Nimi: Savun ja heinän saari
Kirjoittaja: hiddenben
Oikolukija: Kaarne
Ikäraja: K-11
Genre: huono-onninen romantiikka
Varoitukset: Homoseksuaalisuus koetaan joidenkin hahmojen näkökulmasta sairautena.
Haasteet: Haasteita hampaankolossa II: Kun adjektiivit katosivat, Originaalikiipeily sanalla
sorrettu sekä Original Queer.
Yhteenveto:
Henriikka on tehnyt monta venematkaa sen jälkeen, kun minä tulin tänne. Joka kerta hän tuo mukanaan tyttöjä ja naisia, kaiken ikäisiä ja näköisiä. Jotkut puhuvat lööperiä ja tuijottelevat taivaisiin, toiset ovat niin kuin minä - mutta yhdenkään kanssa Henriikka ei juttele niin kuin minun kanssani.K/H: Kirjoituskriittisyys on varjostanut viime kuukausia ja kaikki ideanpoikaseni ovat kuihtuneet ensimmäisen tuhannen sanan kohdalla.
Kaarne riensi apuun ja lähetti minulle muutamia kuvia inspiraatioksi, josta syntyi tämä teksti. Tarina sijoittuu Seilin saareen 1900-luvulla, mutta varoituksena historiaa tunteville, että en ole tehnyt tämän eteen kauheasti taustatyötä. Joskus taustatutkimus tappaa inspiraation, joten yritin vältellä sitä ja keskittyä kirjoittamaan, kun flow kerrankin löytyi. Joitain epäloogisuuksia saattaa siis löytyä (ja niistä saa toki mainita)!
Koska tämä sijoittuu mielisairaalana toimineeseen saareen, tuntui sopivalta sovittaa teksti
Kun adjektiivit katosivat -haasteeseen. Teksti on reilut 1500 sanaa, jolloin haasteen puitteissa adjektiiveja saa olla yhteensä neljä. Minulla on kolme, sanat
kiihottava,
kovettuneet ja
sairas. Jos joku bongaa muita adjektiiveja tai tapaa kuvailevia adverbejä (ne ovat nimittäin kokonaan kiellettyjä), huikatkaa! Tämä oli varsin vaikea haaste ja adjektiiveja löytyi joka oikolukukerralla, mutta tämä oli huikean hyvä ja opettavainen haaste
Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita!
Savun ja heinän saari
I
Moottorivene puksuttaa merellä vastatuuleen. Istun veneen puupenkillä ja katselen ympärilläni avautuvaa saaristomaisemaa. Tuuli tuivertaa palmikolla olevia hiuksiani, yrittää ryöstää mukaansa suortuvia, mutta minä tiedän sen yrittävän turhaan. Yritän sanoa sen sille, mutta tuuli ei kuuntele ketään, yrittää vain, kunnes kyllästyy.
Aallot loiskahtelevat veneen reunoja vasten, joskus jokin aalto roiskauttaa pisaroita kannelle asti. Samassa veneessä matkustava, minua vähemmän vuosia elänyt tyttö kiljahtaa, kun saa kasvoilleen meriveden pisaran tai kaksi. Vilkaisen häntä, mutta käännän katseeni pois, kun hänen silmänsä alkavat etsiytyä minua kohti.
Suljen silmäni ja haistelen meri-ilmaa. Tunnistan suolan, mutta ennen kaikkea merilevän ja sitten, yllätyksekseni, savua. Avaan silmäni ja katson ympärilleni, mutta en näe, mistä se tulee.
Vilkaisen veneessä olevaa hoitajaa. Hänen katseensa käy minussa, mutta kaikkoaa sitten horisonttiin. Katson tarkemmin hänen tukkaansa - niiden sävy kuin loppukesän vilja - ja kasvoja, kuinka silmät siristyvät kesäauringon paistaessa taivaalta. Hän näyttää sellaiselta ihmiseltä, jolta voisin kysyä asioita tai jonka kanssa voisin käyskennellä rannalla, poimia kukkasia, tarkkailla lintuja. Hänen kanssaan minun ei tarvitsisi miettiä, voisin vain olla.
Moottorivene puksuttaa yhä eteenpäin. Monen tunnin ajomatka alkaa tuntua pakaroissa ja nousen penkiltä seisomaan. Samalla hetkellä tyrsky paiskautuu veneen sivuun, ja horjahdan. Toinen tyttö kiljahtaa ja näen silmäkulmasta, kuinka hän kohottaa kätensä silmilleen. Viljatukka ojentaa kätensä minua kohti, ja vaikka olen jo löytänyt tasapainoni, tartun käteen. Hänen kosketuksensa säkenöi sormenpäistä varpaisiin saakka ja melkein katson häntä silmiin, jarruttaen vasta viime hetkellä.
