Nimi: Merentekijä
Kirjoittaja: Secu
Fandom: originaali
Hahmot: useita
Genre: kansansatu, draama, fantasia, tarina tarinan sisällä
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Teksti hahmoineen ja maailmoineen on minun.
A/N: Saamieni ihanien kommenttien rohkaisemana olen kehitellyt kokonaista tarinaa Hiiri joka kalasti tähtiä (S) ja Tarinoita teestä (S) väliin.
Haluan jakaa tämän kirjoitusprosessin kanssanne. Jos hyvin käy, tämä tarina on jonain päivänä kirjakaupoissa, e-kirjana ja äänikirjana
Tarinan nimi saattaa muuttua lopullisessa versiossa.
Lukujärjestys:
Naali joka kasvatti simpukan ja kalastajan / Yhteyden maa joka synnytti esimeren (S)Hiiri joka kalasti tähtiä / Saukko joka varasti helmen (S)Osa 1: Merenranta
Osa 2: Koti
Osa 3: Uni
Osa 4: Aamuyö
Osa 5: Pölytehdas
Osa 6: Kuu
(Osia tulossa)
Tarinoita teestä (S)Lukuiloa!
Osa 1: Merenranta
Kovaäänisten kuulutus viimeisestä saapuneesta kalastusaluksesta hienoni tuulessa. Niitä vastassa iltahämyisellä rannalla häälyi asemissaan varjoisia vartijoita, joilla oli saukonkasvoiset naamiot. Silmänaukkoja ei ollut, mutta pyöreät korvat olivat herkistyneet kuulemaan ihmistä paremmin. Viimeisen saukonhengen epäiltiin kuolleen ahneuksissaan kaipauksen kyllästämänä, mutta hän uskoi sen siirtyneen naamioihin, hajautuneen pitkin niiden pintoja ja kasvojen sivuille kaartuvia reunoja.
Rannan hiekkaa pitelevillä vedenrajan valtavilla pyöristyneen kolmion mallisilla kivillä istui kalastajia kokemassa onkiaan. Nuoren tytön vavan horjuvassa kärjessä keikkui tuhkantomuinen hiiri, tuulenpoikanen kierteli kumpaakin. Maassa kalastajien vierellä vadeissa oli särötettyjä, osiin hajotettuja helmiä, vaihtelevia meren muodon mukaan.
Moni oli jo tehnyt omansa. Hän käveli uutetun ja sen jälkeen kuivatun meren äärtä. Se kahisi kähäräisessä ryhdissään, kurkotteli rihmastojaan, peitti ja aiheutti itsessään ilmanmentäviä aukkoja. Seuraava meri oli tiivistynyt ohueksi savuksi, joka aamuisin näytti usvalta, kiemurteli ja levisi alkupisteestään, kunnes supistui jälleen loputtomassa läpikuultavassa kierteessä. Viimeinen rannan meri oli veistetty. Hän väisteli siitä ulospäin työntyviä teräviä kulmia, aallonharjojen päitä ja kaaria, humisevat laineet laiskasti kierteisiä.
Aikoinaan hänen isoveljensä Ieserk harsi taivaantilkkunsa, mutta tämä oli lähes poissa, pian osa taivaan vahvoja yhteen punoutuneita säikeitä, jotka ikuisena massana hajoaisivat hänen asuntonsa juurelta kohoavaa vuorenkylkeä vasten, perääntyisivät ja hyökkäisivät taas, kerta toisensa jälkeen, loputtomasti, väsymättöminä. Sellainen hänen isoveljensä oli ollut.
Hän kulki merettömän rantansa rajan viimeiseen kolkkaan, jossa näytti siltä kuin maailma puuttuisi. Kaukaa kuului vaimea esimeren kohina ja pauhuna. Tässä kohdassa tyhjyys hajosi maan jakamaksi, meri jatkui sen vierillä ja takana. Joet olivat verisuonia, jotka virtasivat maiden ihomaisella pinnalla, karhealla ja sileällä, kosketuksesta lämpenevällä. Meret, ne varmistivat maailman, toimivat sisäeliminä ja luustona. Niin hänen setänsä Elnar oli kerran sanonut. Setä oli kulkenut kauas, mutta tämä oli osin vakavissaan kysellyt, oliko lopultakaan käynyt kaukana pysyessään tämän maailman rajatuilla rajoilla. Nykyisin olivat tämän tuntemat maat heille toistaiseksi löytämättömiä.
