljon parempia ja läheisempiä kavereita kuin vuosi sitten. Se oli Kalevin ansiota. Jätkä ei itse edes tiennyt, kuinka paljon hyvää se oli saanut aikaan ystävystymällä meidän kanssa. Vaikka ei sekään ollut sujunut siististi tai ongelmitta.
Mä ja Eeli oltiin ystävystytty Kalevin kanssa välittömästi, vaikkakin eri syistä. Eelillä ja Kalevilla oli yhtä kiero, toisiaan yllyttävä huumorintaju. Ne kaksi naljailivat jatkuvasti keskenään. Ne tönivät toisiaan nähdäkseen, kuinka pitkälle toinen kehtaisi mennä vitsin takia. Melkoisen pitkälle, se oli käynyt vuoden aikana selväksi. Eeli ja Kalevi tajusivat toisiaan vaistomaisesti. Niiden välinen kemia oli niin luontevaa ja vaivatonta, että munkin oli välillä vaikeaa muistaa, etteivät ne olleet tunteneet toisiaan aina.
Mua Kalevissa oli kiehtonut sen taito hurmata tyttöjä. Itse olin sillä saralla täysi uuno. Onnistuin aina sanomaan just ne väärät asiat, jotka saivat tytöt katsomaan mua kuin olisin ollut linnunpaskaklöntti niiden tennareilla. Kalevi oli tosi hyvännäköinen. Kalevilla oli tietysti aina se etunaan meihin muihin nähden, mutta ei se ollut ainoa syy, miksi tytöt tykkäsivät siitä. Kalevin tavassa olla ja puhua oli jotakin niin huoletonta ja sujuvaa, että sitä katseli ja kuunteli mielellään. Kalevi oli rento, hauska ja just sopivan röyhkeä. Ihailin jätkää sen takia, miten sinut se näytti olevan itsensä ja maailman kanssa. 16-vuotiaat eivät tavallisesti olleet niin itsevarmoja. Siks mä olin halunnut ottaa Kalevista oppia. Pidin itseäni edelleen onnekkaana siitä, että Kalevi oli päättänyt istua just mun viereen ekana koulupäivänä. Lounastuntiin mennessä meistä oli jo tullut kavereita. Kalevi oli auttanut mua löytämään omat vahvuuteni – kuinka olla häslä hurmaavalla tavalla – ja ollut kunnon koutsina, kun olin kokeillut siipiäni tyttöjen kanssa. Se oli tehnyt sen enemmän kuin mielellään. En vieläkään tiennyt, miksi Kalevi oli valinnut hengailla just mun kanssa, koska mä en ollut erityisen cool tai suosittu, mutta en viittinyt miettiä sitä liikaa. Olin vaan iloinen siitä, että me oltiin kavereita.
Heikki oli ollut kaikista kovin pala, mitä Kaleviin tuli. Heikki ei ollut meinannut lämmetä Kaleville sitten millään. Mä ja Eeli oltiin ihmetelty sitä, koska meistä Kalevi oli tosi hauska ja hyvä tyyppi. Me ei oltu nähty siinä mitään vikaa. Heikki ei ollut järkähtänyt. Olin eka ajatellut, että ehkä se oli mustis, kun mä ja Eelin intoiltiin Kalevista niin, mutta ongelma oli ollut paljon ilmeistä syvemmällä. Koko jätkä on yhtä kusetusta, Heikki oli täräyttänyt mulle, kun olin kysynyt, että mikä Kalevissa sitä oikein hiersi. Oon tarkkaillut sitä. Se on joka porukassa erilainen. Mahtaakohan Kalevilla olla omaa persoonaa ollenkaan?
Mua edelleen järkytti muistella sitä, koska se oli ollut niin häijysti sanottu ja vieläpä Heikin suusta. Se oli reiluin ja mukavin tyyppi, jonka tunsin. Mut Heikillä oli tiukka arvomaailma, mitä kavereihin tuli. Rehellisyys ja vilpittömyys merkkasivat Heikille hauskanpitoa enemmän. Se ei halunnut hengailla sellaisten tyyppien kanssa, jotka olivat kaikkea muuta. Kalevi oli ens alkuun teeskennellyt, ettei se piitannut vittuakaan, mitä Heikki ajatteli siitä. Oli Kalevi kuitenkin piitannut, paljonkin, koska Heikki oli hyvä tyyppi. Se oikeasti satuttaa, kun joku, josta ajattelee hyvää, ei tunne samoin. Heikki ja Kalevi olivat sillä tavalla samanlaisia, että ne kumpikin keräsivät ihmisiä ympärilleen. Ne johtivat ja muut seurasivat. Musta tuntui, että juuri siksi Kalevi halusikin ansaita Heikin kunnioituksen, koska se koki jätkän vertaisekseen.