”Kiitos”, henkäisen. Jään tuijottamaan Viljatukan kulmakarvojen väliin jäävää tilaa, siihen muodostuneita kahta viivaa.
”Istu alas”, Viljatukka sanoo.
Hänen äänensä kylmyys hämmentää minua, sitten harmittaa. Peruutan takaisin penkille ja katson veneen kantta, enkä vilkaise hänen suuntaansa enää kertaakaan koko matkan aikana.
II
Ilta hämärtyy jo, kun käännyn päärakennukselle vievältä polulta rantaan. Lupasin osastohoitajalle, että käyn vain vilkaisemassa lampaita ja palaan heti takaisin, mutta jalat ovat aina käyneet mieleni edellä. Senhän takia minä taisin tänne joutuakin.
Aiemmin päivällä vedenpintaa värisyttänyt tuuli on kaikonnut. Astun veteen ja kävelen, kunnes nilkat peittyvät ja puuvillamekon reuna kastuu. Kumarrun katselemaan kuvajaistani veden pinnasta. Ulkonäköni ei ole erityisemmin muuttunut niiden viikkojen aikana, jotka olen viettänyt tällä savulta ja heinältä tuoksuvassa saaressa. Sivelen leuan linjaa, sitten poskipäitä. Ne erottuvat toisella tapaa kuin ennen. Toivon, että jossain päärakennuksessa olisi peili. Haluaisin nähdä, onko silmieni väri muuttunut. Joku päärakennuksen tytöistä kertoi tänään ulkoilun aikana, että tietää jonkun tänne saapuneen, jolle kävi niin.
Sääsket inisevät korvissa. Yksi laskeutuu käsivarrelle. Käännän katseeni kuvajaisestani itikkaan, joka hetken ihohuokosta etsittyään upottaa imukärsänsä ihooni ja imee. Näen, kuinka sen vartalo täyttyy minun verestäni. Siinä on jotain kiihottavaa.
”Helmi.”
Hätkähdän, ja sääski lentää tiehensä. Käännyn katsomaan rannalle, sinne on enemmän matkaa kuin luulin. Viljatukka seisoo siellä kädet rinnan päälle ristittynä. Hän on löytänyt minut niin kuin hän aina tekee kulkeutuessani harhateille.
Nyt tosin tiedän hänen nimensä: hän ei ole pelkkä Viljatukka vaan myös Henriikka.
”Tulehan takaisin rantaan. Talolla on tarjolla velliä.”
Keittäjien velli maistuu minulle - toisin kuin se, mitä sain isäntäväen keittiöstä. Vatsa kurisee, kun ajattelen vellilautasta ja siihen joskus piilotettua kesämarjoja, vadelmia tai mustikoita. Käännyn ja alan tehdä matkaa kohti rantaa. Henriikka ojentaa kätensä, ja kun tartun siihen, tunnen jälleen sen niskakarvat nostattavan tunteen.
Henriikka on tehnyt monta venematkaa sen jälkeen, kun minä tulin tänne. Joka kerta hän tuo mukanaan tyttöjä ja naisia, kaiken ikäisiä ja näköisiä. Jotkut puhuvat lööperiä ja tuijottelevat taivaisiin, toiset ovat niin kuin minä - mutta yhdenkään kanssa Henriikka ei juttele niin kuin minun kanssani.
Kun astun vedestä rantahietikolle, Henriikka katsoo minun jalkoihini ja naksauttaa kieltään.
”Unohdit sitten riisua tossut. Nyt kiiruhdetaan päärakennukselle ja vaihdetaan sinulle toiset jalkaan ennen kuin osastonhoitaja Viima näkee.”
Kikatan, kun tajuan, että minä ja Henriikka olemme liittolaisia.
III
Tässä saaressa vilisee puutiaisia, ja siksi meidän kehomme tutkitaan joka ilta. Varpaiden välit, polvitaipeet, haarovälistäkin hoitaja katsoo. Jotkut inhoavat tarkastusta ja kirkuvat niin, että korviini sattuu, mutta minä nautin siitä, kun joku koskee.
Ensin hoitajat vaihtuivat joka ilta eikä koskaan voinut arvata etukäteen, oliko tutkija mieshoitaja vai nainen tai millaisin ottein he minut tutkivat. Mutta nykyisin lähes joka ilta kaikista hoitajista juuri Henriikka koputtaa huoneeni oveen ja astuu sisälle puuvillahansikkaat kädessä.