Huolella taivaan heijastavaan hiekkaan asettuneet kivet muistuttivat kaukana kylän takana siintäviä huuruisina siluetteina erottuvia vuorenhuippuja pienemmässä koossa, hiotumpina ja elävämpinä. Eräänä alkuiltana yksi kivi vaikutti kierähtäneen toiselle kyljelleen. Olihan se mahdollista, vuoren liikehdintä oli vaivihkaisempaa ja verkkaisempaa, se kävi vanhaksi niin vähitellen, että tuskin huomasi sitä itsekään, mutta kivien keho oli keveämpi ja vilkkaampi. Kivet vaihtuivat jokaisen vuodenajan selkeänä muuttumisajankohtana, viimeksi kolme viikkoa sitten. Hän oli asettanut kaksi muuta kiveä liikahtaneen ympärille eikä sen jälkeen ollut huomannut sen muuttaneen asentoa tai kohtaa. Kivissä alkoi erottua hentoista tähtikirjailua.
Hän otti jalkojensa juuresta yhden ja heitti sen edessään leviävään tummaan tyhjyyteen odottaen kuulevansa rasahtavan kilahduksen kiven osuessa pohjaan kaltaistensa joukkoon. Oli hiljaista, kuin kivi olisi hajonnut heiton voimasta siruiksi ja sulautunut olemattomaan tihentäen sitä. Kun taivas puhkesi tummeneviin, raukean sinertävän harmaisiin väreihin ja tyhjyyden raja hohkasi punertavan valkeana, hän mietti, miten tyhjän täyttäisi. Pyörän viedessä häntä kotiin hän ajatteli heittämäänsä kiveä ja rantaa, jossa kivet liikahtelivat. Palaisiko heitetty kivi takaisin rantaan hänen tietämättään, ja ranta pysyisi mykkänä, karttavana.
Osa 2: Koti
Kuunsirppi oli hetkellinen hymy yön kasvoilla. Talojen harjakatot, jotka kuutamo sai hohtamaan vuorenharmaina, muistuttivat lumen painosta kaartuvia oksia, niiden mykkyys ja himmeä pimeys olivat kutsuvia. Hänen setänsä oli uskonut, että lumi oli taivaan tapa verhota surunsa suloiseen valkeuteen. Vielä oli liian varhaista, sillä syksy oli vastuussaan varttumaton antaakseen talven tulla tiloilleen. Kirkkaat, puhtaat tuoksut pyrähtelivät hänen ympärillään nyt kun kaupunki oli hiljentynyt ja pystyi päästämään ruskailman talojen väleistä vapaana. Lopulta rosoisen vuorenrinteen harjaksinen mäntykatve erottui. Kuun juonteet sykkivät terävissä neulassäikeissä, juovat virtasivat oksien tiheissä, ohuissa suortuvissa. Niiden vaalealaitaiseksi käyvässä suomupeitteessä oli jo häivähdys talvesta. Puiden syväuurteiset kierteiset rungot levisivät vuoren vieriä ylös ojentumatta. Kun tuuli virttyi, haaleni ja viimeksi lakastui, siitä tuli osa maailman palasia, ruohonkortta, meren yksittäistä aaltoa tai männyn neulasia, ryhtyi liikuttamaan sitä osaa, sillä mikään ei liikkunut itsekseen, hekään. Kun tuuli muutenkin, maailman osaset liikkuivat nopeammin ja kiihkeämmin, sillä niitä liikutti kaksi tuulta, olevainen ja mennyt. Niin näitäkin mäntyjä, häntäkin. Heihin tarttui syntymässä tuuli, joka määritteli luonteen, teot, ulkoisen olemuksen, liikkeet. Hän oli harsija.
Pian kaksikerroksinen paalutalo kimalteli kuun alla sameasti kokonaisuudessaan.
Ethel odotutti häntä kolmen kolkutuksen verran nauttiakseen työnsä jäljestä. Tämä oli erään laitteiston purkamisen ja uudelleenkokoamisen yhteydessä vetänyt johtoja oven vierelle ja rakentanut pienen laitteen, jonka kautta tämän ääni nyt kuului hänelle joka kerta vähemmän kohisevana, radio-ohjelma häälyi taustalla, ennen kuin hän meni sisään.