”Heikki arvostaa rehellisyyttä ja aitoutta”, olin vinkannut Kaleville, kun sillä ei joulukuuhunkaan mennessä ollut käynyt flaksi Heikin kanssa. Olin huomannut, miten paljon se Kalevia painoi. Olin halunnut auttaa. Munkin unelma oli se, että me neljä voitaisiin hengailla yhdessä ilman kitkaa tai kireitä välejä. Olin saanut sellaisesta ihan tarpeeksi jo yläasteella.
”Sanoks mua feikiksi, vai?” Kalevi oli ollut heti takajaloillaan ja silloin mä olin miettinyt, että ehkä Heikin puheissa oli sittenkin jotain perää.
”En!” olin toppuutellut. ”Mut sä voisit kokeilla puhua Heikille jostain henkilökohtaisesta.”
”Näh, en mä jaksa enää”, Kalevi oli torjunut koko ajatuksen. ”Ei meistä oo frendeiksi. Turha sitä on pakottaa vaan siksi, että meillä on yhteisiä kavereita.”
Ois voinut luulla, että se olisi ollut siinä, mutta Patrikin pikkujouluissa oli tapahtunut ihmeistä suurin: Heikki ja Kalevi olivat jutelleet – rehellisesti, oletan – ja jää niiden välillä oli murtunut. Ei niistä ollut heti kavereita tullut, mutta kumpikin oli selvästi antanut toiselle mahdollisuuden ja se oli kannattanut.
Vaikka ne olivat nyt kavereita, Heikki ja Kalevi ottivat silti usein yhteen ja ajautuivat kiivaisiinkin väittelyihin, koska kummallakin oli vahvat mielipiteet kaikesta mahdollisesta. Olin varma siitä, että ne nauttivat toistensa kanssa rähinöimisestä, vaikka muuta esittävätkin. Kukaan harvemmin vastusti Heikkiä ja Kalevia, joten niistä taisi olla hauskaa, kun joku uskalsi haastaa ne. Vaikka tappelusta olisi tullut miten ruma, aina ne sopivat ja olivat taas parempia kavereita. Kalevi oppi luottamaan siihen, että Heikille sai aukoa päätään eikä se ollut vaarallista, ja Heikki oli hyvillään, että Kalevi oli meidän kanssa rehellinen. Me oltiin hyvä nelikko, kaikista parhain.
❖
”Jep. Mähän olisin sydämetön mulkku, jos riistäisin teiltä elämyksen olla mun seurassa”, Kalevi sanoi yliampuvan itserakkaasti ja katseli meitä nojatuolista kuin kuningas vähäisimpiä alamaisiaan. Panin käteni puuskaan ja tuhahdin. Eeli pudisteli päätään ja palasi tennikseen. Kalevi ei tarvinnut yhtään ylimääräistä huomiota. Se oli jo tarpeeksi paha tuollaisena.
”Nimenomaan, joten keskitypä vaikka siihen valittamisen sijaan”, Heikki napautti. ”Rannalle siis.”
Eeli sammutti heti pelin ja kääntyi meitä kohti harmaat silmän intohimosta säihkyen. En voinut olla hymyilemättä. Jätkä näytti aina tuolta, kun se ajatteli vettä.
Onneks me oltiin uitu tänä kesänä spontaanisti niin monta kertaa, että mä puin automaattisesti uimashortsit päälle, kun olin lähdössä jonnekin. Jätkät olivat ottaneet musta esimerkkiä, Eeliä lukuun ottamatta. Sillä oli vaatteidensa alla tiukemmat uikkarit. Jätkä oli kilpauimari, joten se ymmärrettävästi suhtautui uimiseen ja siihen käytettäviin varusteisiin meitä vakavammin.
”Okei, lähdetään!” Kalevi sanoi ja oli jo menossa portaisiin, mutta Heikki tarttui sitä t-paidan kauluksesta. ”Hei, mitä vittua?”
”Me tarvitaan pyyhkeet, vesipullot ja aurinkorasvaa”, Heikki sanoi lujasti. ”Jotain suolastakin varmaan. On kuuma päivä.”
Mua hymyilytti Heikin huolehtivaisuus ja Kalevin ilmiselvä närkästys tällaisista turhuuksista. Kalevi ei ollut vielä aivan tottunut siihen, miten vastuullinen ja aikuismainen Heikki oli. Mä ja Eeli virnistettiin toisillemme. Heikin kanaemoilu oli meille niin tuttua, että se oli oikeastaan jo lohdullista.
”Mä hoidan ne vesipullot”, Eeli ilmoitti ja lähti portaisiin keittiötä kohti. Totta kai. Vesi kaikissa olomuodoissaan oli jätkälle pakkomiel- siis intohimo.
