Nimi: Keväästä syntynyt
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: S
Fandom: originaali
Tyylilaji: satumetsäfantasia, söpö pikkulapsihype
Yhteenveto: Tuoksussa oli sekaisin muhevaa maata, kirpeää pihkaa ja kevään vimmaista voimaa.
A/N: Hyvää syntymäpäivää ihanaiselle Okaketulle! ♥ Tämä pikkuteksti on jonkinlainen taustatarina isompaan originaaliprojektiini, mutta uskoin että saattaisit viihtyä sen parissa. Osallistuu myös Sana/kuva/lause10 - haasteeseen sanalla kiintyä.
Löysimme lapsen metsästä keväällä.
Metsänpohja oli yhä lumilaikkujen kirjomaa ja maa henki routaa, vaikka talven alta vapautunut sammalpeite hehkuikin vihreyttä. Muistan, että me olimme hakemassa vettä lähteeltä, minä ja ystävättäreni sekä hänen veljensä. Muut heimomme jäsenet pelkäsivät metsänväkeä, mutta suurimpien puiden lomassa lepäävän pikkulammen vesi oli kaikkein raikkainta.
Minä kuljin ensimmäisenä, joten havaitsin hänet ensin. Lapsi makasi aivan polun varrelle osuvan kuusen juurella, vihreällä sammalvuoteella lumikehän ympäröivänä. Hänen paljas ihonsa oli tammenterhonruskea ja tuntui hohtavan oksaston läpi siivilöityvien auringonsäteiden kultaa. Hiukset olivat tummat, hieman samanlaista sävyä kuin puoliksi maatuneessa mullassa. Jäsenet näyttivät vielä lapsenpyöreiltä mutta jo venyneiltä, alle kaksivuotiaalle mutta yli vuodenikäiselle sopivilta.
”Peijakas”, Kaju puhahti siskonsa takaa, ”mistä tuo tuli?”
”Luulin, ettei täällä ole muita ihmisiä. Josko se on kuitenkin maahinen?” Vinna kuiskasi pelkoa äänessään.
Minä pudistin päätäni ja astuin varovasti lähemmäs, kyykistyin maahan päätäni kallistaen. Lapsi ei todellakaan ollut maahinen, ei sen enempää kuin minä hiisi. Metsänhaltijaksi se oli liian suuri, jätiksi pieni. Hänen ihonsa näytti pehmeältä ja haavoittuvalta kuin ihmisen, kasvonpiirteen samoin. Ei työstetyn nahkan sitkeyttä tai puiden runkoihin verrattavaa karheutta.
Katsellessani lapsi avasi silmänsä: ne olivat havunvihreät ja henkeäsalpaavat, syvät kuin meidän etsimämme lähde. Huulet kaartuivat luottavaiseen hymyyn. Ojensin käteni hurmaantuneensa, ja lapsi kömpi syliini.
”Areka, mitä sinä teet?” Kaju sihahti.
”Se on lapsi”, sanoin, ”et voi kuvitella että jättäisimme sen. Vinna?”
Vinna näytti epäilevältä, joten astuin lähemmäs lapsi sylissäni. Ystävättäreni otti vaistomaisen askeleen taaksepäin pelko katseessaan välähtäen.
”Älä viitsi”, sanoin lempeästi, maanitellen.
Otin kiinni Vinnan kädestä ja lähestyin jälleen, käänsin lasta sylissäni. Vinnan epäröivä katse kohtasi lapsen silmät. Hiljalleen hänen asentonsa kireys hellitti ja hän ojensi kätensä hipaisemaan lapsen nukkaista poskea. Vastaukseksi ilmassa helähti naurahdus, joka sai lämmön ailahtamaan rintakehässäni. Painoin nenäni lapsen päätä vasten ja hengitin syvään. Tuoksussa oli sekaisin muhevaa maata, kirpeää pihkaa ja kevään vimmaista voimaa. Aavistus metsämansikkaa, kuinka se oli mahdollista?
Kuulin kärsimätöntä painonvaihtoa jalalta toiselle, puoliksi maatuneet lehdet ja pienet risut kahisivat.