Ethel oli äänentuojien sukua. Kauan sitten tähän maahan tullut ensi-ihminen oli puhunut vain meren ja sen synnyttäneen simpukan kieltä, kärsimätöntä kuohuntaa, valittavaa värinää, tyrskintää, kohinaa. Ethelin suku, yksi esi-ihmisen jälkeisistä haaroista, loi ihmiskielen, erotti sen aalto aallolta meren omasta, eristi simpukan tulkinnoista ja ylläpiti sitä kalastajien kertomilla, tuulten tarinoilla, nykyisin myös ensimmäisen radion avulla.
Suoraan eteenpäin jatkuvalla kapealla eteiskäytävällä odotti kaksi pölylaatikkolähetystä, käytävän varrella oli ovi kylpyhuoneeseen. Neljässä kodin sisäkulmassa oli tukipaalut. Keskellä isompaa tilaa seisoi kehäinen keittiö kolmen toisissaan kiinni olevan tukipaalun ympärillä. Oikealla kahden askelman korkeudella erillisellä tasanteella sijaitsi lattiaan upotettu vuode. Keittiön nurkalta lähti kolme pitkää ja matalaa askelmaa alas tilaan, jossa sängyn puoleisella seinustalla lepäsi hengellinen tarinanurkkaus, keittiön edessä oli pöytä ruokailua ja tarinoiden tekemistä varten. Pöydän ääressä meret, myöhäisen alkuillan tummennut taivas ja kaupungin katot levittäytyivät ikkunasta. Puiselle parvekkeelle, ulkokulmissaan maasta kattoon yltävät tukipaalut, pääsi pöydän vierestä, se repsotti puolikkaana, tiputteli puunsiruja sahalaitaisesta reunastaan alas pihalle. Toisella seinustalla keittiöstä vasemmalla koko seinän leveydeltä lojui pölylaatikoita, hän vei lähetykset sinne odottamaan aamua väistellen pergamenteilla kasvavia tarinoita, jotka roikkuivat langoilla pitkin asuntoa. Ensin hatarat hahmonalut olivat kompuroineet karkuun, virkkeiden osia leijaillut eri puolilla ja maisemanpalaset versoneet villeinä asunnon eri raoissa ennen kuin hänen onnistui taivutella ne pergamenteille jahdattuaan ja kitkettyään niitä aikansa. Tänä iltana hän oli liian väsynyt poimiakseen tarinanalkuja ylijäämästä teestä ja asetellakseen niitä kehittymään ja sanoittumaan pergamenteille. Aamuisen ajatuksensa hän kuitenkin laittoi pergamentille, se kuului seuraavasti: Hän tarvitsi merelle rungon.
Osa 3: Uni
Luodun meren edessä oli kolmioista koostuva laineileva, läpikuultava seinämä, joka oli osin koskiessa kivinen ja kiinteä. Kolmiot olivat sidoksissa toisiinsa, keskimmäinen hohti kahden muun veden heijastuksia hiekanvärisenä ja kosketuksen upottavana väärinpäin, reunimmaiset kärjet koholla. Ääriviivat olivat rakeisen mustat ja ohuet.
Kolmion korjattuaan hän upposi. Kimeä paine muuttui meren puristukseksi, kunnes hän hajosi siruiksi. Savunohuen, mustemaisen massan pinta välähti valkoiseksi, sen läpi sinkosi teräväkärkisiä valojuovia, jotka lävistivät hänen hajallaan leijuvat repaleensa. Ne sulautuivat yhteen, ja kaikkialla kuulunut rätisevä rasahtelu loppui. Hiljaisuus kasautui juovien seinämiin, jotka halkeilivat rangon lailla. Valo vetäytyi yksitellen ylös, pinnan läpi tummalle taivaalle, tihentyi tähdeksi, kun meri alapuolella vaipui mykäksi läpäisemättömässä mustuudessaan. Tähti liukeni taivaan vaaletessa, kunnes se haihtui näkyvistä, ja hän tunsi sinkoutuvansa kaikkeuden äärirajoille kipuilevina pisteinä.
Hajautuneena hän näki Ieserkin tarkastelemassa hänen pergamenteillensa tehtyjä hiljalleen muotoutuvan meren luonnoksiaan, joihin tunnetilat ja olemus olivat tarttuneet, ne tuoksuivat metallilta, kevyeltä höyryltä ja neuloksilta. Ieserk kehotti häntä laajentamaan koneistoa, hankkimaan suuremmat palkeet ennen kuin kehui kohokuvioitua palapeliä, jolla hän oli luonut laineita, vaahtoa ja pyörteitä, sileäreunaisten palojen muodot tuli sovittaa yhteen.