”Poistatko sä ikinä tota rautakankia perseestäs?” Kalevi valitti, kun Heikki heitti sille valtavan rantakassin, joka kukkakoristeista päätellen oli sen äidin omaisuutta. ”Luulis sen aiheuttavan jo vakavia terveysongelmia.”
”Mä otan paljon mieluummin sen kangen kuin oman pääni, Harjula. Tossa kaapissa on pyyhkeitä. Help yourself. Kokoonnutaan olohuoneessa”, Heikki tokaisi ja meni hakemaan aurinkorasvaa. Mulle vissiin sit jäi ruoan etsiminen. Harmi, ettei me voitu syödä Kalevin päätä, koska sen ilme oli ainakin tarpeeksi suolainen. Hyppelin naureskellen Eelin perään keittiöön, jossa se ryysti hanasta niin ahnaasti, että se näytti ja kuulosti erittäin härskiltä.
”Onks sun pakko ottaa hanalta suihin täällä kaikkien silmien alla? Sä teet mun olon epämukavaksi”, huikkasin Eelille samalla, kun aloin ratsata keittiön kaappeja ruoan toivossa. Eeli suoristautui ja pyyhki veden virnuilevasta suupielestään.
”Ei oo kyse vehkeestä vaan siitä, mitä sieltä ruiskuaa”, Eeli sanoi ja iski hävyttömästi silmää. En mahtanut itselleni mitään vaan purskahdin nauruun. Oishan mun pitänyt oottaa Eeliltä jotain tällaista, mutta jotenkin jätkä pääsi aina yllättämään sanavalmiudellaan. Kun mä nyt oikein ajattelin, niin oikeastaan Eelillä oli paljon purevampi huumorintaju kuin Kalevilla. Eeli kävi kiinni epäröimättä, kun taas Kalevi halusi usein tehdä vitseillään vaikutuksen johonkuhun. Eeli nojasi tiskialtaaseen kädet puuskassa ja omahyväinen hymy huulillaan.
”Yäk, oot pahempi kuin Kalevi”, syytin.
”Toivottavasti”, Eeli hymähti harmaat silmät pahankurisuudesta kiiluen. ”Sehän ei vie mun kunniaa porukan hauskimpana jätkänä.”
”Hei”, älähdin loukkaantunutta esittäen. ”Enkö mä ole edes ehdolla?”
”Voi Tino”, Eeli naureskeli ja pudisteli päätään. ”You got nothing against us.”
Se taisi olla ihan totta, koska mulla ei yksinkertaisesti ollut yhtä rikas ja roisi mielikuvitus kuin niillä kahdella, mitä tuli erilaisiin läppiin ja sketseihin. Mutristin suutani ja kurtistin kulmiani surkeimpaan ja lohduttomimpaan ilmeeseen, mitä osasin. Osasin koiranpentukatseen hyvin, tiesin, koska mulla oli pyöreät, erittäin ilmeikkäät kasvot.
”Oothan sä söpö, mut mun sydän on kiveä”, Eeli sanoi iloisesti. ”Sut on diskattu kisasta, Hirvonen.”
”Fine!” puhahdin ja palasin etsimään ruokaa. Löysin suolatikkuja ja ballerina- ja dominokeksejä. Ihan hyvä saalis. Ne saisivat luvan riittää. Kahmaisin herkut syliini. Eeli otti vesipullot ja me suunnattiin olohuoneeseen, jossa Kalevi murjotti kukkakassinsa kanssa. Että se jätkä oli seurankipeä. Muutama minuutti yksin, ja se meni ihan romuksi.
”Ah, rouva Eloharju, hyvää päivää!” Eeli vittuili ja nosti kuvitteellista hattuaan ja kumarsi vielä päälle. En voinut olla nauramatta.
”Minne te unohditte Heikin?” Kalevi kysyi ignooraten täydellisesti koko heiton. Sillä taisi olla jo palava halu päästä lähtemään.
”Se varmaan tekstaa Katalle jossain komerossa ja hihittää, se rakastunut ääliö”, Eeli sanoi ja ojensi vesipulloja Kaleville. ”Täti on nyt hyvä ja ottaa vähän nesteytystä, ettette pökerry ensivilkaisullanne aurinkoon.”
”En huolis risuakaan noin rumalta munapäältä”, Kalevi vastasi. Eeli ilveili sille häijysti. Kalevi työnsi rantakassin jätkälle. ”Mä haen sen urpon ja takavarikoin sen kännykänkin. Vitun naiset, tuppautuu aina miesten asioihin, osaa hetkeäkään olla yksin...”
Kalevi jupisi vihaisia ja nousi mennäkseen hakemaan Heikin.
”Sanoo jätkä, joka painaa tyttöjä useammin kuin käy paskalla”, Eeli kommentoi. ”Yritit iskee mun siskonkin, saatana...”