”Iltaa, Helmi”, Henriikka sanoo ja istuu sängylleni. ”Käyhän makaamaan.”
Teen työtä käskettyä ja asetun selälleni sängylle. Katselen Henriikkaa, kun hän riisuu minulta ensin tossut ja pitsisukat, sitten mekon. Nostan takapuolen sängystä, kun hän pyytää, sitten kohottaudun istualleni, jotta hän saa nostettua mekon pääni yli. Kun makaan siinä sängyllä, päälläni pelkästään käytön kauhduttamat liivit ja alushousut, minusta tuntuu kuin liitäisin taivaalla linnun tavoin.
Raollaan olevasta ikkunasta käy tuulenvire, se saa minut värähtämään.
Henriikka kumartuu tutkimaan varpaideni välejä. Hänen hiuksensa kutittavat jalkapohjiani ja pidättelen kikatusta. Henriikka vilkaisee minua.
”Pidän siitä, kun hymyilet”, hän sanoo. Se saa hymyn levenemään kasvoillani.
Minä en enää pelkää kohdata Henriikan katsetta. Oikeastaan minä olen alkanut etsiä sitä ja joka kerta kun sen löydän, se täyttää minut ilolla.
Kun hänen kätensä tutkivat ihoani, katselen hänen ripsiään, nenän kaarta, korvannipukkaa. Kun Henriikka pääsee polvitaipeisiin, käännän katseeni yöpöydällä olevaan vesilasiin. Sen pintaan heijastuu kaistale ikkunasta näkyvää taivasta.
Henriikan kädet kulkevat sisäreittä pitkin ylemmäs. Tunnen hänen hengityksensä ihoani vasten. Suljen silmäni.
Minä olen taivaassa.Yhtäkään puutiaista ei minusta löydy, mutta Henriikan käsi lepää poskellani pitkään.
IV
Henriikan keho painautuu minua vasten ja hän on juuri peittänyt huuleni omillaan, kun heinäladon ovi avautuu ja osastonhoitaja Viima astuu sisään veri poskiin pakkautuneena.
”Hoitaja Sandström!”
Henriikka kavahtaa kauemmas minusta ja sukii nutturasta valahtanutta suortuvaa korvan taakse piiloon. Minä yritän laittaa miehustani nappeja takaisin kiinni, mutta mieli on solmussa ja rivi menee juoponnapeille. Henriikan kosketuksesta kovettuneet nännit näkyvät kankaan läpi, mutta minua ei hävetä. Minua vain harmittaa, että osastonhoitaja keskeytti meidät.
Näen Henriikan vilkaisevan minuun ja katseemme kohtaavat.
”Hoitaja Sandström, mene toimistooni”, osastonhoitaja tiuskaisee, mutta ei vilkaisekaan Henriikkaa vaan katsoo minua. ”Helmi tulee minun mukaani.”
Osastonhoitajan käsi puristuu ranteeni ympärille ja tunnen kipua. Se saa mieleni särähtelemään ja kyyneleet kohoamaan silmiin. Osastonhoitaja puhkuu ja puhisee, mutisee jotain, mutta en kuule, mitä. Hän vie minut päärakennuksen takana olevalle polulle, joka johdattaa meidät maakellariin. Oven avautuessa tunnistan lantun hajun, näen hyllyille asetetut hillopurkit ja hyllyn vieressä olevat tynnyrit, joissa säilytetään talven varalle suolattua kalaa. En ole käynyt täällä aikaisemmin. Tänne pääsevät vain ne, joilla on avain.
Osastonhoitaja retuuttaa minut mukanaan maakellarin pimeyteen ja kääntyy tiensä tuntien lopulta vasemmalle. Siellä hänen otteensa minusta herpaantuu, mutta en pimeässä tiedä, minne menisin, joten seison hievahtamatta. Kuulen tulitikun raapaisun askia vasten ja ensin rikin ja sitten savun haju täyttää nenäni. Myrskylyhtyyn syttyy valo. Olemme huoneessa, jossa on vain pöytä ja penkki. Penkillä makaa pajuvitsa.
”Kumarru pöydän yli.”
Katson osastonhoitajan nenää. Sen lähemmäs silmiä en uskalla mennä.
”Helmi”, osastonhoitaja sanoo, kun en heti tottele. ”Pöytää vasten, nyt. Vai pitääkö minun pakottaa sinut?”
Pureskelen alahuultani, mutta astun lopulta osastonhoitajan ohitse ja ojentaudun pöydän yli.