Ieserk nousi ja meni parvekkeelle, kohotti jalkansa kaiteen reunan yli rannalle päin, asetti jalkapohjansa merettömän pinnan ja kuun väliin, samettinen yötaivas oli pehmeä jalkapohjia vasten, tuulenpuuskat juoksivat rakoilevalla iholla, ja Ieserk sanoi särisevästi, että vielä tarinat kimmeltäisivät varpaiden väleissä ohuen horisontin rajalla. Kun hän kääntyi parvekkeelle päin, oli hiljaista ja Ieserk osana värjäytyvän taivaan tilkuissa, ja hän käveli aamun kirkastamilla merensäikeillä tarinat pinnan ja jalkapohjien välissä.
Osa 4: Aamuyö
Herättyään hän muisti unohtaneensa, nousi ja käveli pölylaatikoiden reunustaman seinän luo. Hän nosti harsinneulan, harsimensa, jota kutsuttiin myös sanalla luomin, seinältä ja piteli sitä horjumatta molemmin käsin. Se oli kuulunut Ieserkille, jonka suoristetut vartalosta ulkonevat kädet ja vankka vaakatasossa otteessa säkenöivä harsinneula muodostivat kolmiomaisen voimain virran, kun tämä oli lähtenyt vimmaisesti ja vauhkosti taivastilkkuaan harsimaan. Jonain päivänä hänestä tulisi merenharsija.
Hän asetti joka yö pitkän harsinneulan parvekkeensa kaiteelle kehräämään kuuhopean hippusia pinnalleen tekemään neulasta vahvan. Katsoessaan kipinöivälle taivaalle hän mietti, parsiko Ieserk salamoidessa taivastaan, olivatko neulokset salamoita ja pilvet utuisia ryppyjä tilkun pinnalla.
Kaupunki vaikutti öisin yhtä äärettömältä ja yksitoikkoiselta kuin tumma loppuyö hänen yläpuolellaan, taivaankannen peili. Värit olivat liukuneet sävyttömään harsoon, jota lyhdyt raottivat kellertävällä hehkulla. Hän osasi erotella kaupungin eri osat pimeällä muodostaessaan tiettyjen katukiveyksien lyhtyjen lailla hehkuvista sijainneista kuvioita, maan tähtinauhoja. Neirinin ja Senkan sisarukset pitivät hehkuja yllä. Hidas hengähdys erkaantui kuivilta huulilta, kun hän löysi kiintopisteensä ja muistutuksen ympärilleen kietoutuneesta hyvästä. Keveässä tuulessa keinahtelevat valot muodostivat meren rannalla kaarevan sillan, tervehdyksen, hillityn hymyn. Sieltä väsymys toisinaan haki hänen ajatuksensa kotiin, kun pidentynyt valoisuus tai pimeyttä täplittävä lyhtyjen hehku antoivat hänen viettää siellä hetkiä kauemmin, ja hän muisteli eräänä iltana tuulen, Liadanin, hänelle jälleen kerran kertomaa tarinaa lyhdyistä.
”Jo kauan jokaisella on ollut nimikkolyhty. Kaikessa elottomassa oli yhteys elolliseen, hengitti eläväisen kosketus, tunteet ja ajatukset, kaikki oli alun uudelleen luontia. Lyhtyä kannettiin mukana, minne menikin. Kussakin lyhdyssä paloi omanlaisensa liekki, ei, ei väriltään, vaan liikehdinnältään ja muodoiltaan. Se oli kunkin sisimmän tuulen ystävä ulkomaailman vastineena, sillä uskottiin, että tuli heijasti kunkin syvintä olemusta, tuulta. Jos oli onnekas ja kohtasi tarkoitettunsa, kerrottiin, että sammunut liekki syntyi uudelleen. Mikäli tuli paloi, se kasvoi kooltaan mahtaviin mittoihin. Majakanvartijan tähtikatraasta syntyi esimajakka juuri siten, ja samasta syystä lyhdyistä kasvaa majakoita nykyään.”
Vuosia sitten hän oli mennyt merettömälle rannalle esittäytyäkseen kantaen nimikkolyhtyään, sillä ulkona oli jo pimeää, rannan raja hämärä. Tuulenalku pääsi livahtamaan lyhtyyn, ovela ja leikkisä kun oli, ja hän luuli liekin hiipuvan, sillä se taipui tuulen tahdosta, jakautui. Sitten tuli kohottautui aiempaan asentoonsa, palasi voimalliseen tanssiinsa. Hän tiesi meren olevan hyvä ja paikkansa olevan siellä, meren laidalla, äärellä ja reunamilla.