”Yhä suolainen siitä?” Kalevi nauroi. ”Hei, mä sain Nellalta pakit. Ootsä varma, ettei se oo lesbo?”
”Turpa kiinni!” Eeli hermostui niin yllättäen, että mä säpsähdin. Kalevin kulmat kohosivat kiinnostuneina, kun huoneessa vallitseva tunnelma muuttui niin äkisti. ”Et puhu mun siskosta tommosia.”
”Hei, hei, ihan iisisti”, Kalevi sanoi säyseästi ja nosti kätensä, mutta selvästi se tahtoi ärsyttää Eeliä nyt, kun oli päässyt sen ihon alle. ”Ei siinä ois mitään pahaa. Lesbothan on kuumia.”
Eeli näytti siltä, että se olisi tahtonut vetää rantakassin Kalevin päähän ja kumauttaa sitä sitten turpaan. Tahdoin kiireesti ohjata meidät takaisin lempeille ja turvallisille vesille.
”Kalevi”, sanoin tilannetta toppuutellen. ”Hae Heikki, niin päästään lähtemään.”
”Hm”, Kalevi hymähti ja silmäili yhä suuttunutta Eeliä samalla tavalla kuin näytepalaa petrimaljassa, jota se ei vain kyennyt olemaan tökkimättä. Katsoin Kalevia silmiin ja vaadin äänettömästi sitä perääntymään. Oli nimittäin ihan eri asia kiusoitella kuin kiusata jotakuta, varsinkin kavereita. Kalevin pitäisi tietää se. Jännite huoneessa kiristyi, kunnes Kalevin ilme äkisti pehmeni. Olin tavoittanut sen. Jätkä kääntyi ja alkoi mylviä: ”Eloharju!”
Kalevi meni. Eeli tuijotti sen perään kädet nyrkissä kasvoillaan harvinaisen tiukka ilme. Harkitsin hetken, antaisinko sen vain olla, mutta halusin kuitenkin tietää, oliko Eeli kunnossa.
”Kaikki ookoo?” kysyin epävarmasti. Eelillä ei ollut tapana hermostua tällä tavoin. En tiennyt, miten toimia.
”Joo”, jätkä mutisi ja rentoutti kätensä. ”Joskus toi idiootti vaan laukoo niin törkeitä juttuja...”
”Mä luulin, että se oli teidän... hmm, juttu”, sanoin, koska törkeydet olivat suunnilleen Eelin ja Kalevin ystävyyden perusta.
”Ei silloin, kun on kyse mun perheestä”, Eeli sanoi teräksinen katse harmaissa silmissään. Nyökkäsin sympaattisesti. Nyt ymmärsin tilannetta paremmin. Ei kai kukaan tykännyt, kun perhettä nälvittiin, mutta Eeli erityisesti piti tarkkaan huolta perheensä kunniasta. Mietin, olisinkohan itse reagoinut samalla tavalla, jos Kalevi olisi ottanut mun siskon hampaisiinsa. Todennäköisesti.
”Millä oikeudella sä viet mun puhelimen!” Heikin tuohtunut ääni kuului jostain yläkerran tienoilta.
”Bros before hoes, man!” Kalevi jyrisi takaisin. ”Nyt otat ne putelit ja vittu mennään. Ollaan jumitettu täällä teidän mörskässä jo ihan tarpeeks kauan.”
Mörskä just juu. Heikin perheellä oli isompi ja hienompi talo kuin kaikkien meidän porukoilla yhteensä, mutta ne olivatkin rikkaita. Heikin äiti oli lastenlääkäri ja isä suuren sukufirmansa toimitusjohtaja. Kalevi heitti jatkuvaa läppää Heikin porukoiden paksuista kukkaroista ja siksi se aina herroitteli Heikkiä kuin jotain perintöprinssiä. Se ajoi Heikin hulluksi. Aihe oli sille herkkä ja vaikea. Heikki ei halunnut, että sitä kohdeltaisiin eri tavalla sen vanhempien varallisuuden vuoksi ja jokainen ylimääräinen muistutus asiasta hieroi suolaa haavoihin. Musta Kalevin vittuilussa oli kuitenkin enemmän hyvää kuin pahaa. Raha nyt vain herätti ihmisissä erilaisia tunteita eikä siltä voinut välttyä. Kalevi teki Heikille palveluksen totuttaessaan sitä asiaan. Olisihan Kalevi voinut tehdä sen nätimminkin, mutta se nyt oli Kalevi.
”Lähetin muutaman tekstarin”, Heikki jupisi Kalevia kiivaasti mulkoillen. Kännykkä Kalevin kädessä helisi ja paukutti viestejä. Muutama tekstari vaan, juupa juu.
”Tää pysyy mulla loppupäivän”, Kalevi ilmoitti.