”Tiedän, että sinulla on nyt tunteet pinnassa. Mutta et voi korvata menetettyä lasta toisella, jonka vain poimit maasta kuin –”
Avasin silmäni ja mulkaisin Kajua niin, että tämä sulki suunsa. Kipeä paino nirhaisi rintaani raskaammin, enkä varmaan onnistunut piilottamaan sitä kasvoiltani kokonaan. Lapsi taputti minua poskelle, merkillistä vakavuutta ilmeessään. Vinna veti toisen suupielensä ylös pahoittelevaan hymyyn ja hipaisi kyynärpäätäni kulkiessani ohitseni. Lähdin hänen peräänsä, leuka koholla mutta silmät kirvellen. Kajun askeleet seurasivat perässäni tavallista pidemmän välimatkan päässä.
Lapsi painoi kasvonsa kiinni kaulaani, hengitti lämpimiä puuskahduksia. Lähteellä laskin hänet lantiolleni ja täytin astiani hiljaisuudessa. Tiesin muiden katsovan, joten pidin huolta ettei askeleeni horjunut ylimääräisestä taakasta huolimatta. Ammensin voimaa painosta sylissäni, metsän eläväisestä vehreydestä. Puut tuntuivat olevan lähempänä kuin koskaan, ikään kuin kaartuvan suopeasti polkumme ylle.
Puolimatkaan asti lapsi nuokkui sylissäni, mutta havahtui kovaääniseen nahisteluun menninkäisten känistessä varvikossa. Lapsi katsoi pieniä otuksia pää kallellaan ja nauroi heljyen. Menninkäiset kääntyivät, päästivät oudon pienen naksutuksen ja jäivät tuijottamaan jälkeemme. Linnunlaulu kuulosti hetken kirkkaammalta.
”Outoa”, Kaju mutisi.
Puiden lomitse puhalsi kujeileva puhuri, joka leyhäytti lapsen kiharoita. Hänen huuliensa välistä pirskahti ihastunut kiherrys, kädet haroivat ilmaa. Ja tuuli pyörähti ympärillämme uudestaan, aivan kuin olisi tahtonut saada lapsen nauramaan. Tunsin hymyn kiipeävän omillekin huulilleni ja olisin ollut valmis lyömään vetoa Vinnankin heltymisestä.
Kun saavuimme heimon luo, laskin lapsen hetkesi maahan asettaakseni vesiastian tukevasti jottei se kaatuisi. Lapsi nousi horjuville jaloilleen ja ja otti tukea Kajun lahkeesta. Miehen kulmat nytkähtivät ja jäin paikoilleni tarkkailemaan tilannetta. Lapsi hymyili Kajulle, joka polvistui huokaisten. Miehen suupielet nytkähtivät ylöspäin, iso kämmen laskeutui pörröttämään hiuksia.
”Kuinkahan kauan sinä mahdat pysyä hyvällä tuulella? Eikö ole nälkä?”
Lapsi kallisti päätään ja hymyili.
Auringonsäteet kirjoivat lapsen ihon ja lämmittivät tämän hentoa vartta hänen huojuessaan mättäältä toiselle. Puiden alla värjötteli varhaiskevään metsäkasveja, vuokkoja ja lumikelloja jotka avasivat kukkansa hänen kosketuksestaan. Minä katsoin häntä sydän täynnä ihmetystä ja rakkautta. Kun puuhun juossut orava sai lapsen jälleen nauramaan, huomasin puiden turpeiden silmujen puhkeavan. Kuin hekin olisivat iloinneet lapsen kanssa, kiihdyttäneet kevättä hänen riemukseen.
”Ätä!”
”Niin rakas. Voidaan viipyä vielä hetki”, sanoin lempeästi.
Nimesin hänet Heljäksi, eikä kukaan joka hänet oli tavannut voinut olla häntä rakastamatta. Hän oli aivan kuin ihminen, mutta ei sellainen kuitenkaan.
Metsä tunnisti lapsen omakseen.