Osa 5: Pölytehdas
Palkeet uhkuivat hiljaa. Pöly seuloutui suuttimen säätelemänä kutomiskoneeseen siiloja pitkin yläkerran toimistosta, jossa ne leijuivat nimellisissä lasipurkeissa. Niiden tulo hiipui hiukkanen kerrallaan. Kohoilevien ja laskevien palkeiden päällä kehä pyöri ja kehräsi pölystä viimeistä langanpäätä. Ilmaa puhaltui esiin nousevien ratasten alla olevaan koneistoon, jonka pinnalla risteilleet asuurin ja valkean värisekoitteiset leikkisten laineiden kaltaiset marmoroidut juovat hehkuivat enää vähän, virraten vaimeasti. Juovat hälventyivät, kun koneisto pysähtyi ja viileni.
Työssään henkikettu Senka oli värikirkas, vallaton villissä hurmassaan, syksynkuvajainen tarkoittikin myöhäiskypsyvää. Senka maalasi nuoruuden sävyjä, pörhöiseen turkkiinsa tarttuneita tarinoita, sisimpänsä sokkeloiden syvänteitä. Taivaiden leimut tanssivat hännän säveltäessä tahdissa. Valmiit langat kantoivat säikeissään suupieliltä haukahduksina havisseita kujeisia elämänpiirtoja.
Nyt Senkan punertavat karvat sykkivät harvakseen voimien varastoijina ja lehtisydämen värivirtojen lyöntien jatkajina. Muutoin pörröinen peite oli muuttunut tuhkanharmaaksi, tassut mustiksi tyrskivien värilieskojen valamisesta. Senka toimi lankojen värjärinä.
Työn jälkeen kettu muuntui lämpimästi hohkaaviksi kuparikiteiksi, joiden sisässä sen oma väri palasi.
Ilveshenki Neirinin vartalo oli muovautunut metsän mäistä, täplät olivat takertuneet turkkiin rantakivien hippusista ja kannaksen kyyneleistä. Valkeista hiukkasista kasautunut ilveshenki oli keventynyt hypähdeltyään palkeilla kehän pyörittäjänä. Neirin kävi kerälle Senkan kiteiden vierelle kerryttääkseen painoaan.
Työ oli vaatinut kummaltakin herkkää tarkkuutta.
Kun henget olivat palvelleet aikansa, tuuli Liadan oli kerran maininnut, Senka värjännyt kyllin syksyjä ja Neirin ylläpitänyt talvia, ne tulivat ihmisen palvelukseen viimeisiksi ajoikseen ennen kuin liittyisivät osaksi elementtejään, Senka lehtiin, Neirin lumihiutaleisiin niitä liikuttamaan.
Kun tehdas hiljeni, hän kirjoitti muistioon päivän toimensa, tilauksensa ja tuloksensa pienten pintahaavojen kirjomin karhein sormin. Tiedot olivat kuuden virkkeen veroisia. Pian teksti haalistui kuin musteen päällimmäinen kerros olisi varoen nostettu pois. Virkkeet kulkeutuivat kaupungin työnvalvojille, jäljelle jäivät vaaleammat ohuemmat kerrostumat. Syvemmät pohdinnat, tarinansirut, hän tallensi mukanaan kantamaansa kirjaan, jonka oli lukinnut sanoin. Hänen toimistonsa pöydällä oli rannalta löytynyt simpukka. Kunnioituksesta sen kauan sitten tapahtunutta merenluontia kohtaan hän oli tuonut sen tehtaalle seuraamaan merentekoaan. Hän oli ruokkinut paperipainona toimivaa simpukkaa ensin kirjanpidolla, jotta se tietäisi edistyksestä, mutta siitä hävisi ja haalistui täpliä. Sitten hän alkoi salaa ravita sitä tarinanaluillaan, ja se täplittyi takaisin, kohisi ja hymisi vaisusti. Niin tänäänkin, vaikka hänen kertomassaan lukikin, ettei hän ollut vielä onnistunut, merta varten ylijäämistä tuotetut langat eivät olleet tarpeeksi tiheässä, runko jäi aukkoiseksi, löysäksi, edelleen.
