Nimi: Luonnon ja sattuman oikkuja
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Vanhemman vakava sairaus ja kuolema. Ja disclaimer: sairauden kuvaus on todennäköisesti virheellistä ja anakronistista, älä ota totena!!
Päähenkilöt: Petunia ja Lily Evans, (Petunia/ Vernon, pieni Lily/James) Eleanor ja Robert Evans
Tyylilaji: Draama (välillä hyvin surullinen, välillä höpsömpi), mikromitta
Haasteet: Mikroficcihaaste, FFF1000 sanalla kirkonkello, Kerää10 hahmolla Petunia Evans
Yhteenveto: Petunia työskentelee unelmatyössään postitoimistossa ja kohtaa apulaisjohtaja Vernon Dursleyn. Lilyn kuudes kouluvuosi on päättynyt, mutta kun hän palaa Tylypahkasta, jokin kotona on peruuttamattomasti muuttunut.
A/N: Koska Harrylla ei VK:n alussa ole elossa muita sukulaisia kuin Petunian perhe, olen jo pitkään pohtinut, mitä Lilyn vanhemmille mahtoi tapahtua ja miten se vaikutti Lilyn ja Petunian nuoruuteen. Tässä ficcisarjassa käsitelläänkin Evansien perhesuhteita.
Tästä on olemassa useampia keskeneräisiä, enemmän tai vähemmän tökstöks-versioita. Viimein järkeilin, että sekalaisten pohdintojen sovittaminen mikromittoihin kenties tasapainottaisi aiheiden käsittelyä niin, että voisin ottaa samaan kokonaisuuteen mukaan sekä äidin sairastumisen että kauan odotetun siskosten kiikarointihetken. Sekä tietenkin mahtavamahaisen Vernonin!
Olen kirjoittanut Lilystä myös muita ficcejä, jotka löytyvät listauksestani. Tässä on joitakin viittauksia jo aiemmissa ficeissä mainittuihin seikkoihin kuten Petunian kuoroharrastukseen. Vanhempien nimet keksin itse. Headcanon on paras canon.
Ja lisää osia on tulossa, piti vain nyt saada FFF-kirkonkello pois päiväjärjestyksestä ennen kuin lähden mökille!
Jätäthän kommenttia!
Luonnon ja sattuman oikkuja
1.
Petunian ei pitänyt kuulla vanhempiensa keskustelua, hänen piti olla kuoroharjoituksissa. Mutta kanttori Aubreyn umpilisäke oli tulehtunut, ja Petunia puhdisti keittiössä liesituuletinta.
”Minä en halunnut toista lasta!” Eleanor sanoi. ”Eiväthän ne pillerit edes toimineet!”
”Se ei voi olla totta”, Robert itki. ”Ei voi, ei voi –”
He olivat juuri palanneet kotiin lääkäristä. Rutiinitarkastus, äiti oli väittänyt aamulla Petunialle.
Ja niin Petunia kuuli, että hänen äidillään oli kohdunkaulansyöpä, jolle pitkäaikainen ehkäisypillereiden käyttö oli hänet altistanut. Samalla Petunia sai tietää, että hänen sisarensa syntymä oli ollut puhdas vahinko, sattuman ja luonnon oikku.
Sitä oikkua hänen vanhempansa kuitenkin rakastivat enemmän kuin toivottua esikoistytärtään.
2.
Apulaisjohtaja Dursley kävi joka iltapäivä henkilökohtaisesti varmistamassa, oliko Grunningisin kesäapulainen toimittanut yhtiön postin asianmukaisesti konttoriin.
”En voi sietää hunsvotteja”, herra Dursley toitotti.
”En minäkään!” vakuutti Petunia ja suoristi leninkiään. ”Sääli, etteivät vanhemmat enää vaadi jälkikasvultaan täsmällisyyttä ja hyviä tapoja.”
”Te olisitte erinomainen äiti, neiti Evans.”
Petunia punastui.
”Tekin olette kuin isä alaisillenne. Ankara, mutta oikeudenmukainen.”
Herra Dursley röyhisti rintaansa. Että hän osasikin olla komea mies! Miten ylväästi hän kannatteli mahtavamahaista ruhoaan!
Jossain kauempana soi kirkonkello sen merkiksi, että herra Dursley oli seissyt postitiskin tukkeena vartin. Niin omistautunut hän oli työlleen!
3.
Koksiston seurakunta ilmoitti jäsenensä kuolemasta soittamalla kirkonkelloja vainajan elinvuosia vastanneen määrän. Kun Petunia töistä kotiin polkiessaan laski viidennen lyönnin, hän kiihdytti tahtomattaan vauhtiaan.
Kahdeskymmenesneljäs lyönti.
