Linne: Ihan mahtavaa, että olet siellä: ei koskaan ole liian myöhäistä kommentoida! Tykkään hirveästi kirjoittaa Petuniasta, joten mahtavaa kuulla, että hänen hahmonsa kiinnostaa sinua. Kiitokset kauniista kommentista!<3
hiddenben: Mä en ollut pahemmin etukäteen suunnitellut, mitä kaikkea tämä ficci pitäisi sisällään: mulla oli vain jotain ”välähdyksiä”, eikä James ollut niiden joukossa. Siinä mielessä Poutapilvi lensi jostain sumupilvien seasta.
Mutta hieman asiaa pohdittuani totesin, että Jamesia päätarina itse asiassa kaipasikin. Ihastuttavaa Vernonia saamme valitettavasti odottaa seuraavaan julkaisukertaan, mutta on hänelläkin vielä sanansa sanottavana. Kiitokset jälleen!<3
Thelina: Vernonilla ja pöllöllä taisi olla jotain yhteistä, kun molemmat hämmentyivät Lilyn asusta.
Nyt saadaan selville, miten Lily kirjeeseen reagoi. Kiitokset kommentista!<3
Angelina: Hippeyskin taitaa olla Vernonille jo tarpeeksi hankala paikka, vaikka toki käy enemmin järkeen kuin noituus. Molempien siskosten rakkauselämä tulee kyllä vielä kehittymään.
Kiitokset sullekin!<3
Larjus: Mahtavaa kuulla kommenttia vielä sellaiseltakin lukijalta, joka on lukenut kaikki osat putkeen. Joo, tässä on synkkiä juttuja, joita ei kenenkään kohdalle toivoisi (ja lisää on väistämättä tulossa, ikävä kyllä). Kiva kuitenkin, että löysit myös iloisempia ja hauskempia kohtia ja oli mukava kuulla, mitkä jutut erityisesti jäivät mieleen. Kiitos kommentista!<3
Rowena: Mä juuri eilen olin koko päivän miettinyt jatkoa tälle, joten olipa hassua, että juuri silloin keksit liesituulettimen puhdistuksen sijaan lukea ja kommentoida. Kiitokset, että niin teit!<3 Synkkyys ja hauskuus, ei toista ilman toista.
A/N: No niin. Petunian ja Lilyn on nyt valmistauduttava väistämättömään. Lisäksi kuulemme eräästä uraansa aloittelevasta menestyskirjailijasta.
19.
Lily tuijotti typertyneenä ikkunasta ulos. James Potteristako johtajapoika? Potter oli älylliseltä kehitystasoltaan jälkeenjäänyt, itsekeskeinen, äänekäs ja rasittava. Niillä perusteinko johtajapojat valittiin?
Poutapilvi näykki Lilyn päiväpeiton kulmaa.
”Mitä sinä siinä vielä teet?” Lily kivahti pöllölle. ”Ei kai hän odota minun vastaavan?”
Poutapilvi naksautti nokkaansa.
Suurta inhoa tuntien – inhostahan sydän yleensä hakkaa lujempaa – Lily pakottautui lukemaan kirjeen loppuosan.
"Minä en tiedä valvojaoppilaiden ohjeistamisesta mitään. Käytäisiinkö aloitusjutut yhdessä läpi? Nähdäänkö perjantaina Vahvahqolla?"”Voi emäsika!” Lily älähti. ”Johtajapojan pitäisi olla johtajatytön työpari! Mutta minä joudun paimentamaan jotain keskenkasvuista idioottia!”
Lily ei kuitenkaan keksinyt syytä kieltäytyä Jamesin ehdotuksesta. Jameshan tässä oli hankala, ei hän!
20.
