Teini-ikään jämähtäneit aikuisii
Kesän viimeiset viikot olivat lempeitä etelässä. Illat olivat lämpimiä ja auringonlaskujen kultaamia, ja suurimman osan niistä Peppi oli viettänyt riippukeinussa kirjoja lueskellen Ronjan kalastellessa laiturin nokassa.
Matka Matiaksenmetsästä Huvikummun maalipinnan osittain menettäneelle pihaportille oli vienyt odotettua pidempään, sillä kaksikko oli pysähtynyt pitkiksi toveiksi jokien varsille, järvien rannoille ja auringonkukkapeltojen reunamille. Kirkuvan keltainen puutalo oli kuitenkin yli viikon patikoinnin päätteeksi toivottanut heidät tervetulleiksi, ja Ronja oli huomannut miettivänsä, että hän tunsi olonsa hiljaa natisevassa vanhassa talossa lähes yhtä kotoisaksi, kuin Matiaksenlinnassa.
Eräänä loppukuun myöhäisiltana Peppi päätti, että he lähtisivät pyöräretkelle kirkonkylän halki.
Seesteisen illan hiljaisuutta rikkoivat vain heidän äänekäs naurunsa ja vanhat nitisevät polkupyöränsä, kun he polkivat hiekkatietä pitkin kohti tiheämpään asutettua aluetta. Yllättäen Peppi kuitenkin pysähtyi, ja hänen tuumaileva katseensa tuijotti erään maalaistalon pihan suuntaan.
”Mitä nyt?” kysyi Ronja, joka pysähtyi itsekin pyörällään.
”Minun tekee hirveästi mieli omenapiirakkaa”, Peppi totesi ajatuksissaan. Naisen yllättäviin mielenkäänteisiin jo verrattain tottunut Ronja kohotti hieman hämmästyneenä kulmiaan ja käänsi katseensa talon pihan puoleen. Suurella pihamaalla kasvoi kuusi omenapuuta, joiden oksilla riippui suuria heleänpunaisia omenoita niin paljon, että oksien päät olivat niiden painosta kaartuneet kohti maanpintaa.
”Mutta meillähän on omenapuita omalla pihamaallamme”, Ronja huomautti.
Hän osasi jo arvata, minne Pepin ajatukset olivat karanneet.
”Niin”, myönsi Peppi, mutta hänen suupielensä nyki. Hän käänsi katseensa Ronjaan. ”Mutta kaikki aina sanovat, että omenat ovat maukkaampia aidan toisella puolen.”
”Ei, vaan että ruoho on vihreäm-”
”Tule nyt vain!” Peppi hihkaisi, ja ennen kuin Ronja ehti toistamiseen avata suutaan, oli tuo jo hypännyt matalan aidan yli talon pihamaalle. Ryövärintytär huokaisi, mutta antoi periksi – kuten hän kovin usein tapasi Pepin tapauksessa tehdä.
He hiippailivat puiden varjoihin ja alkoivat kerätä omenoita syliinsä niin paljon kuin vain suinkin jaksoivat kantaa. Pepin käsivarsilla oleva hedelmäkasa oli luonnollisesti paljon suurempi kuin mitä Ronja sai kerätyksi, ja ohimennen ryövärintytär pohtikin, kuinka he saisivat ne kaikki kuljetettua takaisin Huvikumpuun pyörineen kaikkineen.
Hän oli juuri kysymäisillään asiasta Pepiltä, kun yllättäen maalaistalon suuri ikkuna avautui. Talon isäntä heilutti nyrkkiään vihaisena ja huusi heille niin suureen ääneen, että linnut kaikkosivat taivaalle läheisen metsän koivupuiden oksilta.
”Aika lähteä”, totesi juuri omenasta haukannut Peppi vikkelästi naurua äänessään, ja niin he juoksivat pihamaan halki ja hyppäsivät yli aidan omenat sylissään villisti pomppien.
He nappasivat maassa lojuvat polkupyöränsä ja täyttivät niiden korit hedelmillä, kiiruhtaen sitten takaisin Huvikumpua kohti niin sukkelasti, ettei Ronja ollut pysyä Pepin vauhdissa. Se johtui kuitenkin siitä, että hän nauroi niin, että vatsaan sattui. Ja niin teki Peppikin.