”Mitä!” Heikki älähti. ”Et sä noin voi tehdä. Kata vielä huolestuu!”
”Tää tekee teille molemmille hyvää. Te kaks ootte läheisyysriippuvaisia. Asiasta ei voi neuvotella.” Kalevi sujautti Heikin kännykän taskuunsa. Haistoin Heikistä halun taistella, mutta menin kirjaimellisesti niiden väliin. Kalevi ihan tosissaan paukutteli kaikkien rumpuja tänään. Heikki asettui heti, kun mulkaisin sitä, että älä ala. Kalevi ei edes huomannut. Pakkasin rantakassin ja aloin paimentaa kavereitani ovesta ulos. Lähtöä oli viivytelty jo ihan tarpeeks kauan.
”Tino, missä sun kypärä on?” Heikki kysyi haukkana, kun me hypättiin pyöriemme satulaan. Jännityin kuin kiinnijäänyt. Oh shit fuck.
”Eh”, äännähdin vaivautuneena ja välttelin Heikin katsetta. Oli totta, että mä olin ennen käyttänyt aina kypärää, kun olin pyöräillyt Heikin kanssa, mutta tänä kesänä olin hiljalleen luopunut siitä tavasta. Eeli ja Kalevi nojasivat pyöriensä ohjaustankoon ja virnuilivat vahingoniloisesti haistaessaan ongelmia. Helvetin hyeenat. ”Unohdin sen kotiin?”
”Haen sulle meiltä”, Heikki päätti ja kääntyi takaisin taloa kohti. Sen kummempia ajattelematta mä asetuin pyörälläni sen eteen. Kalevi vihelsi ylistävästi. Heikki tuijotti mua silmät pöyristyksestä suurina. ”Tino!”
”Lähdetään nyt vaan, jooko?” pyysin. Heikin ilme kiristyi paheksuvasta pettyneeseen. Tunsin nipistävää syyllisyyttä vatsassani. Inhosin sitä, kun tuotin Heikille pahaa mieltä, oli syy kuinka pieni tahansa.
”Selvä”, Heikki sanoi ja kiristi kypäränsä tiukemmin päätään vasten. Sen ilme oli äkäinen. Mä tuijotin maahan ja tunsin itseni kamalaksi petturiksi. ”Mennään.”
❖
Eeli ei vaivautunut edes lukitsemaan pyöräänsä, kun se oli jo vedessä. Vaatteetkin se jätti lojumaan hujan hajan rantahietikolle.
”Hienoa. Me ei saada sitä ylös tuolta enää loppupäivänä”, Kalevi äksyili. ”Kenen valopään idea oli viettää loman vika päivä rannalla?”
”Sulla on verensokerit alhaalla”, Heikki holhosi noukkiessaan Eelin vaatteita syliinsä. ”Etitään hyvä paikka ja syödään vähän.”
”Selvä on, äitsykkä”, Kalevi vinoili, mutta Heikki ei ollut moksiskaan. Se asetti lippiksen päähänsä suojaksi auringolta ja lähti etsimään hyvää paikkaa kukikas rantakassi olallaan. Heikillä ei ollut huoltakaan siitä, että se olisi tuntenut itsensä noloksi tai naurettavaksi. Kalevi seurasi perässä ja mä kolmantena. Tunnustelin ilmaa ja mietin, olikohan Heikki yhä kyrpiintynyt muhun, kun olin sanonut piutpaut perusturvallisuudelle. Heikki kuitenkin vaikutti hyväntuuliselta levittäessään pyyhkeitä rannalle. Eelin vaatteet se laski – siististi viikattuna tietenkin – reunimmaiselle pyyhkeelle. Kalevi kävi kiinni eväisiin. Heikki heitti mulle aurinkorasvan. Tahtomatta haastaa jätkää yhtään sen enempää, mä riisuin paitani ja aloin kiireesti suojata ihoani.
”Surkea tarjonta”, Kalevi täräytti tuomionsa rannan väestöstä. Se puhui tytöistä, totta kai. ”Täällä on vaan lapsiperheitä ja kolmekymppisiä mammoja.”
”Mä luulin, että tää päivä oli omistettu meille”, Heikki sanoi levittäessään rasvaa mun selkään. ”Jätkä järjesti ihan hirveän metelin muutamasta tekstiviestistä. Et sä voi sanoo sellasta ja karata sit itse jonkun pillupirkon perään.”
Mä ja Kalevi hämmästyttiin yhtä paljon, kun me kuultiin Heikin käyttävän niin siivotonta kieltä. Kalevi nauroi letkautuksesta riemuissaan.
”Asiaa, Eloharju!” se ylisti. ”Joo, tää päivä on meidän. Vittuun kaikki naiset.”