Hiukset karkasivat tiukalta nutturalta, mutta Petunia polki yhä kovempaa.
Kolmaskymmenesyhdeksäs lyönti.
Petunia oli jo melkein perillä. Vastatuuli kävi henkeen.
Neljäskymmenesneljäs lyönti.
Petunia liutti pyöränsä nojalleen ulkorappuja vasten.
Neljäskymmeneskuudes lyönti.
”Äiti!” Petunia huudahti ulko-ovelta. ”Äiti!”
Hänen sydämensä hakkasi.
”Äiti!” Petunia parkaisi niin lujaa, ettei kuullut neljättäkymmenettäyhdeksättä lyöntiään kumisevaa kirkonkelloa.
”Tuney?” äidin hento ääni tiedusteli olohuoneesta. ”Mikä on?”
Kello kumisi viidennenkymmenennen kerran. Petunia nojasi eteisen seinään ja tärisi.
4.
”Vanhempi sisareni Marge hoitaa sukukartanoamme Derbyshiressä”, Vernon kertoi.
Petunia nielaisi.
”Sanoitko, että olet itse ainoa lapsi?”
Jos Petunia olisi uskaltanut katsoa Vernonia silmiin, hän olisi kenties nähnyt viidenkymmenen punnan setelit tämän pupillien paikalla.
Mutta Petunia ei uskaltanut katsoa Vernoniin.
”Sisareni opiskelee sisäoppilaitoksessa”, Petunia sanoi hiljaa koettaen pitää äänensä tasaisena.
”Hän lienee siis sinua nuorempi?”
”Kaksi vuotta.”
”Aivan”, Vernon tokaisi ja alkoi sitten moittia sihteerinsä käsialaa.
Petunian sydän hakkasi niin, ettei hän pystynyt kuin nyökkäämään.
Vernonia se ei onneksi haitannut. Hän nautti, kun sai paasata taukoamatta.
5.
Kesäkuun lopussa Lily palasi kotiin.
”Minä olen nyt täysi-ikäinen noita”, hän ilmoitti ja loitsi ensitöikseen eteisen kirskuvan oven äänettömäksi. Petunia ei muistanut äidin hymyilleen viikkoihin, mutta nyt hän melkein nauroi.
”Voi ihmettä!”
Isä meni niin pitkälle, että taputti käsiään.
Joka ilta ruokapöydässä vanhemmat pyysivät Lilyltä jotain pientä temppua. Pientä luonnottomuutta. Miten sammakonkuduksi muutettu maito saattoi ilahduttaa ketään?
Petunia ei suostunut syömään lautaselta, joka oli puhdistettu taialla. Hän otti tiskiharjan käteensä ja jynssäsi itse, kunnes kaikki astiat kiilsivät.
Mutta kukaan ei taputtanut.
6.
Jokainen taikatemppu, olipa se kuinka helppo tai typerä tahansa ihastutti Lilyn vanhempia. Ensin hymyili äiti ja sitten isä.
”Eikö meillä olekin taitava tytär, Eleanor”, isä ylisti. ”Meidän Lily pystyy mihin tahansa.”
Ja Lily toteutti vanhempiensa toiveet hymyillen pingottunutta hymyä, joka kätki taakseen kalisevat hampaat ja sydämen, joka saattaisi minä hetkenä hyvänsä pysähtyä silkasta epätoivosta. Joka ilta hän pelkäsi, että vanhemmat pyytäisivät häneltä loitsua, jota hän ei pystyisi langettamaan – loitsua, jota ei ollut olemassakaan.
Mikään loitsu ei tuo takaisin kuolleita.Niin kauan kuin teepannu kikatti ja rotiksi muutetut kupit tanssivat pöydällä, kenenkään ei tarvinnut kohdata todellisuutta. Mutta Lily tiesi, että hänen äitinsä kuului jo Kuolemalle.
7.
Eräänä iltana äiti pyysi Lilyltä mahdotonta.
”Etkö voisi sopia Petunian kanssa?” hän kysyi.
”Ei meillä ole riitaa”, Lily vastasi vältellen.
”Minä en halua, että hän jää yksin”, äiti sanoi. ”Enkä tahdo, että sinäkään jäät.”
Lily alkoi itkeä. Hän tiesi, ettei äiti enää tämän jälkeen pyytäisi häneltä mitään.
Saisinko pidellä lapsenlastani? Veisitkö hääpäiväkutsut postiin? Tulisitko jouluksi kotiin? Lily ei voinut lakata itkemästä.
”Ehkä voisit aloittaa kysymällä, mikä häntä kiinnostaa nykyisin”, äiti ehdotti.
”Kirjesalaisuuden rikkominen?” Lily nyyhkäisi ja äkkiä häntä melkein nauratti.
