Ikäraja: S
Tyylilaji: epävarma romantiikka
Paritus: Ilmari/Petja
Haaste: Originaalikiipeily (105. yksinäisyys)
Kaikki palaute on tui! ♥︎
Kivun kaikuja
Ilmari nukkuu selkä häntä kohti. Sillä on lapaluidensa välissä sirolinjaisia kamelioita, kissankelloja ja omenankukkia. Petja pyyhkäisee terälehtiä sormenpäillään ja huokaa hiljaa, levottomana.
Hän niin pelkää pilaavansa tämänkin. Petjan suhdehistoria on täynnä repeämiä ja katkenneita välejä. Petja on kuin pommi, joka luetaan virheellisesti suutariksi, kunnes hän sitten räjähtääkin varoittamatta ja vie mukanaan raajat, silmät ja sydämen – kaiken elintärkeän. Petjan hengitys vavahtaa. Hän ei tahdo tehdä niin Ilmarille.
Vaikka ei tämä mikään suhde ole tai ei se ainakaan tunnu sellaiselta. Se on – Petja sulkee silmät ja antaa ihonsa muistaa kaikki Ilmarin kosketukset. Pelkkä poltteen kaikukin sävähdyttää. Sydän kiivastuu luullen, että taas sitä koetellaan. Petja antaa halun väristä pitkin kehoaan. Se on kuin energiaa, sulaa elinvoimaa, kuumaa ja juovuttavaa. Seksi ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä ja koukuttavalta.
Hän melkein herättää Ilmarin kuiskimalla sen korvaan, miten hän
haluaa, mutta viime hetkellä Petja päättää toisin ja nousee. Himo sotkee ajatukset ja rohmuaa kaiken, jos sille antaa tilaisuuden. Hän siirtyy avaamaan ranskalaisen parvekkeensa oven ja nojautuu ulos selvittämään päätään. Ehkei ole vielä liian myöhäistä, että Ilmari haluaisi, ei vain häntä, vaan
hänet. Petja kaipaa sitä niin kiihkeästi, että hänen silmänsä kostuvat.
”Petja?” uninen ääni kutsuu. Säikähdys nipistää selkää ja solmii tunteet kipeiksi solmuiksi. ”Onks jokin hätänä?”
”Ei. Mä vaan – piti tuulettaa”, Petja sopertaa ja pyyhkii silmiään.
”Okei?” Ilmarin ääni on epäuskoinen. Se nousee, tulee viereen ja näkee takuulla kyyneleetkin. ”Kertoisit mulle, jooko?”
Petja ei pysty, ei nyt. Hän on liian vereslihalla. Hän vain painautuu Ilmarin syliin, hengittää tämän lämpöä ja toivoo, ettei tällä kertaa satuttaisi.