Olin samaa mieltä Kalevin kanssa. Mulla ei ollut nyt yhtään energiaa siihen, että yrittäisin tehdä vaikutusta kehenkään.
”Onkohan noi lelut jonkun?” kysyin äkätessäni muutaman muovilapion ja ämpärin yksinään hiekalla.
”Mitä, aatteliks rakentaa hiekkalinnan, vai?” Kalevi irvaili.
”Joo”, sanoin tippaakaan häkeltymättä. Ei mua hävettänyt. Hiekkalinnathan olivat eeppisiä. Kalevin ilme muuttui heti ja iva suli poikamaiseksi innoksi.
”Saanko mäkin?”
”Tietty”, nauroin. ”Mennään.”
Kalevi riisui paitansa. Heikki rykäisi ja heilutti aurinkorasvapurkkia.
”Et oo tosissas!”
”Sori, kun välitän”, Heikki sanoi sievästi hymyillen silmissään selvää vittuilua. ”Ei siinä mee kuin hetki.”
”Perkele, miks sun pitää olla tommonen nolo Muumimamma”, Kalevi murisi. ”Oot yks tiukkapipo. Ei sun kanssa voi lähteä yhtään minnekään.”
”Mitä kauemmin sä valitat ja morkkaat, sitä vaikeampaa tää on”, Heikki huokaisi ja heitti purkin. Kalevi harrasti jalkapalloa, joten se sai moitteettoman kopin. ”Ala levittää.”
Kalevi silmäili Heikkiä tulenkatkuinen katse ruskeissa silmissään, mutta ehkä se tajusi, että tätä taistelua se ei voittaisi millään. Kalevi alkoi levittää aurinkorasvaa, ensin hyvin huolimattomasti, mutta Heikki osoitti heti suojattoman niskan ja olkapäät. Kalevi päätti tehdä homman kunnolla kerralla säästyäkseen Heikin valitukselta. Se oli jätkän fiksuin päätös tänään.
”Ääk, mitä sä teet!” Kalevi säikähti, kun Heikki otti rasvaa ja alkoi levittää sitä jätkän selkään.
”Suojaan sun selän, neropatti.”
”Älä – joku vielä luulee –”
”Sä imartelet itseäsi, Harjula”, Heikki sanoi hermostumatta, ääni tasaisena ja tympeänä, koska Kalevi oli yksi ylidramaattinen hanhi. ”Koita nyt pliis olla saamatta stondista, jooko?”
Yllättynyt nauru pärskähti Kalevin suusta. Heikki ehkä oli meistä vakavin, mutta kyllä siltäkin löytyi runsain mitoin pilkettä ja huumoria. Kalevia riemastutti aivan erityisesti, kun Heikki alkoi soittaa suutaan. Se ei ikinä arvannut, millaista settiä sieltä voisi tulla. Heikki oli yllätyksiä täynnä. Mä tiesin sen paremmin kuin kukaan. Koska Kalevi tahtoi olla cool, se seisoi kiltisti paikoillaan, kunnes Heikki oli valmis.
”Pitäkää hauskaa, rakkaat lapset”, Heikki toivotteli makeilevalla äänellä. Kalevi näytti sille keskisormea, mutta hölkkäsi kuitenkin varsin innoissaan mun kanssa rannan tuntumaan. Me alettiin rakennushommiin. Halusin vallihaudan ja torneja, mitä korkeampi, sen parempi. Pian mulle kuitenkin kävi selväksi, että Kalevi oli surkein hiekkakakkukaveri, mitä oli. Sen piti koko ajan päteä fysiikasta ja toimivuudesta, kun mä taas olisin halunnut vain pitää hauskaa. Kyllästyin nopeasti jätkän jatkuvaan mäkätykseen ja piikikkäisiin huomautuksiin. Heitin lapioni suuttuneena sen jalkoihin.
”Tee ite, kun oot olevinasi jokin saatanan arkkitehti”, ärähdin. ”Mä meen uimaan.”
Mun kiukku hälveni heti, kun pääsin järveen. Viihdyin vesistöissä ja pidin uimisesta. Mietin yhä haikeana lapsuuden kesiä, jolloin järvessä oltiin koko päivä, aamusta iltaan ja keksittiin vaikka mitä kivaa. Vesi tuntui aluksi liian viileältä, mutta kun mä sukelsin, lämpötila tuntuikin juuri sopivalta. Heikkikin oli vedessä ja ilmeisesti se yritti pidättää hengitystä pidempään kuin Eeli, mutta sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Kun Heikki nousi vedestä henkeään haukkoen, mä hyppäsin sen selkään ja kaadoin uudestaan veteen. En hämmästynyt, kun näin pintaan pärskähtäessäni Kalevin. Se ei tietenkään kestänyt jäädä paitsi mistään. Jätkä kaatoi sekin Heikin heti, kun sen pää rikkoi vedenpinnan.