”Nosta hame ylös.”
Painan kasvoni pöydän pintaa vasten, tunnen sen hiomatta jääneen pinnan poskeani vasten. Kerään hameen helmaa kiirehtimättä, mutta lopulta puristan kangasta nyrkeissäni takapuoli osastonhoitajaan päin. Hän repäisee alushousuni alas yhdellä kädellä.
En vieläkään tunne häpeää. En, vaikka seison tässä pakarat esillä osastonhoitajan puhkuessa ja puhistessa. Mietin vain Henriikkaa, hänen kuiskauksiaan iltahämärässä, hänen suudelmiaan solisluillani, kuinka upposin hänen silmiinsä.
”Tuollaista käytöstä me emme Helmi täällä salli”, osastonhoitaja sanoo. ”Sinun mielesi on sairas. Siksi sinä luulet, että haluat tehdä tuollaista toisten naisten kanssa. Sinun ei pidä kuunnella mieltäsi, sillä se syöttää sinulle pajunköyttä.”
Vitsa napsahtaa pakaraani vasten. Kipu on kuin veitsellä viiltäisi, mutta se katoaa ennen kuin ehdin ähkäistä.
”Ymmärrätkö sinä, Helmi, mitä minä sinulle sanon?”
Kun en vastaa, vitsa käy pakarallani uudestaan. Nyt ähkäisy karkaa huuliltani. Mietin Henriikkaa, hänen käsiään etsimässä puutiaisia keholtani, levittämässä salvaa paarmanpuremille.
”Ymmärrätkö?”
”Minä en ole se, miksi minua väität”, sanon hampaiden välistä, kun kolmas isku napsahtaa pakaraani. Mielessäni Henriikka hymyilee minulle. Hän on samaa mieltä kanssani.
”Kyllä sinä olet”, osastonhoitaja sanoo. ”Mutta siitä voi parantua. Sinun täytyy vain lakata kuuntelemasta mieltäsi. Minä aion auttaa sinua tekemään parannuksen, Helmi.”
En tiedä, kuinka kauan olemme maakellarissa. Käymme samaa keskustelua osastonhoitajan kanssa vitsan säestäessä repliikkejä, kunnes kipu on liikaa ja Henriikka hälvenee mielestäni enkä jaksa enää puhua. Sylki valuu suupieltä pitkin pöydälle, takertuu poskeen ja hiuksiin.
Mieleni kaikuu tyhjyydessä.
Lopulta osastonhoitaja saa tarpeekseen ja vie minut maakellarista huoneeseeni. Hän lukitsee oven ja päästää minut ulos seuraavan kerran silloin, kun puut ovat jo tiputtaneet lehtensä.
V
Etsin Henriikkaa, mutta en löydä häntä.
En uskalla kysyä keneltäkään, missä hän on. En halua asettaa häntä vaaraan. Päivät, yöt, merkityksensä menettänyt aika huoneessa on sumentanut ajatukseni ja istuttanut minuun pelon toisen puolesta. Mutta etsin häntä silti. Lampaiden talvilaitumelta, metsän läpi kulkevalta polulta, navetasta ja heinäladosta, ruokalasta. Kaikkialta.
Iltaisin kuvittelen hänet etsimään puutiaisia iholtani niin kuin jokaisena yönä rangaistukseni aikana. Vien sormiani ihollani kuin olisin Henriikka, mutta se ei tunnu samalta.
Joskus, kun hoitajien silmä välttää, kuljen rantaan ja käyskentelen talven viilentämässä vedessä, kunnes varpaani vaihtavat väriä. Odotan, että joku hakisi minut takaisin. Kukaan ei tule.
Välttelen kaikkien katseita, kaikkein eniten osastonhoitaja Viiman. Syön vellin, ulkoilen muiden kanssa, teen askareet niin kuin käsketään. Ja etsin, etsin ja etsin, vaikka en koskaan löydä.
Kun kevään valo alkaa leikitellä hyhmän pinnalla, osastonhoitaja etsii minut käsiinsä ja kehuu tekemääni parannusta. Katson hänen kaulakuoppaansa, sen ympärille muodostuneita ryppyjä ja kuuntelen, mutten sano mitään paitsi aivan lopuksi, kun kysyn:
”Pääsenkö minä nyt kotiin? Jos olen parantunut?”
Käteni puristuvat mekkokankaan ympärille, kun osastonhoitaja naurahtaa.
”Kotiin? Helmi rakas, et sinä täältä enää pois lähde. Tämä on nyt sinun kotisi.”
