2.
Se tunne, kun astut bussiin ja etsit itsellesi paikan tyhjästä tai lähes tyhjästä kulkuneuvosta. Istut alas ja käperryt oman pääsi sisälle. Bussi tärisee matkatessaan pysäkkien välejä.
Bussi, jossa on vain muutama ihminen sinun lisäksesi, pysähtyy tienposkeen noukkimaan pari matkustajaa sisään. Vilkaiset heitä, kun he astuvat bussin etuosaan ja maksettuaan matkansa alkavat etsiä istumapaikkaa lähes tyhjästä bussista.
Toinen matkustaja päättääkin jäädä istumaan aivan bussin etuosaan, kun taas toinen tuore matkalainen lähestyy sinua uhkaavasti. Ajattelet, että hän istuutuu itsekseen johonkin lähipenkille, mutta samalla päähäsi lipuu ajatus, että älä herranjestas vaan istu minun viereeni.
Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. Toinen matkustaja, joka on sinulle aivan ventovieras, kiipeää käytäväpenkille sinun viereesi, vaikka muuallakin bussissa olisi reilusti tyhjää. Painaudut mahdollisimman liiskaksi vasten ikkunaa, mutta silti sen ventovieraan olion käsivarsi liimautuu sinun omaan käsivarteesi rikkoen näin henkilökohtaista tilaasi.
Yrität olla ottamatta katsekontaktia vierustoveriin ja katsot joko kengänkärkiäsi tai ikkunasta ulos. Toivot hyvin suuresti, ettei viereesi tahallaan änkenyt ihminen rupea virittelemään kanssasi jotakin pinnallista small talkia. Et nimittäin todellakaan lähtenyt kotoa sen takia, että saisit jutustella mukavia jonkun satunnaisen tyypin kanssa. Sinua vituttaa jo muutenkin valmiiksi se, että sinun piti ylipäätään lähteä kotoa.
Kun olet tiedostanut mielessäsi small talkin mahdollisuuden eli uhan, tajuat äkisti, että sinun pitäisi jossakin vaiheessa nousta pois bussista. Tilanne saa umpiateistinkin rukoilemaan, että poistumisreittisi tukkinut satunnainen kanssamatkustaja jäisi bussista pois aikaisemmin kuin sinä, sillä kehonkielinen vihjailu ja sen STOP-napin painaminen vieruskaverin läsnäollessa on jo lähes liikaa. Ja se vasta liikaa olisikin, jos joutuisit sanomaan, että jäät seuraavalla pysäkillä pois.