”Yritättekö te idiootit hukuttaa mut!” Heikki rähjäsi haukkoessaan ilmaa jo kolmatta kertaa. Mä ja Kalevi naurettiin.
”Sä oot vaan niin ihana, Heikki”, Eeli sanoi naurua äänessään. ”Siks noi kaks ei malta millään pitää näppejään erossa susta.”
Heikki ei näyttänyt erityisen imarrellulta yskiessään vettä ulos keuhkoistaan.
”Helvetti, kun tekee häijyä”, se ähki nenäontelot epäilemättä tulessa. Kalevi oli saanut jo uuden metkun mieleensä. Näin sen jätkän ilmeestä.
”Jokinen, mä ja sä, nyt”, Kalevi ilmoitti ja venytteli valmiina mihin vain.
”Aiotteks te vihdoin panna? Hieno paikka kyllä, ei siinä”, virnistin, mutta en saanut heitolle kaipaamaani arvostusta. Eeli läväytti vesitärskyn mun naamalle. Uintikisoista se ei vitsaillut koskaan. Mittailin niitä kahta katseellani ja mietin, saisiko Eeli vihdoin kunnon vastuksen. Kalevi oli toki tosi skarpissa kunnossa vatsalihaksineen kaikkineen, mutta se oli myös leveäharteinen, kun taas Eeli oli solakka. Plus se oli voittanut kisoja. Eelillä oli tekniikka huipussaan ja kai se ruumiinrakenteeltaankin oli Kalevia vahvemmassa asemassa. Pienempi vastustus tarkoitti vedessä nopeutta. Tilanne vaikutti aika huonolta Kalevin kannalta, mutta tosiasiat harvemmin jätkää jarruttelivat, kun se oli päättänyt haastaa jonkun.
”Heikki”, Eeli sanoi tarkoittaen, että sen piti toimia tuomarina. Puhahdin harmissani. Miksei
mua ikinä pyydetty siihen hommaan!
”Uh, okei”, Heikki urahti ja mittaili vettä ja rantaa katseellaan. ”Okei, siirtykää vähän kauemmas, ton lentopallotolpan kohdalle. Joo, just siihen ja mä –”
Heikki sukelsi vesi pärskähtäen. Jätkä ui kauemmas, rannan puoliväliin.
”Eka joka kähmii tätä komistusta, voittaa!” se huikkasi. ”Tino, sä saat toimia lähtölaskijana.”
”Kiitos!” huikkasin mielissäni ja otettuna. Näin Heikin hymyilevän ja tiesin, että me oltiin okei. Mun ei tarvinnut stressata asiasta.
”Tää on itsemurhatehtävä, Harjula”, Eeli naureskeli olkapäitään pyöritellen. ”Mä
kisaan tässä lajissa.”
”Toi ylimielisyys koituu sun kohtaloksi, Jokinen”, Kalevi vastasi samanlaista itsevarmuutta uhkuen.
”Mä sanon än yy tee ja nyt ja sit te menette, okei?” sanoin aivan tohkeissani tärkeästä tehtävästäni.
”Laske mieluummin kolmeen. Se on selkeämpää”, Kalevi sanoi. Pahastuin, kun se arvosteli mun menetelmiä.
”Enkä”, vastustin. ”Ehkä sun pitäis vetäytyä kisasta, jos sulla on vaikeuksia ymmärtää tällaista lähtölaskentaa!”
”Burn, Harjula!” Eeli riemuitsi ja nosti nyrkkiään mulle. Kopautin sitä tyytyväisenä jätkän tuesta. ”Sä oot super, Tino. Älä kuuntele tota huuhkajaa.”
”Thanks, man”, sanoin hyvilläni. ”Okei, ootteks te valmiita?”
”Aina”, Eeli hymähti.
”Jep”, Kalevi murahti.
”Än – yy – tee”, sanoin ja näin, miten kumpikin jännitti lihaksiaan eikä irrottanut silmiään Heikistä. ”NYT!”
Valtavat pärskähdykset kastelivat mut, kun ne ampaisivat matkaan. Heikki chillaili paikoillaan kädet lanteillaan ja odotti, kumpi niistä vesipedoista kävisi ensimmäisenä käsiksi. Kalevi oli hyvä uimari ja nopeampi kuin mitä olin ajatellut sen olevan, mutta ei se pärjännyt Eelille. Se oli Heikin sylissä, kun Kalevi oli vasta metrin verran takana.