Lily ja Petunia söivät aamiaistaan vaiti. Petunia oli sukinut itsensä niin siistiksi, ettei kukaan saattanut arvata hänen sydämensä juuri särkyneen. Eräät osasivat hillitä tunteensa sekä käyttäytyä asiallisesti ja huomiota herättämättä. Samaa ei voinut sanoa Lilystä, joka sinä aamuna oli vetänyt päälleen kammottavan karvaisen kaavun – hänen työtehtävänään oli nimittäin mainostaa Säilä & Imupaperin edessä Gilderoy Lockhartin uutta kirjaa
Lomavuosi lumimiehen kanssa.
Lilyn asu ei edistänyt sovinnon tekemistä: Petunia ei suostunut edes kaatamaan itselleen maitoa samasta pullosta kuin sisarensa.
Juuri kun Petunia oli hankaamassa desinfiointiaineella kahvipannua, johon Lily oli aiemmin koskenut, Robert saapui keittiöön.
”Äidillä on vähän kuumetta”, hän sanoi oudolla äänellä.
21.
”Se on vain kuumetta, vain kuumetta – ” Robert toisteli itsekseen.
Vanhempien makuuhuoneessa Eleanor lojui vuoteella hädintuskin tajuissaan.
”Hänet pitää vielä sairaalaan”, Lily sanoi.
”Kuumetta vain – ” Robert hoki.
Lilyllä ei ollut aikaa miettiä isänsä mielentilaa. Hän tempaisi auki vanhempiensa vaatekaapin ja alkoi sulloa äidin vaatteita kassiin.
Kaadettuaan koko sukkalaatikon sisällön matkalaukkuun Lily viimein tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mitä hän oli tekemässä.
”Ambulanssi on pihalla”, ilmoitti Petunian ääni makuuhuoneen ovelta.
Robert tarttui Lilyn jetinkarvakaavun hihaan.
”Vain kuumetta”, hän sanoi.
Eikä Robert irrottanut otettaan tyttärensä hihasta silloinkaan, kun hoitajat ohjasivat heidät ensin ambulanssiin, sitten sairaalan odotushuoneeseen, lopulta lääkärin puheille ja sieltä takaisin odotushuoneeseen.
22.
Petunia ei lähtenyt sairaalaan. Hän oli kunniallinen ihminen ja kunnialliset ihmiset kävivät töissä.
Postikonttorissa kuhisi. Petunia tiesi, että koko naapurusto oli nähnyt ambulanssin heidän pihallaan. Nuorempi tytärkö sillä oli viety? Eikö hänessä ollut jotain hassusti? Ei, ei, rouvahan se oli leikattu keväämmällä. Aina ollut niin kovin laiha, liekö lapamato pesinyt sisuskaluissa!
Petunia huomasi rytistävänsä herra Kalkaroksen nuuskatilauskuponkia nyrkissään.
”Kaikki hyvin”, Petunia ilmoitti, kun konttorinjohtajatar tiedusteli, oliko hänellä huolia.
Mutta kun Petunia mietti äitinsä haipuvaa hahmoa paareilla, häntä puistatti niin, että kirjeveitsi luiskahti hänen kädestään lattialle.
Prinssi Charles sai kerrankin kohdata neiti Grimsleyn katseen kiihkon kaikessa kauneudessaan.
23.
Lilykin sai postia. Säilä j& Imupaperin pomo lähetti sairaalaan räyhääjän, koska Lily ei ollut ilmaantunut töihin, saati ilmoittanut poissaolostaan. Seuraava räyhääjä saapui sydänjuuriaan myöten häväistyltä Gilderoy Lockhartilta, joka syytti Lilyä mainoskampanjansa pilaamisesta.
”Kaikenlaista te velhot osaatte!” isä hämmästeli, kun räyhääjä räjähtäessään sinkosi ilmoille sadoittain Gilderoy Lockartin ihailijakortteja. ”Valokuvatkin elävät!”
Hän puristi yhä Lilyn hihaa luottavaisena kuin lapsi.
”Se on vain kuumetta.”
”Keuhkokuume”, Lily sanoi hiljaa. ”Eivätkä mitkään taikasanat muuta sitä muuksi.”
Mutta Robert ei kuunnellut. Gilderoy Lockhart oli juuri iskenyt hänelle silmää.