Toimistosta alas mentyään hän ohi kulkiessaan silitti Senkan ja Neirinin virttyneitä, palautuvia olomuotoja. Väsynyttä lempeyttä huokaisten hän kiitti molempia ja toivoi onnistuvansa huomenna. Ehkä hänen pitäisi unen Ieserkin neuvon mukaan laajentaa koneistoa ja hankkia suuremmat palkeet, sillä osia tästä oli vielä tarpeeksi täällä ymmärtämään hänen toimiaan.
Hän jätti sivupöydälle muistion, jonka ajan alapuolelle ilmestyi yksisanainen vahvistus, ja hän saattoi sulkea tehtaan siltä päivältä. Viimeksi hän lukitsi vesivärinvaaleat ikoniovet.
(Neirinin ja Senkan aiemmasta henkielämästä voi lukea lisää tarinasta Värien laulua (S))
Osa 6: Kuu
Utuisesti hohkaava puolikuun muotoinen auringonhäive suli tummansiniharmaaseen utuun horisontin rajalla. Esimeri hyökyi, aallot nousivat valleiksi ja kiertyivät kukkuloiksi. Ehkä auringon kehä liukeni pehmeäreunainen punakeltainen palanen kerrallaan esimereen värjätessään sen aaltoja punertavaksi, ja kuu kohoaisi yöksi ylös kerättyään aamulla samoin hajaantuneen massansa merestä. Meri näytti siltä kuin se olisi satanut itseensä, rikkonut pintansa sileyden omilla pisaroillaan. Jossain meren muodostamassa härmäisessä vaahdossa eli naalihenki, joka tervehti häntä ja palaavia kalastajia pitkällä vetäytyvällä ja työntyvällä vesirajalla, ja hän kumarsi sen ikuiselle muodolle.
Auringon kehän yläpuolella lämpimän keltaiset pilviviivat olivat jonkun taivaantilkun saumoja. Ieserk harsi auringonlaskun väkevien tummansinipunaisten pilvien hahtuvilla, jotka levisivät taivaalle tiheän, yksittäisistä lehdistä koostuvan sankan lehvästön lailla, niiden väleistä pilkahteli taivaan tausta. Kerran Ieserk harsi monitasoisen, kerroksisen, reunoiltaan repaleisen keltavalkosinisen alasinpilven, sai sillä tilkkunsa kulman kiinni. Ieserkistä tuli lopullisesti taivaanharsija kuuden tähden yönä.
Hän tiesi harsivansa meren annettuaan rannalta löytyneelle toimistossaan pitämälleen simpukalle nimeksi Jamyang, hiljainen laulu. Se oli nimensaannista asti hymissyt hänelle, tulkinnut hänen olemattoman merensä varhaisia muotoja.
Kun taivaan ja meren raja hävisi ja kummankin pinta näytti mustalta ja mattaiselta, hän suuntasi kotiin. Kävellessään hän muisteli aamun rajalla uneksimistaan menneen maailman muistoista, kun hän oli kulkenut jonkin liikehtivän ja liukuvan pinnalla, joka heijasti hänet rajattomasti äärettömyyden joka suuntaan, ja hän hehkui.
Tie hänen jalkojensa alla suhisi. Katukiveyksen kaarnankuorimaisesta kuviosta kihermöi naavaa, se kihersi hänen varpaitaan. Niin katukiveys reagoi, kun tielle sattui jotain odottamatonta. Ja niin hän näki edessään kuun, joka oli vielä nuori ja keikahtanut taivaalta maahan, sen vesimäinen heijastus ei uponnut katukiveykseen eikä vaikuttanut raskaalta, vaan kellui kiveyksen pinnalla. Se oli veistosmaisen tiheä, jäätyneen vahva ja sileä, mutta sen jokainen kylmänkiiltävä säie erottui silti, kun hän nosti sen ylös ja kietoi varoen eväslaatikkonsa kantoliinan sisään. Siltä hänen merensä tulisi näyttää, jotta se vankistuisi liittyäkseen esimereen. Hänellä oli asunnollaan jäljellä lasipurkissa iltaista usvaa, jolla ravita kuuta palauttaakseen sen myöhemmin takaisin taivaalle.
Kotia lähestyessä Ethelin radiosta avonaisesta ikkunasta kantautuva Taranan musiikki kuulosti kiireettömältä sateelta, joka toisinaan tuulessa pisaroi yläpuoleisen parvekkeen kaiteelta hänen ikkunalleen esitelläkseen soikeita kajastuksia Tenumin kätköistä, toiseuden valumia.
Havisevissa männynneulasissa soi alkavan yön kolean tyyni melodia.