”HAA, VOITINPA, SENKIN LUUSERI!” Eeli karjui ja hakkasi Heikin olkapäitä aivan innosta sekaisin. Näin näinkin kaukaa, ettei Kalevi niellyt häviötä helpolla. Heikki joko ei pitänyt mätkittävänä olemisesta tai sitten se piti Eelin voitonhuutoja asiattomina – tai ehkä molempia – koska se otti Eelistä kiinni ja painoi uppeluksiin. Huutavasta pojasta tulikin sitten yskivä poika. Uin kolmikon luokse. Kalevi näytti vihaiselta ja pettyneeltä itseensä. Heikki puristi sen olkapäätä ja puhui rohkaisevia, mutta en tiennyt, kuunteliko Kalevi. Häviäminen oli sille aina kova paikka, sen mä olin huomannut. Saatuaan veden ulos sisuksistaan Eeli jatkoi tuulettamista ja häviäjän pilkkaamista. Mun teki mieli kuolla myötähäpeästä. Eikö Eeli muka tajunnut, miten kusipäinen se oli?
”Hei, tuolla on jätskikiska”, Heikki sanoi reippaasti. ”Koska Eelille voitossa oli varmasti ihan tarpeeksi iloa loppupäiväksi, niin tuskin sä mitään jäätelöä tarttet?”
”Hei!” Eeli närkästyi ja sille Kalevikin vihdoin taas hymyili. Heikki oli selvästi hyvillään. Se taputti Kalevia selkään ja ne kääntyivät uimaan takaisin rantaan.
”Kuulitko tota!” Eeli päivitteli mulle aivan tuhannen tuohtuneena.
”Ihan oikein sulle, senkin mäntti”, huokaisin. ”Ei kukaan tykkää kilpailla ketään ylivoimaista vastaan.”
”Kisailu oli Kalevin idea!” Eeli huomautti.
”Joo, mut kaiken lesoilun ja mollaamisen sijaan sä oisit voinut kehaista sitä ja kiittää kisaseurasta. Oikeesti, Eeli, säkö kutsut itseäsi urheilijaksi? Mätäpää idiootti sä oot”, tuhahdin ja lähdin kavereideni perään. Eeli jäi uimaan. Se oli selvästi pahastunut mun sanoista, mutta kyllä sen nyt pitikin mennä vähän itseensä.
Heikki ja Kalevi olivat jo jonottamassa, kun pääsin niiden luokse ja Kalevi jutteli kuin ei olisi koskaan mistään loukkaantunutkaan. Sillä oli sitten ihmeellinen kyky palautua pahimmistakin sosiaalisista hämmingeistä.
”Aitoa vohvelia sen pitää olla”, Kalevi sanoi tärkeänä. ”Se toinen maistuu ihan paperilta.”
”Nautitko sitä useinkin?” Heikki virnisti. ”Se selittää paljon.”
Kalevi tönäisi sitä, mutta hymyili. Mä tilasin kesän uutuutta, vesimeloniananasta. Heikki otti lakritsaa ja Kalevi mansikkaa. Me tuijotettiin sitä, koska se oli aivan liian tavanomainen valinta Kalevi Harjulalle.
”Mitä vikaa klassikossa?” Kalevi älähti.
”Ei se edes maistu mansikalta”, huomautin, vaikka no, sama fakta päti kyllä munkin jäätelöön.
”Moukka”, Kalevi tuhahti. Näytin sille kieltä. Heikki katseli kiskaa mietteissään, kunnes näytti tekevän jonkinlaisen päätöksen.
”Tino, pitele sä tätä mun. Mä ostan Eelillekin”, Heikki sanoi ja osti pallon Eelin suosikkia eli minttusuklaata.
”Sä olet liian kiltti, Heikki”, Kalevi huokaisi, mutta hymyili sanoessaan niin.
”Ketään ei jätetä ulkopuolelle, okei?” Heikki sanoi totisena vastarahoja ottaessaan. Me hymyiltiin yhtä mielissämme siitä, että Heikki oli niin reilu ja huomaavainen. Oli kivaa olla sellaisen ihmisen lähipiirissä. Mulla oli aina turvallinen ja rento olo, kun Heikki oli paikalla. Sain nojata siihen varmuuteen, että joku pitäisi aina mun puolia, tuli, mitä tuli.
Heikki kävi huutamassa nyreän Eelin rantaan, mutta se näytti vilpittömän ilahtuneelta, kun Heikki ojensi sille ostamansa tuutin. Me käytiin istumaan pyyhkeillemme ja syötiin onnellisina jäätelöä. Tiesin, että rauha oli väliaikaista, mutta tässä hetkessä ei muuta ollutkaan kuin sopua ja autuutta.
”Mun elämän parhain kesä”, Kalevi sanoi kerrankin vilpittömästi vailla hippuakaan ivaa tai huumoria.
”Sama”, me kolme vastattiin yhtä aikaa ja virnistettiin leveästi.
Syytä ei tarvinnut lausua ääneen, koska se oli itsestään selvää meille kaikille.
A/N2: Kiitos, kun luit! ♥︎
